Keskustelua nopeasti ja hitaasti

Keskustelu on tärkeä tekijä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Keskustelemalla haetaan yhteistä pohjaa ja ymmärrystä. Keskustelun kuluessa tuodaan esille erilaisia näkökulmia ja siihen osallistuvat saavat uutta tietoa. Tai näin asioiden pitäisi sujua.

Keskustelun merkityksen pohtiminen ei ole mikään uusi asia, pikemminkin päinvastoin. Keskustelun taito oli merkittävä osa klassista koulutusta jo antiikin ajoista alkaen. Sivistykseen katsottiin kuuluvan niin sanotut vapaat taidot. Kaiken pohjana on trivium (kolme tietä), joka sisältää kieliopin, puhetaidon ja väittelytaidon. Sitä täydensi sitten neljän erityistaidon opiskelu, kvadrivium. Siihen saattoi vanhimmissa kouluissa kuulua esimerkiksi aritmetiikka, geometria, astronomia ja musiikki. Jostain syystä, koulutusjärjestelmien laajentuessa ja avautuessa, väittelyn ja keskustelun taidot jäivät pois. Se ei ole hyvä asia. Tarvitsisimme edelleen noita taitoja, ja niitä pitäisi ilman muuta opettaa jo koulussa!

Ikivanhaa retoriikan eli väittelyn taitoa on tietenkin myös tutkittu vakavasti jo antiikin aikana. Erityisen mielenkiintoisia ovat argumentointivirheet. Väittelijän pitäisi pystyä perustelemaan väitteitään, mutta nuo perustelut eli argumentit voivat olla perin pohjin virheellisiä. Argumentointivirheitä ja huonoja tapoja keskustella on tunnistettu suuri määrä, niistä noin kymmenkunta on varsin yleisiä. Suuri osa nykyajan nettikeskustelijoista näyttää kuitenkin turvautuvan vain kahteen pahamaineiseen argumentointivirheeseen: ad hominem ja olkinukke. Ne ovat todellakin isoja virheitä, sillä niillä ei ole mitään todellista kykyä puolustaa esittäjänsä mielipiteitä. Pikemminkin ne ovat todiste käyttäjiensä sivistymättömyydestä.

Ad hominem tarkoittaa henkilökohtaisuuksiin menemistä. Sen sijaan, että kritisoitaisiin vastustajan mielipidettä, käydäänkin hänen kimppuunsa henkilökohtaisesti. Vastustajan toiminta järkevänä ja harkitsevana olentona kiistetään, ja pahimmillaan hänen koko ihmisarvonsa kiistetään. Ei ole mitään merkitystä, mitä hän väittää, koska hän on henkilönä arvoton. Olkinukke eli strawman tarkoittaa, että vastustajan väitteestä muodostetaan vääristely irvikuva, ja sitten hyökätään tuon itse luodun kuvatuksen kimppuun. Argumentti on tietysti mitätön, koska se ei kohdistu vastustajan todellisiin väitteisiin. Jos keskustelijat olisivat opiskelleet väittelytaitoa, he tunnistaisivat heti erilaiset argumentointivirheet, ja osaisivat suhtautua niihin.

Mutta takaisin perusasiaan eli keskustelun tarkoitukseen. Näen sillä ainakin kaksi tarkoitusta, ja kumpikin tarkoitus liittyy laajempaan tavoitteeseen, joka on yhteisöllinen. Keskustelujen avulla pystymme toimimaan yhdessä muiden kanssa. Vaikkapa pareina, ryhminä, kursseina, luokkina heimoina, työporukoina, yrityksinä, puolueina, kansoina. Ihmiset voivat toimia yhdessä lukemattomilla tavoilla, mutta aina yhteistyö edellyttää tietopohjaa, kuten sääntöjä, periaatteita ja arvoja. Mainitsin keskustelun kaksi tarkoitusta. Toinen on ymmärryksen luominen: tieto siitä mitä muut ryhmässä tietävät ja pitävät oikeana. Toinen tarkoitus on merkitysten löytäminen tai määrittely: mitkä asiat ovat ryhmälle tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä. Näiden ylevien asioiden rinnalla kulkee synkempi ja täysin vastakkaisiin tavoitteisiin tähtäävä sivujuoni. Keskusteluissa nimittäin myös lietsotaan vastakkainasettelua ja maalataan viholliskuvia. Yhteisen edun edistäminen tietoisesti voi muuttua politiikaksi, ja jonkinlainen traaginen luonnonlaki näyttää silloin tuottavan erilaisia ”puolueita”.

Keskustelu kasvotusten tai netin välityksellä on viimeinen vaihe siinä pitkässä prosessissa, joka tuottaa meille ihmisille tietoa ja ymmärrystä. Keskustelu edustaa toimeenpanovaihetta, missä tietoa sovelletaan käytäntöön, eli se muuttuu päätöksiksi ja toiminnaksi. (Keskustelulla on toki myös itseisarvoa, suuri osa keskusteluista käydään ilman sen syvempää tarkoitusta, kiinnostavuuden ja viihdyttävyyden takia). Sitä voisi sanoa nopeaksi tietoprosessiksi, sillä väitteet ja niihin reagointi tapahtuvat nopeimmillaan sekuntien aikaskaalassa.

Jotta ihminen voisi keskustella, hänellä pitää olla tietoa. Ihmisen pitää ensin oppia, ja oppiminen on elinikäinen ja vuosia kestävä prosessi. Oppimisessa otetaan henkilökohtaiseen käyttöön ja hallintaan väistämättä hyvin kapea ja ohut viipale ihmiskunnan tietovarantoa. Tuon tietovarannon luominen on vielä hitaampi prosessi, joka ulottuu yli sukupolvien ja kansakuntien rajojen. Tämä tietovaranto muodostuu tieteestä, sen tuottamiseen ja hyödyntämiseen liittyvistä käytännöistä, käytännön taloudesta, alkutuotannosta, teollisuudesta, sosiaalisista käytännöistä ja paljosta muusta. Siihen liittyy myös sellaisia kulttuuriksi sanottuja, elementtejä joita emme miellä tiedoksi. Toisaalta tätä tietovarantoa voisi myös sanoa kokonaisuudessaan kulttuuriksi.

Aloitimme puhumalla keskustelusta, ja päädymme kuvaamaan ihmiskunnan laajuista tietoprosessia. Oikeastaan tätä valtavaa systeemiä voitaisiin kokonaisuudessaan nimittää keskusteluksi, koska siinä on kysymys ihmisten välisestä dialogista erilaisilla aikaskaaloilla. Uutta tietoa tuotetaan eniten hitaassa vaiheessa, tosin sitä syntyy koko ajan ja myös opiskelussa ja nopeassa keskustelussa. Yksilökohtaisen oppimisen aikaskaalaa voisi sanoa ihmisen oman elämän rakentamiseksi. Nopeassa keskustelussa tietoa ja ymmärrystä siirretään sosiaalisiin puitteisiin, siksi sen mekanismeja ovat yksilötasolla vaikuttavat sosiaalisen kanssakäymisen lainalaisuudet ja tunnetason reaktiot. Ne ovat kovin erilaisia kuin hitaan tiedon tuottamisen yhteisölliset mekanismit, jotka rakentavat jaettua ymmärrystä. Tämä tuntuu jopa traagiselta, mutta se johtuu biologisista rajoituksistamme. Tämän parempaan tai enempään me ihmiset emme pysty. Parasta mitä voimme koettaa tehdä on ymmärtää tämä asiantila.