Laitoin hetki sitten radion auki. Sieltä tuli klassista
musiikkia, pianokonsertto, josta ei voi erehtyä vaikka sitä kuulisi
vain muutaman tahdin, Tšaikovskin
ensimmäinen. Musiikki vei minut välittömästi 1970-luvun alkuun.
Ja samalla tuli mieleen paljon muuta samalta ajalta. Maailma avautui
silloin niin nopeasti ja niin monella elämän alueella.
Luin jokin aika sitten neuropsykologisen tutkielman musiikista.
(Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot, 2010). Ja tietysti Terra
Cognitan julkaisema, ei näitä mikään muu taho suomentaisi. Eräs tutkijan
löydös oli, että musiikkinäyte tunnistetaan sointivärin eli
soundin perusteella. Juuri soinnin, ei melodian. Näin erityisesti,
jos on kyseessä musiikin ei-ammattilainen. Tunnistus on salamannopea
ja varma, ja jopa sävelkorkeus palautuu oikein mieleen. Kappaleen
tai yhtyeen nimi ei välttämättä tule mieleen. Mutta tunnistus
palauttaa syvän tunnetilan. (Juuri siksi käännösiskelmät tuntuu
niin kamalilta, ne on petosta, soundi on väärä).
Jokainen joka Tšaikovskin
tuntee, tietää tämän kappaleen. Rohkea teema lähtee
siekailematta käyntiin. Laulava melodia, samalla kertaa kaihoisa,
optimistinen ja ylevä, teema paisuu, kohoaa, lähtee lentoon …
kunnes se loppuu. Musiikki jatkuu, polveilee, kertoo kertomusta,
jossa ei ole sanoja eikä kuvia, ja soundi on edelleen sama - mutta
ihana teema ei koskaan palaa.
Helsinkiläisessä yksiössä tuttavani laskee levysoittimen
neulan uran alkuun. Maaginen teema alkaa soida, kunnes se päättyy.
Hän huokaisee, nostaa neulan uudelleen levyn alkuun. Ja sitten taas,
ja taas...
Minulle teema on vapauden musiikkia. Siinä on sama tunnetila kuin
Ilja Repinin maalauksessa ”Mikä vapaus”. Siinä on nuori mies, kadetti tai ehkä ylioppilas, nuori nainen, myrskyävä meri, raikas tuuli,
uskomaton riemu ja vapauden tunne, kuin kaikki olisi mahdollista. Pateettistako? Kyllä, ehdottomasti, ihanan pateettista. Se ei ole paha asia kun se on tehty sellaiseksi tarkoituksella.
Nuorena avautuivat muutkin asiat. Kuten rock and roll, jazz, Bach,
kansanmusiikki. Vain yksi tahti Rolling Stonesin musiikkia tai Jimi Hendricksin kitaran ääni, ja
tunnistan sen sekunnin murto-osassa ja siirryn tuolle niin monen
halveksimalle vuosikymmenelle. Ja taide, Ars-näyttelyt avasivat
aivan toisenlaisen taiteen maailman kuin koulussa opetettu
akateeminen ja pölyinen galleriataide.
Sitten tuli niin paljon muuta. Tuli perhe ja työ ja kiire, jonka
ymmärsin vasta jälkeenpäin. Mutta vapauden musiikki ei lakkaa.
Kaikki on mahdollista.