Huomasin Hesarin yleisönosastossa kirjoituksen, jossa eräs lukiolainen kirjoitti,että sata vuotta sitten Suomi oli kehitysmaa. En muista missä oli jutun ”pointti”, mutta tuo väite kehitysmaastatuksesta järkytti. Mitä ihmettä kouluissa oikein opetetaan? Ehkä lukiolainen hankkii tietonsa jostain muualta, varmaan sähköisistä välineistä, ja joka tapauksessa sata vuotta voi olla nuorelle ihmiselle suunnilleen sama asia kuin ikuisuus. Joten virhe on ymmärrettävä ja anteeksi annettava.
Kerrataan nyt kuitenkin hieman. Minkälainen Suomi oli sata vuota sitten? Vuonna 1924 suomi oli vieläkin sisällissodasta toipuva maa, jossa hävinneen osapuolen oikeuksia poljettiin. Siinä on jotain samaa monen nykyisen kehitysmaan kanssa. Mutta entäs ne muut kehityksen mittarit?
Suomessa vallitsi parlamentaarinen demokratia. Vaalit olivat vapaat ja rehelliset, vallitsi yleinen äänioikeus, joka koski myös naisia. Voimaan oli tullut muutamia vuosia aiemmin myös uskonnonvapaus. Luku- ja kirjoitustaito olivat yleisiä. Vallitsi yleinen oppivelvollisuus, ja kaikki kansalaiset saivat perusopetuksen maksuttomissa koulussa. Terveydenhuolto oli muiden Euroopan maiden tasolla, tosin sen saavutettavuudessa oli vielä ongelmia. Valtakunnassa toimi yliopistoja ja ammatillisia oppilaitoksia. Oli toimiva ja riippumaton oikeusjärjestelmä. Oli kukoistava taide-elämä ja kansankielinen kirjallisuus. Maa oli teollistunut, tosin myös vielä maatalusvaltainen. Talouselämä oli jopa nykyistä omavaraisempi, ja kauppalaivastomme liikkui maailman merillä. Oli rautatiet, ja maanteitä rakennettiin autoliikenteelle. Oli lennätinyhteydet ja toimiva puhelinverkko kaupungeissa ja kaupunkien välillä. Kaupungeissa oli sähköverkot, ja maaseutua sähköistettiin. Maassa oli vapaa ja monipuolinen sanomalehdistö, ja Yleisradio käynnisteli toimintaansa, pitäen esikuvanaan Britannian BBC:tä.
Tulipa ihan vahingossa hengästyttävä luettelo – ja kaikki se on totta! Mutta miten tällaiseen tilanteeseen on päästy? Ei toki ihan vahingossa, vaan tarkoituksella. Uskomalla tietoon, kulttuuriin ja kehitykseen. Hämmentävä tosiasia näyttää olevan että Suomi on kehittynyt, yllättävästi ja lähes tasatahtia, merkittävien maailman maiden, kuten Britannian, Ranskan ja Saksan tahdissa. Sillä kummallisesti, tieto, ideat ja ihanteet näyttävät ylittävän vaivattomasti valtionrajat ja kielimuurit. Erityisesti autonomian ajan jälkipuoli, 1800-luvun puolivälistä itsenäistymiseen tunnetaan meillä kultakautena. Eikä se tarkoita vain taidetta, vaan sivistyksen, tieteen, teollisuuden ja kulttuurin kukoistusta. Olen koettanut kuvata tuota merkillistä ajanjaksoa kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen. Kirja on jo vuosikymmenen ikäinen, mutta edelleen ajankohtainen.
Katsotaan lähemmin aikaa 1800-luvun alussa. Napoleonin sotaretket olivat ravistelleet Eurooppaa, ja niiden seurauksena Ranska ikään kuin testamenttasi Suomen Venäjälle. Seuranneesta sodasta selvisimme kuitenkin aika vähällä, ja tsaari Aleksanteri I halusi esiintyä vapaamielisenä meitä kohtaan. Taka-ajatuksena oli tietysti vieraannuttaa suomalaisia Ruotsista.
Niin, ”ruotsi ja ruotsi” voitiin silloin ehkä kohtaloamme kuvata. Sillä 1800-luvulle tultaessa suomen kieli ja kulttuuri olivat pahasti ruotsalaisuuden puristuksessa. Sivistyneistö, oppineisto, papisto ja porvaristo olivat jokseenkin täysin ruotsinkielisiä. Keskusteltiin jopa siitä, voidaanko suomenkielellä ylipäätään esittää järjellisiä ajatuksia, puhumattakaan siitä, että se voisi olla sivistyksen ja tieteen kieli. Suomenkielinen sivistys oli tukahtumassa, jos sitä edes oli olemassa, ja tämä prosessi jopa kiihtyi aina 1870-luvulle asti.
Oli vain pieni kiusallinen tosiasia: väestö oli lähes täysin suomenkielistä. Voiko tuolla kansalla olla tulevaisuutta? Kansankielen vaihtaminen ruotsiksi ei oikein tuntunut mahdolliselta, etenkin kun yhteys ruotsalaiseen hallintoon oli poikki. Venäläistyminen oli jopa vielä huonompi vaihtoehto, koska sellaista kielipohjaa ei meillä ollut.
Joten Suomessa kehityksen välttämätön ehto oli kielipolitiikka. Suomen kieli oli vietävä uudelle tasolle: siitä piti tehdä kirjallisen kulttuurin, taiteen ja tieteen täysitehoinen instrumentti. Tietysti tässä asiassa vallitsi kolonialismin ja rasismin historiasta tuttu alkuasukassyndrooma. Suomenkielisiä pidettiin alkeellisena ja kehittymättömänä rotuna, jolla on elämisen oikeus vain kieliherrojen palvelijana. Onneksi kaikki eivät tähän uskoneet, ei edes ruotsinkielinen sivistyneistö, vaan monet omaksuivat fennomaanisen aatteen ja alkoivat jopa opiskella suomea. Tämän kertomuksen me tunnemme oikein hyvin. Kielitaistelu, Aleksis Kivi, Lönnrot, Eino Leino, Sibelius (joka tosin oli ruotsinkielinen, samoin kun kansallisrunoilijamme Runeberg) ja monia muita.
Joten piti siis aloittaa kielestä. Mutta se, mitä emme ehkä tiedä, on että muissa ”kulttuurimaissa” edettiin samoin ja suunnilleen samaan tahtiin. Saksa oli 1800-luvulla alennustilassa ainakin sillä tavoin, että se oli pilkkoutunut pieniin eripuraisiin ja itsevaltaisesti hallittuihin osiin. Miten luotaisiin saksaa puhuvien yhtenäisyys ja tunne kansasta? Grimmin veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet hurjan maineen keräämällä valtavat määrät kansanperinnettä, tunnemmehan mekin Grimmin sadut. Nyt he saivat tehtäväkseen laatia saksankielen sanakirjan. Se olisi suuri eepos, jossa saksankielen sanat selitettäisiin saksan kielellä. Urakka oli massiivinen. Sanoja ja niiden selityksiä keräsivät veljekset ja vähitellen kasvava joukko avustajia. Lähteenä oli kansankielen tutkiminen, kansanperinne, raamatun ja virsien käännökset sekä kirjailijat. Merkittäviä lähteitä olivat Luther, Schiller ja Goethe. Aloitteen sanakirjasta teki kustantaja Reimer & Hirzel, ja työ alkoi vuonna 1838. Teoksen, Deutsches Wörterbuch, ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta 1960.
Luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen kirjan Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus (Teos 2015). Kirja kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti, hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja tällä saralla: Kirjailijan omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä hajaannusta kylmän sodan aikana. Se on siis varsin poliittinen, mutta samalla se käsittelee seikkaperäisesti myös saksan kielen kummallisuuksia. Onneksi luin aikanaan pitkän saksan, ja kirjaa lukiessa suorastaan lumouduin saksan kielestä – jota koulussa inhosin yli kaiken. Kirjan kääntämistä pidettiin ensin mahdottomana, mutta Grass neuvoi yrittämään. Olli Suominen onkin onnistunut mainiosti.
Vastaavanlainen sanakirjaurakka suoritettiin isossa Britanniassa, jossa on myös mahtavat perinteet sanataiteessa: Walter Scott, William Shakespeare, Jonathan Swift jne. Sanakirjan laatiminen oli aloitettu jo varhain, ensimmäinen sanakirja oli julkaistu vuonna 1755. Sitä pidettiin riittämättömänä. Lontoon filologisen seuran ”kirjaamattomien sanojen toimikunta” teki aloitteen laajemmasta sanakirjasta, ja Oxfordin yliopisto otti hankkeen suojelukseensa. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan, Oxford English Dictionary, viimeinen osa ”V-Z”.
Luen juuri Pip Williamsin tuoretta kirjaa Kadonneiden sanojen kirja (Into 2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa Oxford English Dictionaryn luomisprosessia. On hieman häkellyttävää, että kirjan idea ja rakenne on jokseenkin sama kuin edellä kuvaamassani Günter Grassin Grimmin sanoissa. Kuvattu ajanjaksokin on lähes sama, mutta Grassia ei kirjan esipuheessa tai lähteenä mainita. Voiko se olla vain sattuma, tai sitten se on tiedostamaton lainaus. Williansin kirja etenee myös sanakirjamaisessa järjestyksessä. Prosessin ohessa pohditaan, onko sanojen merkitys todella kaikille sama, ja erityisesti sitä, onko se sama eri sukupuolille. Tai tässä tapauksessa, myös eri kansoille, jotka käyttävät englannin kieltä. Tämähän on todella aivan olennainen kysymys. Ongelmana voi olla, että sanojen merkityksen selitykset vahvistavat tai jopa sementoivat valtasuhteita ja arvoja. Joka tapauksessa, Williamsin kirja on erinomainen!
Mennäänpä lopulta takaisin Suomeen. Vastaavaa kansallista sanakirjahanketta ei meillä toteutettu 1800-luvulla. Sellaisen tarve oli kyllä tiedostettu, ja kieli koettiin täysin keskeisenä kansansivistyksen ja kansallisen heräämisen välineenä. Oli jo varhain laadittu suppeita latina-suomi sanaluetteloja, se oli ymmärrettävää, koska oppineiden kieli oli latina. Todellisen suururakan teki tunnetusti 1500-luvulla Mikael Agricola. Hän oli opiskellut Saksassa Lutherin ja Melanchtonin johdolla, ja hänen suurtyönsä, johon raamatun käännöstyö ja aapiskirjan laatiminen myös velvoitti, oli kehittää puhutulle kielelle kirjoitettu muoto. Samalla hän joutui keksimään suuren määrän uusia sanoja. Näin joudutaan tekemään, kun kieltä viedään uusille käyttö- ja kokemusalueille. Agricolasta olen kertonut blogitekstissäni Kieli on kulttuuriympäristö.
Ensimmäinen varsinainen suomen kieltä sisältänyt laajempi sanakirja on Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, sen toimitti Daniel Juslenius, ja se ilmestyi vuonna 1745.
1800-luvulla kansanrunouden kerääjät tekivät omalla sarallaan merkittävää kielityötä. He todistivat, että suomenkielellä on todella olemassa valtava sanallinen ja taiteellinen aarteisto, jonka he saivat tallennettua lähes viime hetkellä. Samalla syntyi kiinnostus murresanakirjoihin. Sen sijaan suurta yleiskielistä sanakirjahanketta ei käynnistetty. Otettiinkin harppaus pidemmälle.
Sekä sanakirjojen että monien muidenkin sivistyshankkeiden esikuvana ja innoittajana oli Ranskan vallankumous, joka suorastaan käynnisti valistuksen aikakauden. Todellinen järkäle oli Denis Diderot’n ja Jean le Rond d’Alembert´n toimittama mittava Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers (1751-1772 ja laajennettu laitos 1782 ja 1832). Eli sanakirja, jossa sanojen ja niiden selitysten lisäksi oli runsaasti tietoa kunkin sanan tarkoittamasta asiasta. Meillä syntyikin suorastaan tietosanakirjakuume. Agathon Meurmanin sanakirja ilmestyi 1883-1890. Kansallinen suurhanke oli Otavan ja Werner Söderströmin ”tietosanakirja" (E.N. Setälän keksimä sana). Vuosina 1909-1919 ilmestyneessä teoksessa oli 66 000 hakusanaa. Sanakirjojen menestys yllätti jopa kustantajat, ensimmäisiä kirjoja myytiin kymmeniätuhansia, ja niitä seuranneita hakuteoksia vieläkin enemmän. Kansa todella janosi tietoa. (lisää asiasta kirjoituksessani Kuinka tietokirjat rakensivat…)
Oma kansallinen sanakirjahankkeemme, Nykysuomen sanakirja, ilmestyi vasta vuosina 1951–1961 kuusiosaisena laitoksena. Voi tuntua hieman hassulta, että tällaisessa sanakirjassa, samoin kun sen saksalaisessa ja englantilaisessa sukulaisteoksessa, kielen sanat selitetään juuri saman kielen sanoilla. Mutta kun ajattelee tarkemmin, ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Ja kyllä se toimii!
Jonkinlainen johtopäätös kai pitää tehdä. Suomi on sivistysvaltiona kehittynyt hämmentävästi samalla tavalla, samaan aikaan ja saman kaltaisin askelin kuin ”suuret kulttuurimaat”, ainakin viimeisten vuosisatojen aikana.
