Roope Ankka ja Karl Marx

Silmiini sattui ingressi kuuluisan ranskalaisen taloustieteilijän Thomas Pikettyn uusimmasta juuri käännetystä teoksesta Pääoma ja ideologia (Into 2024). Kirjan luonnehdinta oli seuraava. Yleiseksi vitsaukseksi koettu tuloerojen jatkuva kärjistyminen ja varallisuuden kasaantuminen pienelle eliitille ei olekaan talouden mekanismien tuottama ”väistämätön” sivuvaikutus. Se on ideologinen valinta. Ja oikeastaan asialle olisi tehtävä jotain.

Hetkinen, onpa radikaali idea! Ja samalla intuitio nosti päätään ja kuiskasi: pahus, ehkä mies on oikeassa!

Niin, intuitio, se ei ole mikään pikku juttu. Aivotutkimus on paljastanut, kuinka aivan keskeinen rooli intuitiolla on ajattelussamme. Olen oppinut kunnioittamaan sitä! Toisaalta tiedän, että se on usein väärässä. Joten asiaa pitää tutkia tarkemmin.

Thomas Piketty on taloustieteen supertähtiä, ja tunnettu perusteellisesta tausta-aineiston käytöstä. Hän ei ole marxilainen, ei kai niitä enää olekaan. Häntä kuitenkin pidetään vasemmistolaisena, ehkä siksi, että hän tutkii talouden vaikutusta yhteiskuntaan. Lisäksi hän leikittelee mielellään poliittisesti leimautuneilla termeillä. Hänen edellinen suurteoksensa, Pääoma 2000-luvulla kohautti erityisesti Yhdysvalloissa. Talousnobelisti Paul Krugmanin mukaan se aiheutti siellä suoranaisen paniikin.

Joten Pikettyn uuden kirjan radikaali idea aiheuttaa varmaan myös paniikkia. Ehkä sitä osoittaa, että valtalehti Helsingin Sanomat tilasi kirja-arvostelun, jonka toimeksiantona näyttää olevan kirjan mitätöinti ja murskaaminen (HS 29.6.2024). Asialle pantiin ”ekonomisti” Heikki Pursiainen, minulle tuntematon henkilö, kuulemma markkinaliberalisti. En paljon kostunut tuosta arvioinnista. Kriitikko otti aseekseen tunnetun argumentointivirheen, olkinuken. Siinä asetetaan keksittyjä ajatuksia ja lausahduksia Pikettyn päähän tai asetellaan niitä hänen kirjaansa, ja hyökätään sitten niitä vastaan. Kirjaa ei kuulemma kannata lukea koska se on kelvoton. Voi voi, olisin odottanut hieman älykkäämpää käsittelyä.

Nyt en kyllä ehdikään lukea, koska Pikettyn edellinenkin kirja on minulla kesken. Mutta koetan ajatella tuota ideaa muulla tavoin. Ja tutkia tuota intuitiotani.

Aloitetaan taloustieteestä. Sellainen on kuulemma olemassa, ja erityisesti Pursiaisen mukaan on olemassa jokin ”valtavirtataloustiede”, jota kaikkien on ajattelussaan kumarrettava. Tämä ei kuitenkaan vastaa omaa käsitystäni, pikemminkin tämä taloutta ruotivan ajattelun laji näyttää kompastelevan teoriasta toiseen enemmän tai vähemmän kömpelösti (kulmiaan rypistävälle lukijalleni voin kertoa että olen väitellyt tohtoriksi teollisuustalouden alalta, klassikot on siis luettu, ja toki uudempiakin). Vakavan eli formalisoidun taloustieteen juuret ovat pitkälle uhkapelien maailmassa. No, sieltähän tulee myös tilastotiede, joka onkin ihan oikea, hyvämaineinen ja hyödyllinen tiede. Jätän auki kysymyksen, onko taloustiede tiede ollenkaan - ainakaan luonnontieteen kriteerein. Senhän pitäisi osata sekä selittää että ennustaa. No, ehkä luen sen humanistisiin tieteisiin.

Teoreettisen taustansa mukaisesti talous näyttää olevan jonkinlainen uhkapeli, jossa erilaiset pelurit asettelevat panoksiaan alati muuttuvalle pelilaudalle ja koettavat kampittaa toisiaan maksimoidakseen oman varallisuutensa. No pahus, tämä näky kyllä sopii Pikettyn ideaan.

Katsotaan muutamaa muuta taloustieteen perusasiaa. Keskeinen asia on ilmeisesti arvo, mutta mistä arvo syntyy? Marxin mukaan se syntyy työstä, tai vähintäänkin ”yhteiskunnalle hyödyllisestä” työstä. Työ ei kuitenkaan ole yhteismitallista, ja yhteiskunnallinen hyödyllisyyskin on hankala käsite. Pikemminkin on kysymys siitä, mitä halutaan, ja mitä on saatavissa ja millä hinnalla. Siis mukaan tulee erilaisia rooleja, ja kaupankäyntiä eli vaihdantaa. Arvoteoria on vaikea, enkä aio enempää ruotia sitä, vaan katsotaan muita asioita.

Palkat on yhtä vaikea asia. Tuloeroja selitetään sillä, että hyvä palkka maksetaan kannattavasta työstä. Siis siitäkö, mikä tuottaa enemmän arvoa. Ja taas törmättiin arvoihin, ja niistähän on vaikea saada selkoa. Ehkä otan esimerkin. Lääkäri tai insinööri saattaa saada palkkaa 3-5 kertaa enemmän kuin sosiaalialan perustyöntekijä – jonka työ on kuitenkin ilman muuta hyödyllistä. Toisaalta pörssiyhtiön johtaja saattaa ansaita sata kertaa enemmän kuin insinööri. Jokainen ymmärtää, ettei hänen työnsä ole sata kertaa tuottavampaa. Jostain muusta on kysymys.

Entä mikä on jonkun yrityksen ”arvo”? Talousuutiset puhuvat jonkinlaisesta pörssiarvosta, eli osakkeiden myynti- ja ostohinnoista summaamalla muodostetusta teoreettisesta arvosta. Mutta jos vaikka puoletkaan osakkeista haluttaisi myydä välittömästi vapailla markkinoilla, tuo arvo romahtaisi murto-osaan. Puhutaan myös substanssiarvosta. Se saadaan summaamalla toimitilojen, kalusteiden, tuotantokoneiden, ohjelmistojen, sopimusten, sitoumusten, velkojen ja muun omaisuuden käypä hinta. Menestyvillä yrityksillä substanssiarvo on tavallisesti mitätön verrattuna osakkeiden pörssihinnoista laskettuun arvoon.

Mukaan pitäisi tietysti ottaa myös inhimillinen pääoma, eli yrityksessä toimivien ihmisten osaaminen. Se tuskin riittää tilkitsemään osakearvon ja substanssiarvon välistä rakoa. Ja lisäksi inhimillinen pääoma on arvokasta vain silloin, kun ihmiset toimivat vakiintuneena organisaationa. Jos työntekijät hajautetaan ympäri maailmaa ja katkaistaan heidän keskinäiset yhteytensä, inhimillisen pääoman arvo per henkilö putoaa murto-osaan.

Joka tapauksessa, mikään työn arvoon, osaamiseen tai työn tuottavuuteen sidottu logiikka ei näytä selittävän suuria tuloeroja. En ihmettele, ihmiskunnan etevimmät taloustieteilijätkään eivät siihen näköjään pysty. Myös Thomas Piketty nostaa tässä kohden kätensä pystyyn. Tuloerot ovat kuitenkin totta. Jotain pitää ehkä tehdä (ihmiskunnan onnen takia). Pikettyllä on joukko ehdotuksia, en mene niihin, koska en ole niitä lukenut, paitsi Pursiaisen epäluotettavan referaatin.

Sen sijaan heitän pari ylimalkaista havaintoa.

Ajatus taloudesta suurena uhkapelinä, jossa pelurit asettavat panoksiaan ja kampittavat toisiaan, tuntuu edelleen varsin uskottavalta.

Tärkeimmät pelaajat, ne rahakkaimmat, muodostavat keskenään klaaneja, jotka pitävät yhtä, täydentävät itseään ja puolustavat jäseniään.

Jotenkin koko juttu muistuttaa keskiaikaista feodaalijärjestelmää. Koko systeemiä ylläpitävää yksinvaltiasta, joka oikeuttaa ja turvaa pikkuruhtinaiden vallan, edustaa ideologia, joka vakuuttaa että kaikki tämä on ihan oikein, ja köyhätkin siitä iloitsevat.

Pahus, ehkä Piketty on kuitenkin jäljillä.

Ollapa mäyrä!

”Mikä eläin olisit jos olisit eläin?” Näin menee suosittu ajanviete tai leikillinen persoonallisuustesti. Jokin aika sitten tapasin nuoren yritysjohtajan, joka ilmoitti haluavansa olla kotka. Olin hiukan häkeltynyt. Miksi joku haluaisi olla epäsosiaalinen raadonsyöjä? Mutta toisaalta, ehkä hän nauttii lentämisestä, hyvästä näköalasta ja eristyneestä asemasta.

Nobelin taloustieteen muistopalkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman on kuulemma mäyrä. Hän tonkii asiat juuria myöten, ja saattaa myös purra. Tähän voin kyllä samaistua, sillä minäkin haluan penkoa asioita perin juurin. No, eihän äreä mäyrä mikään mukava kaveri ole - mutta ei minullakaan ole enää tässä iässä ruusuisia kuvitelmia itsestäni. Joten, ollapa mäyrä!

Luin juuri Paul Krugmanin kirjan ”Satunnainen teoreetikko”. Nappasin sen pikaisesti matkalukemiseksi - siltä varalta ettei tylsä työtehtävä junassa maistuisi. Ja eihän se maistunut. Kirjassa on juttuja vuosilta 1995-1998 - siis ajalta ennen nobelia. Ja kyllähän se mies sivaltelee! Ei ihme, että hänellä on vastustajia ja vihamiehiä. Hän saattaa sanoa suoraan, että joku poliitikko valehtelee, silloin kun se on päivänselvää. Tai että tunnettu taloustieteen professori kirjoittelee tahallisesti totuutta vääristelevää tekstiä esittäessään väitteitä, jotka kumotaan jokaisessa taloustieteen opiskelijoiden ensimmäisen vuoden kurssikirjassa. Olisipa Suomessakin tällainen keskustelukulttuuri. Sen sijaan että toimitaan kahdessa moodissa: käytetään epäselvää vihjailua tai mennään alkeellisesti henkilökohtaisuuksiin.

Kirjan nimi viittaa Krugmanin lähtökohtiin: myös talouspoliittisen keskustelun täytyy pohjata tosiasioihin. Vaikka talous on monimutkainen ilmiö, se ei ole postmodernia hömppää, missä kaikki väitteet ovat samanarvoisia. Siksi on nojattava mm oikein käsiteltyihin tilastoihin ja hyviksi havaittuihin malleihin. Tässäkin olen Krugmanin linjoilla. Mikään ei ole niin käytännöllistä ja konkreettista kuin hyvä teoria! 

Krugman luokitellaan mm wikipediassa vasemmistolaiseksi. Se johtuu siitä, että hän vastustaa tolkuttomimpia talouspoliittisia ideoita, jotka tosiaankin tulevat lähinnä republikaanisesta puolueesta. Myös postmodernin kritiikki voi tuottaa poliittista leimaa - vaikka juuri monet uusmarksilaiset ja feministit heittäytyivät postmoderneiksi. Häntä pidetään myös kritiikittömänä Keynesin kannattajana, vaikka jo edellä mainitussa varhaisessa kirjassaan hän pohtii hyvin kriittisesti ”keynesläisiä ja vääriä keynesläisiä”. Keynesiltä Krugman on omaksunut käsityksensä rahan - eli finanssipolitiikan merkityksestä. Verotuksen hän näkee välttämättömänä - asia, joka meille on tietysti itsestään selvä. Kirjan eräs teema on tuloerojen kasvu ja sen vaikutukset - Krugman havaitsi ja todisti asian tilastojen avulla jo 1990- luvulla. Samalla hän kumosi oikeiston hellimän väitteen ”säätykierrosta”: oikeasti ihmiset eivät Yhdysvalloissa juurikaan siirry tuloluokkien välillä. Ja 2010 - luvulla tilanne on edelleen pahentunut.

Krugman sanoo myös suoria sanoja ympäristönsuojelusta. Hänen mukaansa lähes kaikki taloustieteilijät ymmärtävät ilmastonmuutoksen ja resurssikriisin tärkeyden - koska he ovat tottuneet teoreettiseen ajatteluun ja resurssinäkökulman huomioon ottamiseen. Poliitikot taas eivät asiasta piittaa - koska he vieroksuvat muutenkin teoriaan ja faktoihin perustuvaa keskustelua. He suorastaan vihaavat sitä. 

Toisaalta Krugman on suututtanut ns. perusvihreät ehdottamalla jyrkän päästökontrollin sijasta taloudellisia kannustimia. Mm. ympäristöverot ovat tällaisia kannustimia. Niiden hyvä puoli on - niiden tehokkuuden lisäksi - että ne keventävät paineita henkilöverotukseen.

Tämä yli kymmenen vuotta vanha kirja on yhä paikoin ajankohtainen. Monet talouspolitiikan ongelmat ovat edelleen olemassa. Globalisaatio puhutti Yhdysvalloissa jo 1990-luvulla. Se tuntuu jopa oudolta, koska Yhdysvallat on ylivoimaisesti vähiten viennistä riippuva suuri talous. Krugman arvostelee ns. globalisaatiopuhetta. Hänen mukaansa globalisoituminen on kyllä totta, mutta se on vain osa talouden muutosta, ja talous muuttuu joka tapauksessa jatkuvasti mm teknologian vaikutuksesta. Siksi globalisaatiossa ei ole mitään outoa, eikä se kelpaa syntipukiksi talouden toimijoiden tekemiin virheisiin.

Tietysti Krugmanin kirja käsittelee lähinnä USA:n taloutta ja käsittelee asioita kovin amerikkalaisesta näkökulmasta. Sama vika on monessa meillä siteeratussa talouskirjassa. Toisaalta Krugman harrastaa reipasta talouspolitiikan kritiikkiä, joka nykyajan Suomessa on huolestuttavasti vaimennut. Meillähän on jo pitkään vallinnut talouspoliittisen vaihtoehdottomuuden doktriini. Ja mikä pahinta, eräät 1990- luvun republikaanien taloushölmöydet on jopa kirjattu Suomen hallitusohjelmaan. Krugman kyllä uskaltaa sanoa, että hallitusten harjoittama talouspolitiikka ei ole välttämättä pelkästään yhdentekevää, vaan se voi olla myös vahingollista. Ja monessa tapauksessa syntyneet vahingot voidaan myös todentaa kovaan dataan perustuvan analyysin keinoin. 

Mikä on muuttunut sitten 1990- luvun? Ainakin USA:ssa on syntynyt Bushin sotapolitiikan aiheuttama valtava budjettivaje, ja läntisessä maailmassa koettu kauhea finanssikriisi - josta Krugman muuten varoitti etukäteen moneen kertaan. Lisäksi ollaan vasta toipumassa finanssikriisiä seuranneesta vuoden 2008 talousnotkahduksesta. Käsitykset mahdollisen talouskasvun reaalisesta raamista ovat kohtuullistuneet 0 - 2 % luokkaan. EU on siirtynyt yhteisvaluuttaan - sen seuraukset Krugman ennakoi lähes 20 vuotta sitten kohdelleen (euro on poliittinen hanke, ja sen aiheuttamat ongelmat yksittäisten maiden taloudelle lienevät siedettävät).

Tarkistin, miltä nykyinen Paul Krugman vaikuttaa, lukemalla hänen blogiaan. En juurikaan yllättynyt siitä, että kirjoitustyyli on täysin tunnistettava. Blogi on vain paljon lyhyempi, nopeampi ja iskevämpi - ja päivittyy lähes päivittäin. Ja kyllä, hän myös sivaltelee aivan entiseen malliin. Hyvä, Mäyrä!