Jazzin syvin olemus on tuntematon

Muusikko ja ajattelija Kari Peitsamo on todennut ja laulanut: ”Jazzin syvin olemus on tuntematon”. Minusta se on laittamattomasti sanottu. 

En ole mikään jazzpuristi enkä jazzpoliisi, enkä edes asiantuntija. Kypsyin jazziin myöhään ja hitaasti, kuten muuhunkin musiikkiin (katso kulttuuriradikaalin tunnustuksia). Kuitenkin pidin jazzista vaistomaisesti. Ymmärsin myös, että siihen kuuluu paljon improvisointia ja vapaata soittamista. Aloinkin kovasti ihailla muusikoita, jotka siihen pystyivät. Oma taustani oli koulumusisointia pidemmälle ehtinyt nokkahuiluharrastus. Olin soittanut pienessä nokkahuiluyhtyeessä Mozartia - ja joskus jopa Bachia. Joten minulla oli hatara aavistus, mitä soittaminen on. 

Jazzkäsityksiini vaikutti myös suomalainen jazz 1960- luvun lopulla ja 1970- luvulla. Siihen aikaan ei jazzia opetettu musiikkikoulussa, joten ajattelin että nuo häikäisevät muusikot - Esa Pethman, Juhani Laine, Paroni Paakkunainen, Hasse Valli, Pekka Pohjola, Otto Donner, Jukka Tolonen ja monet muut, olivat itseoppineita - tosin monella taisi olla myös klassinen musiikkikoulu taustalla. Laskin myös Jimi Hendricksin jazzmieheksi - hän oli ja on kotijumalani. Mutta tämä kuohuvan ajan usein kokeellinen ja rockmusiikkia syleilevä jazz oli minulle se oikea jazz. Jotain villiä ja alkuperäistä, joka kumpuaa sielusta. 

Jazz oli myös usein kokonaisvaltainen elämys. Mieleeni painuivat Dipolin hyvin avantgardistisessa taidetapahtumassa vuonna 1967 soitettu musiikki - asiaan saattoi vaikuttaa myös, että join siellä alaikäisenä olutta. Ja Vanhalla Ylioppilastalolla muutama vuosi myöhemmin esitetty, Pentti Saarikosken runoihin perustuva teos jazzyhtyeelle ja lauluryhmälle, jonka oli kai säveltänyt Otto Donner - ja jota esitti Otto Donner treatment- niminen kokoonpano. Teoksen nimi oli ”En soisi sen päättyvän”, ja tuo ajatus tuntui varmaan kaikista konsertissa olleista olevan niin oikeaan osunut. Teos löytyy onneksi levyltä ja spotifystä. Sen tekniset ja musiikilliset puutteet ovat ilmeiset - mutta se on kuitenkin jotain aika ihmeellistä - ja tuo live-esitys oli sitä aivan erityisesti. 

Mutta kuten sanoin, tapanani on kypsyä hitaasti. Paljon myöhemmin hankin poikkihuilun, ja sitten tenorisaksofonin. Ja samalla aloin kuunnella jazzia tarkemmin., Aloin laskea tahteja, ja panin merkille teosten eri osat, joita usein merkitään kirjaimilla, A, B, C jne. Ja kun jotain alkaa analysoida, se avautuu. Ennen hieman mystinen ja käsittämättömän mutkikas jazz alkoikin jäsentyä perusosasikseen, ja osoittautui ymmärrettäväksi - ja myös soitettavaksi. Mutta ei tuo rakenteen paljastuminen silti vienyt musiikin viehätystä. Pikemminkin se syvensi sitä, koska ymmärsin entistä paremmin, mitä musiikissa ja soittajien välillä tapahtuu. 

60-luvun radikalismista minuun jäi kuitenkin tietty varauksellisuus nykypolven pitkälle koulutettuja jazzmuusikoita kohtaan, olkoonkin, että he ovat hyvin taitavia. Mutta tuo varauksellisuus voikin olla perusteeton. Siitä kertoo seuraava tapaus. 

Tänä vuonna, keskiviikkona juhannuksen jälkeen ravintola Juttutuvan lavalle kipuaa Mighty Mighty kvintettikokoonpanossa*. Väkeä ei ole kovin paljoa, ja konsertti alkaa hieman virallisen ja vakavan oloisesti. Bändiä vetävän Kari Setälän spiikki paljastaa pian, että varovaisuuteen on tietty syy: bändin trumpetisti on juuttunut ulkomaille - ja basistikin on jouduttu korvaamaan varamiehellä. Mutta homma sujuu hyvin, koska bändin aineisto perustuu pääasiassa Setälän säveltämään aineistoon, ja soittajilla on nuotit edessään. Ja nyt soittajien vahva koulutus nousee esille. He lukevat nuotteja vaivattomasti, ehkä basisti soittaa jopa prima vista - eli ensimmäistä kertaa. Ja soitto kyllä sujuu. 

Nyt joku voi kysyä, miten jazz, jonka pitäisi olla vapaata ja improvisoitua, voidaan kirjoittaa nuoteiksi? Ainakin itse ihmettelin sitä aikanaan. Voin paljastaa salaisuuden. Ensinnäkin jazzissa on tietyn mittainen peruskierto, yleensä parillinen määrä tahteja. Eli melodian peruskulku on vaikkapa 16 tahdin mittainen. Toiseksi, teokseen kuuluu sävelletty, tuon kierron mittainen teema, ja ehkä myös sävelletty B- osa - ja muitakin osia voi olla. Toki kappaleessa voi olla muunkin mittaisia osia. Sävelletyt melodiat on nuotinnettu, ja koko teoksesta on lyhennetysti merkitty rakenne, eli eri osien ja soolojen ryhmittely. Pitkäkin jazz- kappale voidaan siten nuotintaa jopa vain 1-2 lehdelle. Soolo voi olla hyvinkin vapaa, mutta yleensä sen kesto ja bassokuvio noudattavat teemaa. Tavallisesti solisti pidentää sooloaan, eli soittaa useita kierroksia. Solistit soittavat soolot joko merkityssä järjestyksessä, tai he voivat poimia omia soolovuoroja vapaasti sopimalla niistä elekielellä. Eli improvisaatio merkitsee sooloilua, usein löyhästi bassokuvion päälle, ja soolovuorojen ja teemojen vaihtelua. 

Nyt takaisin lavalle. Mighty Mighty soittaa varsin sävellettyä musiikkia, näköjään Kari Setälän teoksia. Kappale alkaa yleensä tiukasti torviduon soittamalla teemalla, sitten sooloillaan ja palataan välillä teemaan. Se tuntuu hiukan kuivalta, vaikka teemat istuvat hyvin korvaan. Vähitellen tunnelma lämpenee. Kuunteluani häiritsee hieman viereisessä pöydässä mekastava naisseurue - mutta se kuuluu kyllä asiaan klubeilla. Bändi pitää tauon, ja pohdin, lähdenkö nukkumaan vai haenko lisää olutta ja kuuntelen toisen setin. Päätän jäädä, koska musiikissa oli jotain joka jäi askarruttamaan. 

Toinen setti alkaa rennommin, ja lämpötila kohoaa edelleen. sitten tapahtuu jotain, jota jazzissa oikeastaan aina odottaa. Saksofoni soittaa pitkää ja yksinkertaista sooloa. Basisti ja rumpali pitävät nyt jatkuvasti katsekontaktia, ja alkavat lisätä tehoja. Rumpali piiskaa taitavasti minimaalista patteriaan (soitto ei ole kiinni pannujen määrästä vaan siitä mitä on kapuloiden toisessa päässä). Basisti seuraa tiukasti mukana, nyt ”oikeaoppisesti” läskibassolla. Voisin kuvata svengiä näin. Se tunne on kun painaisi auton kaasupoljinta. Meno on aina vaan kovempaa, mutta tempo ei kuitenkaan nouse. Musiikki tuntuu rullaavan ihan omien lakiensa mukaan, mutta on samalla kertaa kuitenkin hallinnassa. Tässä vaiheessa yleisökin on jo ihan sekaisin. 

Seuraavassa kappaleessa meno jatkuu. Huomaan, että aiemmin vakavat soittajat katselevat toisiaan ja hymyilevät. Näin homma sujuu. Bändi on muuttunut kollektiivisesti jyskyttäväksi onnea tuottavaksi koneeksi. Setti loppuu. Encoreksi tulee yllättäen Herbie Hancockin Cantaloupe island - legendaarinen klassikko, jota olen joskus soittanut, mutta en ole kuullut sitä ennen livenä. Klassikko saa arvoisensa käsittelyn. Enää ei revitellä, vaan jäähdytellään ja nautitaan tunnelmasta. 

Kävelen Helsingin yöhön ja Hakaniemen torin suuntaan, taivaalta virtaa vaaleanharmaata valoa. Jazzin syvin olemus on näyttänyt vilaukselta yhden puolensa.  

*) Kari Setälä – piano, koskettimet, Jorma Kalevi Louhivuori – trumpetti, flyygelitorvi, Jussi Kannaste – tenorisaksofoni, Jori Huhtala – basso, Jussi Lehtonen – rummut.