”I am a man of wealth and
taste”.
Rolling Stones: Symphaty for the
devil.
Tehtyäni
kesällä veneretken Viroon minua alkoi askarruttaa niin sanottu
luksuselämä - eliitin elämäntyyli. Ajatus lähti venesatamista.
Veneilykulttuuri on Virossa aika ohutta - se on sekä elintasokysymys
että käytännön asia - veneilyolosuhteet ovat siellä aika karut,
koska suojainen saaristo puuttuu lähes kokonaan. Venesatamien
varustelussa ja mainonnassa on hiuksenhieno vivahdus ajatuksesta,
että veneily on jonkinlaista yläluokan luksuselämää. Luulen että
tuo vivahdus laimenee vähitellen pois, kunhan kokemus veneilystä ja
venesatamien hoitamisesta karttuu. Joten ei siitä sen enempää -
mutta ajatukset lähtivät laukkaamaan.
Kun
aloitin ammatillisen urani 1970- luvulla, jouduin heti lentomatkailun
pyörteisiin. Tuohon aikaan lentoliput olivat tosiaan niin kalliita,
että vain työmatkalaiset tai todella varakkaat saattoivat lentää.
Lentokoneissa oli ajankuluna lentoyhtiöiden julkaisemia ns.
lentolehtiä: mainoksin varustettuja aikakauslehtiä, jotka oli
suunnattu lentokoneissa oletetusti tavattavalle yleisölle. Ja niiden
sivuilta todella avautui eräs käsitys loisteliaasta elämästä.
Perusköyhään satunnaiseen työmatkailijaan ne tekivät kyllä
säväyksen. Erityisesti mainosten kuvamaailma. Smokkipukuinen mies
istuu valkean flyygelin ääressä. Kanteen nojailee asianmukaisen
avokaulaiseen iltapukuun sonnistautunut ja kulta- tai helmikoruilla
koristeltu nainen. Pianon kannella kahdessa isossa lasissa
Ballantines- viskiä.
Tai ruskean ja kullan sävyinen tupakkapöytä
nahkaisine nojatuoleineen, pöydällä kiiltävä hopeinen sytytin ja
Benson&Hedges savukerasia. Tai Rolex- kello, tietenkin jonkun
kuuluisan ihmisen ranteessa, joka selittää, että ilman Rolexia ei
oikeastaan elämästä tule mitään. Toimitukselliset jutut
käsittelivät usein eksoottisia lomakohteita tai ns. kuuluisien
ihmisten haastatteluja (usein minulle tuntemattomia sekä ennen että
jälkeen haastattelun).
Esimerkkejä
sisällöstä voisin jatkaa, mutta eiköhän idea jo selvinnyt.
Luksuselämä lentolehdissä on jatkunut vuosikymmeniä, tosin ehkä
hieman laimentuen. Sitä ei haitannut edes Kalevi Keihäsen
synnyttämä uusi lentomatkailijatyyppi. Aivan tavallisia ihmisiä,
joilla lopultakin oli varaa lentää. Tuskin he lentolehtiä lukivat
(nehän olivat silloin kaikki englanninkielisiä), ehkä kaikki eivät
edes muistaneet lentomatkaansa.
Ja sitten
hieman toisenlaista luksusta. Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa
matkailleet törmäsivät siellä vapaa-aikanaan sikäläiseen
käsitykseen dolce vitasta. Se oli ehdottomasti kasino, ja sen
asiakaskuntana paikallisia pikkurikollisia ja prostituoituja. Lähes
kaikilla mittareilla siis hyvän elämän vastakohta. Satunnainen
länsimainen matkailija halusi oikeastaan pysyä siitä kaukana -
kunhan eksotiikan jano oli (usein hyvinkin nopeasti) tyydytetty.
Ajatus
rientää edelleen. Itä-Euroopan kasinoiden ja lentolehtien
luksuselämällä tuntuu olevan jotain yhteistä. Mistä esikuvasta
tällainen imago syntyy? Minusta vastaus on ilmeinen, tosin
intuitiivinen. Joku voi toki kiistääkin. Minusta mallina on
amerikkalaiset elokuvat yleensä, ja aivan erityisesti tunnistan
tämän maailman James Bond elokuvista. Joku voisi sanoa, että
Bond-leffat on vitsejä, ja niinhän ne onkin. Mutta muistan kun
koulupoikana näin ensimmäisen Bond-elokuvani. Otin sen kyllä ihan
todesta. Ehkäpä ne aikanaan vaikuttivat itäeurooppalaisten
viattomiin mieliin samalla tavalla. Mutta että myös lentolehtien
toimituskuntaan, se on kyllä outoa. Tai sitten kyynisen tietoista.
Ja lopuksi
jotain ihan muuta. Neuvostoliitossa puolue pyrki - siis ainakin
jotkut vilpittömät ihmiset - tarjoamaan kansalle hyvää elämää.
Eräänä sen osana pyrittiin tarjoamaan myös ripaus luksuselämää.
Siihen kuului muun muassa ooppera- ja balettiesitykset, joiden
väliajoilla saattoi maistella aitoa kaviaaria ja venäläistä
samppanjaa. Tai savusampea. Myös liköörit ja armenialaiset tai
gruusialaiset konjakit kuuluivat hienoon elämään. Ja
kulutustavarat, kuten radiot ja televisiot. Ja kellot, korut ja
hajuvedet. Sosialistinen luksus oli jotenkin pateettinen ele, jota
himmensi se, ettei neuvostotalous oikein saanut tyydytettyä edes
jokapäiväisen elämän yksinkertaisia tarpeita.
Pohdittavaksi
jää, onko sen paremmin lentolehtien James Bond maailma, gangsterien
kasinot tai sosialistinen luksus hienoa elämää? Vai onko hieno
elämä jotain muuta? Entä onko sekään hyvää elämää?
Ja vielä
eräs ajankohtainen näkökulma. Länsimainen luksuselämä, James
Bond elokuvien tai amerikkalaisten TV- sarjojen havainnollistama, on
saanut aivan uuden ja monilukuisen yleisön. Kurjuuden, sotien ja
korruption riivaamien kriisimaiden epätoivoiset asukkaat.
PS.
Sosialistinen luksus ei tietenkään ole oma havaintoni. Sosiologit
ovat sitä analysoineet jo vuosia sitten.
