keskiviikko 26. lokakuuta 2011

NASAn vieraana

Tichy osallistui suureen avaruusprojektiin, SOHO- aurinkosatelliitin tutkimuslaitteiden kehitykseen. Mukana oli sekä Euroopan avaruusjärjestö ESA ja yhdysvaltain avaruusvirasto NASA. Koska NASA oli lupautunut rakentamaan satelliitin kontrollikeskuksen ja operoimaan satelliittia, kokouksia pidettiin myös NASA:ssa, Washington DC:ssä, Goddard Spaceflight Centerissä (GSC) Sitä myötä sain kosketukseni Amerikkaan, ja yleensä se tarkoittaa erilaisia kulttuurisia törmäyksiä. Tapahtui siis joskus 1980-1990 luvun vaihteen tienoilla.

Pitäisikö vuokrata auto vai ei? Ensi vierailulla päätin liikkua julkisilla. Hotelli oli varsin lähellä GSC:tä. Ikävä kyllä, Washingtonin Greenbelt-alueella on kaksi saman hotelliketjun hotellia - ja jouduin väärään. Eli olinkin kilometrien päässä kokouspaikasta. Ja niin, täällähän ei ole jalkakäytäviä tai jalankulkureittejä, paitsi aivan keskusta-alueella. Sain loikkia lainsuojattomana pitkin erilaisia liikenneramppeja päästäkseni bussipysäkille. Kummallista. Bussipysäkkejä siis oli, mutta niiden käyttö vaati laitonta jalankulkua.

Käyntien aikana julkiset liikennevälineet tulivat tutuiksi. Washingtonissa on erinomainen, kattava ja helppokäyttöinen metro. Bussitkin olivat siistejä. Lippu ostettiin panemalla rahat kuljettajan vieressä olevaan panssaroituun laatikkoon joka oli hitsattu kiinni lattiaan, ja jossa luki "KULJETTAJALLA EI OLE VAIHTORAHAA". Siis ryöstöjen ehkäisemiseksi. Matkustajina oli yleensä hyvin pukeutuneita ja hyvin kohteliaita mustia miehiä ja naisia. Usein olin ainoa valkoinen koko bussissa.

Nasan GSC oli laaja, aidattu alue, jolla on kymmenittäin erilaisia laboratorio- ja toimistorakennuksia. Portilla oli vastassa virkapukuinen vartija, jolla roikkui vyöllään suurin revolveri, jota olen koskaan luonnossa nähnyt. Portilla oli henkilötietoni, ja vartija antoi rintamukseen kiinnitettävän kulkuluvan. Kysyin tietä, ja vartija viittoili huolettomasti: menet vain tuohon suuntaan ja kolmen talon jälkeen käännyt oikealle ja menet kahden talon ohi. Mutta ei se käytännössä ollut niin helppoa. Eksyin ja poikkeilin eri paikoissa etsiessäni oikean numeroista taloa ja huonetta. Jostain syystä paikalla oli vähän ihmisiä, talot olivat enimmäkseen täynnä erilaisia miehittämättömiä tietokoneita ja monenlaisia surisevia laitteita. Kaikkialla oli suuria kylttejä: "tänne saa tulla vain punaisella kortilla" tai "keltainen kortti vaaditaan". Minun korttini oli taas valkoinen. Kukaan ei kuitenkaan piitannut korttini väristä. Silti aloin olla hyvin huolestunut, kunnes yhdessä huoneessa olikin äkkiä tutun näköisiä ihmisiä. Olin löytänyt vahingossa kokouspaikan.

NASA:n lounasruokala oli arkisen tutunomainen, suuri ja meluisa, ehkä siis liiankin tutunomainen . Linjaruoka kerättiin alumiinilautasille kuhmuiselle tarjottimelle. Kaikki ottivat juomaksi mahdottoman suureen mukiin joko kokista tai inhottavan makeaa "fruit punchia", ja hyvin paljon jääkuutioita. Jääkuutiokone oli minusta teknisimmän näköinen laite ruokalassa, kunnes kerran paikalle tuli musta mies, avasi koneen kannen ja rupesi lapioimaan sisään lisää jäitä lykkäämistään suurista kottikärryistä.

Yksi kokous pidettiin lähellä olevassa firmassa, joka toimitti komponentteja ohjauskeskukseen. Koska firma toimitti sotilastekniikkaa, turvajärjestelyt olivat tiukat. Kokouksen osanottajat rekisteröitiin vastaanottoaulassa, ja lukumäärämme laskettiin. Jokaisessa kerroksessa oli oma vartija, joka laski meidät uudelleen ja vertasi taas nimiämme listaan. Kokouksen jälkeen meidät laskettiin aulassa uudelleen, eikä luku täsmännyt. Ilmeni että eräs ranskalainen professori oli kyllästynyt ja lähtenyt tiehensä. Jotenkin hän oli livahtanut vartiomiesten ohi ulos talosta. Turvamiesten ei auttanut muu kun päästää loputkin meistä lähtemään. Isäntämme vaikutti epätoivoiselta, ehkä hän pelkäsi joutuvansa sotaoikeuteen.

Näin toimii ihmisen muisti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvaa kokousten kulusta. Vaikka olin viettänyt aina päiväkausia valmistellen suunnitelmia ja raportteja, lukien pöytäkirjoja, dokumentteja kommentoiden, lähetellen sähköposteja ja niin edelleen. Kaikki se on menettänyt merkityksensä, hävinnyt jonnekin, loppujen lopuksi turhana. Sen sijaan muistan kuinka tiedejohtajamme Vincente hymyili minulle kuin jakoavain, kun lopulta löysin kokoushuoneen, tai kun NASAn projektipäällikkö Joe ryntäsi paikalle myöhässä, mustassa moottoripyöräilijän nahkahaalarissa ja kypärä päässä, ja alta kuoriutui mies siistissä bisnespuvussa ja kravatti kaulassa.