Minun lapsuudessani elokuvissa
käytiin katsomassa eläindokumentteja, ja Valituissa Paloissa oli
populaaritieteellisiä juttuja eläimistä. Nämä lähinnä
amerikkalaisperäiset tarinat olivat läpeensä poliittisia, tai
pitäisikö sanoa ideologisoituja. Eläimet esitettiin, kolonialismin
perinteitä seuraten, eräänlaisina jaloina villeinä. Ne olivat
turmeltumattomia, ja samalla niihin liitettiin inhimillisiä hyveitä.
Usein pääosassa olivat leijonat. Ne tosin tappoivat muita eläimiä,
mutta tekivät sen "tehokkaasti". Myös niiden perhe-elämä
esitettiin ihanteellisena, eräänlaisena kristillisen ydinperheen
mallina. Ja tietenkin eläinmaailmaan tarvitaan myös halveksittavia
pahiksia, luihuja hyeenoja jotka odottavat tilaisuuttaan siepata
paloja näiden aristokraattien ruokapöydästä.
Aivan oma virityksensä on
amerikkalaisten eläinfilmien väännös darwinismista. Luonto nähdään
kapitalismin ihannekuvana. Vahvat menestyvät, kun taas heikot
syödään, tai ne pyörivät jaloissa haitallisina loisina.
Nykyisin tiedetään, että olot
savannilla ovat jokseenkin toisenlaiset. Todellisia saalistajia
ovatkin hyeenat. Leijonat ovat kovin usein raadonsyöjiä, jotka
käyvät fyysisesti vahvempina valmiiseen pöytään. Leijonien
perhe-elämä on enemmänkin matriarkaalista, eikä niiden parisuhde
yleensä kestä yhtä pentuetta pidempään. Uros koettaa jopa tappaa
naaraan ylivuotiset pennut, jotka ovat vieraan uroksen siittämiä.
Mitä taas tappamisen tehokkuuteen tulee, tavallisen kotikissan
omistaja pääsee usein seuraamaan, miten kissaeläimet käsittelevät
saalistaan.
Tietenkään tämä nykyaikaisen ja
kenttätutkimuksiin nojaavan eläintieteen tarjoama kuva elämästä
savannilla ei paljasta lopullista totuutta eläimellisen luonnon pahuudesta. Ei, koska pahuus on
luonnon kohdalla yhtä vieras käsite, kuin 1960- luvun
eläindokumenttien lavastettu hyvyys ja ylevyys. Nämä kaksi erilaista tulkintaa kuvastavat joillain tapaa myös kulttuurimme kahta erilaista tapaa nähdä luonto: ihanteellisena ja
moraalisena, tai turmeltuneena ja raakana. Jälkimmäinen ajatustapa
näkee puolestaan ihmisten kulttuurin ihanteellisena, pakopaikkana
turmeltuneesta ja eläimellisestä luonnosta. Hassua on, että
molemmat mielikuvat elävät ja vaikuttavat rinnakkain.
Mennään nyt pidemmälle. Edellä kuvattu peto/saalistaja - ja saalis/kasvissyöjä- suhde koetaan usein perustavana
luonnon kiertokulun mallina, kunhan siitä karsitaan moraaliset
tulkinnat. Mutta asiat ovat todellisuudessa paljon monimutkaisempia.
Luin juuri siitä, kuinka Charles Darwin lumoutui siimajalkaisten
äyriäisten tutkimisesta niin paljon, että lähes unohti, että
hänen pitäisi oikeastaan viimeistellä ja julkaista tiedehistorian
ehkä merkittävin kirja. Darwinin tutkima eliö on meillekin tuttu
laitureihin ja veneenpohjaan kiinnittyvä merirokko. Evoluution ja
luonnonvalinnan periaatteet olivat Darwinille kuin tehokas työkalu,
jonka kautta hän saattoi ymmärtää luontoa aivan uudella tavalla.
Hän ehti kirjaamaan vain pienen osan uuden ajattelun avaamista
ilmestyksistä kirjoihinsa. Mutta tämä työ jatkuu edelleen.
Loiset herättävät syystäkin
ikäviä mielikuvia, mutta pahuudesta ei loisimisessa ole kysymys,
vaan ekologiasta. Loissuhde on paljon mutkikkaampi kuin
saalistussuhde. Esimerkiksi loisiminen voi liittyä
suvunjatkamiseen, eli loinen ja isäntä ovat silloin samaa lajia.
Yleensä loisijana on naaraaseen kiinnittynyt uros. Ylipäänsä
näyttää siltä, että evoluutio on lisääntymisen kohdalla ollut
paljon kekseliäämpi kuin ravinnon hankkimisen kohdalla.
Lisääntyminen onkin luonnonvalintaan ja geneettiseen vaihteluun
aivan välittömästi liittyvä prosessi.
Muutama esimerkki loissuhteista on
ajatuksia herättävä. Lampaassa loisivan maksamadon elinkaaressa
eräs väli-isäntä on muurahainen. Maksamadon munia kantava
muurahainen joutuu psyykkisen manipulaation uhriksi. Jollain tavalla
loinen on muuttanut muurahaisen hermostoa. Muurahainen käyttäytyy
muuten normaalisti, mutta illalla se kipuaa ruohonkorren päähän ja
pureutuu siihen leuoillaan. Se odottaa joutuvansa lampaan syömäksi
- tai oikeastaan loisen munat odottavat sitä. Yleensä lammas ei
kuitenkaan syö ruohonkortta ja muurahaista. Silloin muurahainen irrottaa
aamun tullen otteensa ja kipuaa takaisin jatkamaan askareitaan
lajitovereiden seurassa. Loisen ei kannata haitata liikaa isäntänsä
elämää.
Loinen pystyy manipuloimaan
psyykkisesti myös mutkikkaampia eläimiä. Toksoplasma on
yksisoluinen loinen, joka loisii kissassa. Mutta pystyäkseen
leviämään se tarvitsee väli-isännän. Sen munia siirtyy kissan
ulosteisiin, ja sitä kautta ne joutuvat myös jyrsijöihin.
Jyrsijässä loinen saa aikaan eräänlaisen mielenhäiriön. Se
muuttuu pelottomaksi, ja joutuu siten lajitovereitaan helpommin
kissan saaliiksi. Näin loinen on päässyt uuteen isäntään.
Myös muut eläimet voivat saada
toksoplasman, vaikka eivät olekaan varsinaisia isäntiä. On
havaittu, että merkittävä osa ihmisistä, 20-50% kantaa
toksoplasmaa. Kyseessä on oheisvahinko, sillä ihmisen kautta
toksoplasma ei merkittävästi leviä - mutta se voi aiheuttaa
sikiövaurioita. On avoin kysymys, manipuloiko toksoplasma myös
ihmistä psyykkisesti. On epäilyjä, että toksoplasmaa kantavat
ihmiset joutuvat herkemmin onnettomuuksin, ehkä muuttuneen reaktiokyvyn takia. Myös yhteyttä skitsofreniaan on epäilty.
Ajatus, että loiset voivat
kontrolloida käytöstämme on hämmentävä. Mutta oikeastaan tämä
avaa laajempia näkymiä. Elämme tavattoman mutkikkaassa
biologisessa systeemissä, ja siihen kuuluu myös eliöiden välisiä
riippuvuussuhteita. Jotkut ovat haitallisia, mutta suuri osa
hyödyllisiä, ja osa luultavasti elintärkeitä.
Asiasta lisää: Markus Bennemanin
kirjat "Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia" ja "Himokas
härkäsammakko" leikittelevät ja härnäävät ajatuksella,
että liitämme eläinten käyttäytymiseen inhimillisiä mielikuvia.
Kirjat perustuvat kuitenkin luotettavaan ja laajaan lähdeaineistoon.
Tiukemmin asialinjoilla on Juha Laakkosen "Ekologinen
parasitologia". Se puolestaan muistuttaa, että suurin osa
eliöistä on loisia. Vai onko kyseessä vain toinen nimi
riippuvuussuhteelle?
