torstai 19. toukokuuta 2016

Kulttuurien kuilujen äärellä

Tämä kirjoitus on subjektiivinen. Tulkitsen maailmaa omasta kulttuuristani käsin. Toki kulttuurissani on sellaisia käsitteitä kuin "kulttuuririippumattomuus" ja "kulttuurirelativismi". Ne kuvastavat pyrkimystä hahmottaa asioita laajemmin, kulttuuria yleisemmästä viitekehyksestä. Mutta mikä olisi sellainen viitekehys? Riittävän yleinen ja monipuolinen kuvaamaan kulttuureja - mutta kielemme ja ennen kaikkea se metaforien ja merkitysten varasto ovat juuri kulttuurin keskeistä sisältöä. Ongelma on filosofinen ja syvällinen - eikä siihen ole ratkaisua. Jopa keinotekoiset kielet ja symbolijärjestelmät kuten matematiikka ovat sisällöltään tyhjiä ilman kulttuurin käsitteistöstä nousevaa tulkintaa.

Ainoa tie ulos tästä kehässä kulkevien tulkintojen kierteestä olisi löytää sellaisia perusarvoja, jotka jaetaan kaikissa kulttuureissa. Ihmisoikeudet, tasa-arvo, yksilön koskemattomuuden kunnioittaminen, vähemmistöjen suvaitseminen, oikeus turvattuun elämään, perustarpeiden huomiointi ja tieteiden harjoittaminen. Historiasta tiedämme, että nämä arvot ovat vuosisatojen kuluessa alkaneet erottua ja korostua. Mutta siinäkin tapauksessa, että nämä arvot tunnustettaisiin kaikkialla (mikä ei todellakaan ole asioiden tila), niiden huomioon ottaminen ei ole ristiriidatonta. Maailma ei ole täydellinen, eikä ongelmiin löydetä edes periaatteessa kiistattomia ratkaisuja. Tämä toteamus pätee hyvin laajasti ihmisten välisissä suhteissa, ja myös muualla. Se ei kuitenkaan voi olla tekosyynä eettiseen passiivisuuteen. 

Tiedämme, että kulttuurit muuttuvat ja kehittyvät - ja ilmeisesti myös lähenevät toisiaan. Minkälainen kulttuuri voisi antaa ihmiskunnalle toivoa? Mielestäni tällainen kulttuuri on maallistunut ja edellä kuvattuja perusarvoja kunnioittava. Lisäksi tämän kulttuurin ominaisuuksiin pitäisi kuulua pyrkimys ymmärtää ja hyväksyä muita kulttuureja. Olkoonkin, että tällainen pyrkimys on sekin kulttuurisidonnainen, ja siis ongelmallinen. Mutta tällaisen piirteen olemassaolo on parempi asia kuin että sitä ei olisi. 

Pohjoismaissa vallitseva kulttuuri muistuttaa edellä kuvaamaani, ja täysin lyhytnäköisesti, subjektiivisesti ja röyhkeästi pidän sitä tavoiteltavana mallina. Meidän tänne juurtuneiden on vaikea ymmärtää, miksi tällaisen kulttuurin omaksuminen voi olla niin vaikeaa. Emme ymmärrä (ja koulujen historian ja yhteiskuntaopin opetus ei jostain syystä huomioi asiaa), miten pitkän ja vaikean prosessin tulos tämä yhteiskuntamuoto on. Kulttuurillamme on pitkät juuret. Olemme monessa mielessä antiikin Kreikan (tieteen arvostus) ja Rooman (maallinen oikeusjärjestelmä) kansalaisia. Toisaalta taustallamme on pohjolan väestöltään vähäisten kansojen käytännönläheinen ja matalan hierarkian yhteiskuntaperinne. Yksinvaltaisen hallinnon murtuminen tapahtui Euroopassa pääosin 1500 - 1800 luvuilla, ja siihen vaikutti voimakkaasti samanaikainen maallistumisprosessi ja tieteellinen vallankumous. Kirkko joutui väistymään vallan keskiöstä, ja samalla kirkon heikentyminen vei yksinvallalta oikeutuksen. Teollistuminen ei myöskään ollut aatteellisesti neutraali prosessi, vaan se toimi ikään kuin lopullisena materiaalisena todisteena edistyksen ja tieteeseen nojaavan maallistuneen ajattelun ylivoimaisuudesta. 

Joten tiivistän vielä. Kulttuurimme on syntynyt vuosisatoja jatkuneen ja monella tavalla hämmästyttävän ja ainutlaatuisen prosessin kautta. Maailman avautuminen teknologian ja kaupan kautta levittää tätä kulttuuria tehokkaasti. Lisääntyvän yhteistyön takia kaukaisetkin kansat joutuvat omaksumaan ja hyväksymään meidän kulttuurimme piirteitä. Se on osoittautunut monessa paikassa vaikeaksi. Ongelmia on Kaakkois-Aasiassa, monissa Afrikan maissa, Latinalaisessa Amerikassa, ja viime aikoina aivan erityiseen kriisiin ovat joutuneet lähi-idän islamilaisen kulttuurin maat.

Asetamme siis kriisimaille kohtuuttomia vaatimuksia. Niiden pitäisi muutamassa vuosikymmenessä käydä läpi kehityskulku, johon meillä meni vuosisatoja. Alussa näytti ainakin ulkoisesti paremmalta. Kolonialistit ja heidän tukemansa diktaattorit panivat modernin yhteiskunnan rakenteet alulle väkivalloin. Mutta nyt nämä autoritaariset voimat ovat heikentyneet - ehkä Kiinaa lukuun ottamatta. Modernisaatio, demokratia ja maallistuminen herättävät vallanpitäjissä todellista kauhua ja paniikkia. Turvaa haetaan uskonnosta, autoritaarisesta hallinnosta ja kuvitelluista historiallisista ja uskonnollisista utopioista. 

En osaa tarjoilla ratkaisua, mutta voisimme ainakin edes yrittää ymmärtää, mistä on kysymys. Entä muodostuuko tulevaisuus jatkuvasti eskaloituvasta kulttuurien konfliktista, vai kulttuurien vähittäisestä yhdentymisestä modernin suuntaan? Uskon enemmän jälkimmäiseen, sillä sitä tukevat taloudelliset realiteetit. Toimiva teollinen ja demokraattinen yhteiskunta edellyttää tiettyjä yhteiskunnallisia käytäntöjä. En kuitenkaan välttämättä toivo kulttuurien samanlaistumista. Pikemminkin toivon, että modernin yhteiskunnan perusarvojen levitessä ja vahvistuessa yhteiskunnallisten käytäntöjen erilaiset muodot: rituaalit, visuaaliset ilmaisut, taiteet ja musiikki - ja miksei myös uskonnot - säilyvät ja kehittyvät.