maanantai 22. huhtikuuta 2013

Halveksitut esineet kätkevät itseensä kulttuurin ytimen


Ihmisten läheinen suhde tavaraan, esineisiin, on pitkään ollut ironisoitua, väheksyttyä ja halveksittua. Esinekeskeisyyden vastakohdaksi ja tavoiteltavaksi ihanteeksi halutaan mieluimmin asettaa henkiset arvot ja kulttuuri. Mutta tämä kaikki on aivan väärin. Juuri arkipäivän esineet ovat tärkeintä ja parasta mitä meillä on. Ne ovat kulttuurin syvintä ydintä. Juuri esineet tekevät meistä ihmisistä ihmisiä.

Voi olla oikeutettua suhtautua kriittisesti tiettyihin tavarakulttuurin muotoihin ja kulutuskäyttäytymisen outoihin puoliin. Mutta esineistä olemme pääsemättömissä. 

Meidän on aluksi vaikea ymmärtää, miksi asia on juuri näin. Ja vielä vaikeampaa on ymmärtää, miten tähän tilanteeseen on jouduttu. Miten tämä ilmeinen kulttuurinen lukutaidottomuus on hankittu ja säilytetty näin kauan huolimatta tieteen ja kulttuuritutkimuksen edistysaskelista?

Joskus esineet kuitenkin saavat niille kuuluvan arvon. Kun antropologit ja arkeologit tutkivat muinaisia kulttuureja, jotka eivät ole jättäneet kirjallista jäämistöä, he tunnistavat ja nimeävät kulttuurit esineiden avulla. Tunnemme tämän omasta esihistoriasta: on ollut vasarakirveskulttuuri ja kampakeraaminen kulttuuri. Mutta kun tutkijat löytävät kirjallista aineistoa, tutkimustraditio ja metodi heitetään menemään. Esineiden lahjomattomien todisteiden sijalle otetaan kronikoitsijoiden ja historioitsijoiden sievistelyt ja valheet.

Kulttuurin korostaminen aineettomana asiana lienee vanhaa perua. Antiikin Kreikassa oli tapana väheksyä käytännön taitoja. Erityisesti filosofiassa asetettiin näkymätön ja abstrakti ideoiden maailma konkreettisen ja koetun edelle. Jotenkin asia tuntuu liittyvän myös henki-aine dualismiin, joka näyttää kulkevan meille tuttujen, lähi-idän seudulta nousseiden uskontojen kylkiäisenä. Taas kerran aineeton korotetaan aineellisen edelle. Ja kun kulttuuri alkoi eriytyä omaksi käsitteekseen, sekin haluttiin nähdä henkisenä.

Kulttuurille on monia määritelmiä, mutta haluaisin nähdä sen operatiivisena. Kulttuuri on keinomme ylittää yksilön suppean ja ajallisesti rajatun tiedollisen kapasiteetin rajat. Kulttuuri saattaa ihmiskunnan yhteisesti saavutettua tietoa ja ymmärrystä yksilöiden ulottuville. Koetan valaista esineiden roolia kulttuurissa soitinten avulla. Se tuli minulle konkreettiseksi oman kokemushistorian kautta. Kerron tämän tapauksen.

Pari vuotta sitten aloin kärsiä ääreishermoston oireista. Minulla oli vaikeuksia liikkumisessa ja myös käsien käytössä. Kengännauhojen solmiminen ja paidan napitus olivat lähes mahdottomia asioita. Ja minua masensi kovasti, etten pystynyt enää soittamaan huilua ja saksofonia. Liimasin huiluuni pieniä kumin ja korkin kappaleita ohjaamaan kömpelöitä sormiani, ja joitakin mekanismeja lukitsin pois käytöstä. Näin rajoitetulla soittimellakin oli vaikea soittaa.

Sitten sain diagnoosin ja pääsin kaularangan leikkaukseen. Toipuessani huomasin sormieni tunnon ja toiminnan paranevan. Otin pois soittoa helpottaneet apuvälineet. Puhdistin liiman soittimesta ja kiillotin sen hopeapinnan. Tunsin että soitin parani alennustilastaan, ja oma alennustilanikin koheni. Soittimen kaikki mahdollisuudet olivat taas käytössäni. Se havainnollisti, kuinka huiluun on tiivistynyt pitkällinen soitinrakentajien ja muusikoiden kokemus. Tällaisella soittimella on oma arvokkuutensa, ja saatoin nyt antaa sen sille takaisin. Huilullani ei ole vetoavaa kaupallista tyyppinimeä, se on proosallisesti vain  Yamaha YFL 311. Se ei ole aivan klassinen soitin, mutta siinä yhdistyvät vanha huilunrakennustaito huippuluokan tekniseen laatuun ja valmistustaitoon.

Opin ymmärtämään soittimen laadun merkityksen kokemuksen kautta. Kun kiinnostuin huilunsoitoista, en raskinut hankkia kallista soitinta, koska en ollut varma, miten soittoharrastus kehittyisi. Siksi ostin halvan käytetyn ja nikkelipintaisen huilun ja opettelin sen avulla soittotekniikan. Onneksi vaimoni halusi antaa minulle syntymäpäivälahjan. Hän neuvotteli musiikkikaupassa ja päätyi lopulta nykyiseen huiluuni. Hyväksyin lahjan, vaikka sen hinta sai hiukseni nousemaan pystyyn. Uusi huilu oli ihana, mutta sen ominaisuudet avautuivat vasta vähitellen, taitojen karttuessa. Aloittelevan soittajan on siis lähes mahdotonta arvioida soitintaan. Se tulee tutuksi vasta pitkällisen ja monimutkaisen prosessin kautta. Ja tämä prosessi on jollain lailla koodattu tähän fyysiseen esineeseen, soittimeen.

Seikkailuni saksofonien parissa on saman tapainen. Ostin halvalla lähes romukuntoisen kiinalaisen tenorisaksofonin. Sen omistaja, eräs Nokian insinööri, ei saanut siitä kunnolla ääntä. Korjasin sen soittokuntoon säätämällä koneiston ja vaihtamalla tyynyt. Pian aloin kuitenkin kaivata laadukkaampaa soitinta. Kävin kokeilemassa klassikoita, Selmereitä, mutta en ollut vakuuttunut. Sisälläni asuva insinööri ja paholaisen asianajaja panivat vastaan. Joten satsasin laatuun jota saatoin ymmärtää, ja vaikka hinta hieman kirpaisi, soitin on nyt "proosallisesti"  Yamaha YTS 62. (Ja jos jotain vielä kiinnostaa, tarvittiin lisää säätöä. Vaihdoin siihen Otto Link New York suukappaleen, johon vaihdoin Van Doren V16 kielenkiristimen).

Mutta nyt olemme jo syvemmällä soitinten kulttuurissa. Viulujen kohdalla klassisten soitinten arvostus nousee lähes käsittämättömälle tasolle. Useissa kokeissa ja tutkimuksissa on havaittu, että taitavan mestarin valmistaman modernin soittimen äänenväri ja soitettavuus voivat olla klassikkosoitinten tasolla. Silti todella menestyneet artistit pyrkivät hankkimaan tai vuokraamaan vanhan arvosoittimen, stradivarin, guarnerin tai amatin. Tällaisen viulun soittaminen on aivan selvästi paljon enemmän kuin vain teknisen laitteen käyttöä. Se on osallistumista soittimen kulttuurihistoriaan.

Yamahan huilu ei kanna minulle tällaisia merkityksiä. Tunnen kyllä huilun kulttuurihistoriaa, mutta en tunne tai tiedä henkilöitä jotka soittavat juuri Yamaha YFL 311 huilua. Puhallinsoittimet eivät myöskään vanhetessaan jalostu, niinkuin jousisoittimille luullaan tapahtuvan. Puhaltimet kuluvat, kolhiintuvat, ja niihin kertyy vaikeaasti poistettavaa likaa. Mutta kuitenkin: siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että innostuisin alkamaan sähkökitaran soittamisen, hankkisin varmaankin Fender Stratocasterin. Koska ensinnäkin tietäisin, että soitin on korkealaatuinen. Tietäisin sen jo siinä vaiheessa, kun en vielä osaisi itse sitä arvioida, kun omat taitoni eivät vielä riittäisi soittimen kanssa kommunikointiin. Mutta tietäisin myös, että monet ihailemani muusikot ovat soittaneet juuri sitä soitinta, ennen kaikkea Jimi Hendrix. Soittaminen olisi siis samalla jonkinlaista vuorovaikutusta näiden muusikoiden kanssa. Ei suoraan, koska monet ovat jopa jo kuolleita. Vaan vuorovaikutusta sen kulttuurisen struktuurin kanssa, johon he liittyvät. Ja myös sen struktuurin rakentamista.

Tämä on hirveän monimutkaista, aavistuksenomaista, intuitiivista ja herkkää. Mutta samalla olen varma, että se on hyvin tärkeää ja olennaista. Se on maailman suurimpia asioita.