Mistä ihminen oppii ja mitä hän oikein haluaa? Muistaakseni vanhan itämaisen viisauden mukaan maailmassa vallitsee pyrkimys sopusointuun, harmoniaan. En nyt muista, onko se kiinalaista vai japanilaista viisautta. Enkä muista, mihin uskontoon tai viisaustieteen haaraan se liittyisi. Ainakin joillain antiikin Kreikan filosofeilla on samanlaisia ajatuksia. Vastaavasti myös ihmisen tulisi elämässään pyrkiä harmoniaan, jos ei muuten, niin ainakin päänsä sisällä. Joka tapauksessa en muista ajatusten alkulähteitä enkä jaksa lähteä penkomaan. Siitä seuraisi vain filosofian suossa tarpomista, mikä on raskasta, eikä välttämättä johda juuri mihinkään.
Mutta eikö harmonia ole tylsää, epäkiinnostavaa? Fysiikan näkökulmasta se on termodynaaminen kuolema. Mitään ei koskaan enää tapahdu. Ei kai tämä todellakaan ole järkevä visio tai elämänohje. Elämä tarjoaa kai jotain muutakin. Maailma on dynaaminen, se muuttuu jatkuvasti. Tapahtuu sattumuksia ja yllätyksiä, emmekä voi siivota niitä elämästämme, vaikka sitä haluaisimme. Sen sijaan yritämme ymmärtää, sopeutua ja muuttua. Ja tämä toiminnan strategia on elollisen luonnon tärkein luonnonlaki, yhtä perustava kuin termodynamiikka. Charles Darwin oivalsi ja muotoili tämän idean 1800-luvun puolivälissä, eikä tätä oivallusta ole tarvinnut korjata eikä peruuttaa.
Katsotaan asiaa nyt kulttuurin ja psykologian näkökulmasta. Säröt, häiriöt, ristiriidat, virheet: nämä ilmiöt ovat inhimillisen kulttuurin kehittymiselle välttämättömiä. Voimme koettaa vaikuttaa niihin, väistää niitä tai passivoitua ja sulkea ne mielestämme. Parhaassa tapauksessa ne vaikuttavat ajatteluumme. Ne lisäävät ymmärrystämme, ja ehkä myös muutumme hieman.
Otetaan eräs esimerkki, joka on tanskalainen elokuva ”Yhdet vielä” (Druk, 2020). Elokuva on erinomainen, ja se on voittanut monia palkintoja. Kriitikoiden ohella myös suuri yleisö on pitänyt elokuvasta. Se on hauska, viihdyttävä ja hieman surullinen, ja tanskalaisen elokuvan supertähti Mads Mikkelsen tekee opettaja Martinin roolissa huikean suorituksen.
Mutta aivan kaikki eivät ole pitäneet elokuvasta. Minuun se teki vahvan häiritsevän vaikutuksen. Elokuvan lopussa teki toki mieli mennä täysillä mukaan onnelliseen tunnelmaan ja nauttia elokuvasta, mutta se ei ole oikein. Elokuvassa on jotain perin pohjin vialla, ja mikä pahinta, maailmassakin on jotain vikaa. Nyt pitää kertoa tarkemmin elokuvasta. Luvassa on niin sanottu spoileri, ja jos joku lukija ei ole elokuvaa nähnyt mutta aikoo katsoa, kannattaisi ehkä lopettaa tämän tekstin lukeminen tähän.
Elokuvassa seurataan neljän opettajan kaveripiirin edesottamuksia. Heidän elämänsä tuntuu jämähtäneen paikalleen. Historian opettaja Martinin apaattinen ja flegmaattinen olemus on suorastaan tuskallista katsottavaa. Kontaktia oppilaisiin ei tunnu syntyvän, jotkut vanhemmat valittavat Martinista, ja hän saa varoituksen. Ja hänen keski-ikäisillä opettajakavereillaan tilanne on samanlainen. Mutta sitten eräs opettaja lukee norjalaisen psykoterapeutin kirjoituksen, jonka viesti on seuraava: ihminen on parhaimmillaan ja luovuus huipussaan puolen promillen humalassa. Kaverukset päättävät kokeilla, ja ryhtyvät pedanttisesti toteuttamaan tätä ideaa. He seuraavat mittareilla promillejaan ja kätkevät pullojaan koululle pysyäkseen jatkuvasti juuri oikeassa tilassa. Ja metodi näyttää toimivan. Innostus työhön palaa ja oppilaatkin huomaavat opettajien uuden vireen, opintosuoritukset paranevat. Mutta sitten opettajat päättävät nostaa luovuutensa neron tasolle ja kokeilevat hemingway- tason kaatokänniä. Kokeilu karkaa käsistä. Opettajat saavat varoituksen ja yksi erotetaan.
Lukuvuosi päättyy ristiriitaisiin ylioppilasjuhliin. Erotettu opettaja on tappanut itsensä, ja toveriaan surevat opettajat hiljentyvät hautajaisiin. Samaan aikaan uusien ylioppilaiden riemu on ylimmillään, on säteilevä kevätpäivä, halaillaan ja kuohuviini virtaa. Opettajat lohduttautuvat alkoholilla, ja yhtyvät pian riemuitsemaan ylioppilaiden kanssa. Elokuva loppuu pakahduttavaan ilon tunteeseen, Martin ratkeaa ekstaattiseen, suorastaan akrobaattiseen tanssiin. Mutta jotenkin katsoja oivaltaa, että viinapiru on jo saanut otteen Martinista. Ja on kiusallista nähdä, kuinka itsestään selvästi alkoholi näyttää kuuluvan nuorten suureen hetkeen. Tulevaisuus on varmaan myös jotain muuta ja vähemmän iloista.
Ymmärtäminen on sanatonta, ja se tekee erityisesti opettajien työn niin vaikeaksi. Ketään ei voi kehottaa ymmärtämään. Pitää vain etsiskellä ja tutkailla niitä aineksia, joista ymmärrys mahdollisesti rakentuu. Ymmärrys tulee aina puun takaa, eikä se ole pelkkää iloa, vaan usein myös surua.
