maanantai 17. maaliskuuta 2025

Elämmekö unohdetun klassikon aikaa

Viime aikoina mieleeni on tullut tunne: tämän olemme kokeneet jo aiemmin. Syynä on George Orwellin liiankin tuttu romaani Vuonna 1984. Tutkitaanpa asiaa tarkemmin.

Brittiläinen kirjailija ja lehtimies George Orwell (Eric Blair, 1903-1950) on 1900-luvun tärkeitä vaikuttajia. Hän oli lahjakas, sai parhaan mahdollisen koulutuksen, ja menestyi jopa urheilussa. Työskennellessään brittihallinnon virkamiehenä Burmassa hän havaitsi hämmästyksekseen, miten voimakkaasti paikalliset ihmiset vihasivat brittejä. Se oli outoa, sillä britit kuvittelivat itsensä jonkinlaisiksi hyväntekijöiksi. Vähitellen hänestä kehittyi siirtomaahallinnon vastustaja, ja ylipäätään hän alkoi inhota sortoa ja eriarvoisuutta.  

Orwell politisoitui. Hän taisteli Espanjan sisällissodassa tasavaltaisten puolella, mutta joutui kahnauksiin kommunistien kanssa. Hän sai mainetta kirjailijana, mutta se ei elättänyt, vaan hän toimi myös lehtimiehenä. Vuonna 1945 ilmestyi hänen satiirinen kirjansa Eläinten vallankumous (Animal farm), se oli suunnattu kärkevästi Stalinin johtamaa Neuvostoliittoa vastaan. Se oli propagandateos, jonka kirjoittamiseen Orwell oli saanut rahoitusta Britannian salaiselta palvelulta. Ajankohtaan nähden se oli varhainen mutta selvä maamerkki. Se ennakoi, kuinka Neuvostoliitto muuttui nopeasti liittolaisesta viholliseksi.

Orwell oli poliittinen ja poleeminen, mutta hän ei ollut naiivi. Eläinten vallankumous kuvasi tavattoman oivaltavasti ja myös satuttavasti, miten Neuvostoliitto sai alkunsa ylevien tavoitteiden pohjalta. Se pyrki oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon, ja proletariaatin diktatuurin piti olla lyhyt välivaihe. Näin ei kuitenkaan käynyt, diktatuurista ja sorrosta tuli sen sijaan uusi normaali

Mutta oliko Venäjä vain erityistapaus, vai voisiko sama asia tapahtua missä tahansa muualla. Hitlerin Saksa oli esimerkki siitä, miten maailman johtava tiede- ja sivistysvaltio romahti ällistyttävän nopeasti brutaaliksi ja julmaksi diktatuuriksi. Saksasta kirjoittaminen olisi kuitenkin ollut liian osoittelevaa. Saksasta myös kirjoitettiin ylen määrin, vaikka Saksan nopeaa sortumista rasismiin ja natsismiin oli loppujen lopuksi täysin mahdotonta ymmärtää. Jotenkin ymmärrämme paremmin Venäjän vallankumouksen ja Stalinin diktatuurin, olihan sitä edeltänyt takapajuinen, köyhä, feodaalinen ja autoritäärisesti hallittu pitkä kausi. Mutta ei kai diktatuuri voisi syntyä demokraattisessa lännessä. Kuten vaikka vakaassa ja konservatiivisessa Britanniassa.  

Orwellin seuraava teos Vuonna 1984 ilmestyi vuonna 1949, ja se sijoittuukin nimenomaan Britanniaantai entiseen Britanniaan eli Oseaaniaan, jonka muodostavat Englanti ja osa sen entisiä siirtomaita, sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikka. Oseaanian arkkivihollinen on Euraasia, mihin kuuluu muu Eurooppa ja Neuvostoliitto. Kolmas vihollisvalta on kaukainen Itä-Aasia, eli Kiina ja Japani. Diktatuurin käyttövoima on - tietenkin - taistelu maailmanherruudesta ja Euraasian kukistamien. Ja diktatuuri on tietenkin tarpeen kansallisen yhtenäisyyden ja taistelutahdon lujittamiseksi. Itse asiassa diktatuuri ei tule toimeen ilman ulkoista ja sisäistä vihollista. Olihan aikanaan proletariaatin diktatuurikin väliaikainen, ja se voitaisiin lakkauttaa heti kun vihollinen poistuu, eli on siirrytty maailmankommunismiin.

Kirjan tapahtumat siis sijoittuvat tulevaisuuteen ja entiseen Lontooseen. Sen päähenkilö on jo nimeltäänkin hyvin brittiläinen: Winston Smith. Luettelen nyt joitain kirjassa kuvatun yhteiskunnan piirteitä, ja pyydän lukijaa olemaan hyvin tarkkana.

Smith työskentelee valtion virkamiehenä. Hänen työpaikkansa nimi on Totuuden ministeriö. Smithin ja lukuisten muiden virkailijoiden tehtävänä on kielenhuolto. Tarkemmin sanoen hän etsii epäilyttäviä sanoja tai käsitteitä, jotka voidaan ja jotka pitää poistaa kielestä. Kun epäilyttävä sana tunnistetaan ja sen rooli analysoidaan, se poistetaan kaikesta mahdollisesta kirjallisesta aineistosta, ja siihen liittyvät tekstit poltetaan. Yhteiskunnan oikeuskäytäntö perustuu käsitteeseen ajatusrikos. Smith etsii siis sanoja, joilla voidaan ilmaista yhteiskunnan vastaisia ajatuksia. Tuloksena ihmiskunnalle luodaan uusi historia ja uusi kieli, newspeak. Tähdätään tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan, missä valtion vastaiseen ajatteluun ei enää olisi välineitä. Samalla myös historia uudistuu, sen kehitys näyttäisi johtavan vääjäämättä kohti nykyistä, lähes täydellistä maailmaa.

Luonnollisesti yhteiskunnassa toteutuu myös teknologinen valvonta. Jokaiseen kotiin ulottuu tietoverkko, ja kaukovarjostin-laite, jonka avulla ihmiset saavat valtion hyväksymää tietoa ja valistusta. Tietenkin yhteys on kaksisuuntainen, eli valvojat saattoivat saman yhteyden kautta olla selvillä, mitä kansalaiset puuhaavat. Diktatuuri ei voisi toimia ilman palvottua johtajaa, jolle on annettu lempinimi Isoveli. Kontrollin ja painostuksen perusteluna on luoda yksimielinen kotirintama, eli puolustautua ja varustautua inhaa vihollista eli Euraasiaa vastaan. Siksi jokainen kansalainen joutuu osallistumaan pakollisiin Iso viha- nimisiin tilaisuuksiin, joissa lietsotaan teknologian eli kaukovarjostimen avulla raivoa pelottavaa Euraasiaa ja inhaa ideologista vastustajaa Goldsteinia vastaan. Kun tunneraivo on kiihdytetty äärimmilleen, ruudulle ilmestyy lopuksi lohduttava Isoveljen kuva ja joku rauhoittava viesti.  

Tavallisen kansan elämäheihin myös Winston kuuluuon niukkaa, mutta joten kuten riittävää, ja joskus kansa voi lohduttautua juomalla säännösteltyä Voiton giniä. On ayytä mainita Orwellin utopian yhteiskuntarakenne, sehän mustuttaa vähitellen omaa aikaamme. Valtavassa yltäkylläisyydessä rypevään pieneen eliittiin kuuluu Isoveli ja alle 3 % kansasta. Eliittiä tukee puolueuskollisten, pikku mukavuuksista nauttivien opportunistien joukko, johon kuuluu reilu kymmenen prosenttia. Loput noin 85% kansasta on proleja, jotka viettävät niukkaa, ahdistavaa ja tarkoin valvottua elämää. Kurista huolehtii oikeuslaitos, eli Rakkauden ministeriö. Ainaisena uhkana väijyy pelottava ajatusrikos. Koska sitä ei ole tarkemmin määritelty, siihen voi syyllistyä hyvin erilaisilla tavoilla. Pahimmat ajatusrikolliset teloitetaan julkisissa hirttäjäisissä.

En nyt kertaa draaman juonta, sellainenhan romaanissa tarvitaan. Se viljelee odotetusti tuttuja petoksen, nöyryytysten ja äärimmäisen alistamisen teemoja

Kirja herätti ilmestyessään paljon huomiota, mutta se ei välttämättä tuottanut syvällisempää analyysiä. Oikeastaan se jäi helpommin omaksuttavan Eläinten vallankumouksen jalkoihin, sehän oli niin suoraviivaista Neuvostoliiton solvausta, että jokainen sen tajusi. Sen sijaan 1984 kuvasi dystooppista tulevaisuuden Britanniaa. Eihän sellaista voinut kuvitella joskus tapahtuvan, eihän. Orwell itse tuskin olisi tästä lännen omahyväisyydestä ilahtunut, mutta hän menehtyi tuberkuloosiin vuonna 1950, eikä enää voinut jatkaa dialogia

Kirja tosin koki ymmärrettävästi lyhyeksi jääneen kaupallisen renessanssin vuoden 1984 tienoilla; siitä ilmestyi käännöksiä ja uusintapainoksia, siitä tehtiin elokuvia, ja se innoitti muusikkoja. Mutta totalitarismin teema oli jo laimentunut. Venäjällä sortovalta rakoili, ja lopulta Neuvostoliitto hajosi. Rationaalisen, rahavaltaan nojaavan demokratian voitto oli täydellinen, Orwellin teemat eivät enää olleet ajankohtaisia.

Mutta ajat voivat muuttua, ja ehkä demokratian voitto ei ollutkaan lopullinen. Anteeksi vain, Francis Fukuyama, historia ei loppunutkaan. Nimenomaan Orwellin teos Vuona 1984 näyttää olevan juuri nyt ajankohtainen, jopa profeetallinen. Trumpin valinta Yhdysvalloissa pani liikkeelle prosesseja, jotka minusta näyttävät johtavan suoraan Oseaanian valtiomuotoon, jopa menetelmät ovat samanlaisia. Aika näyttää, pysähtyvätkö prosessit, vai elämmekö kohta kaikki Oseaaniassa.

lauantai 1. maaliskuuta 2025

Vältä pomoa

Joku mainos sattui silmiini lehdessä tai netissä, sitähän ei oikein voi välttää. Ja se viestitti pontevasti: ”näin vältät pomoa”. Hyvänen aika, miten outo mainos! Ei toki ihan mahdoton. Teekkarina olin ollut sen verran tehdastöissä, että tiedän hyvin, mitä pomon välttely on. Jos ei suorastaan eloonjäämistaito, niin monesti mukavaa ja työviihtyvyyttä kasvattavaa. Mutta miten pomoa kannattaisi mainostajan mielestä vältellä? Palasin mainokseenja huomasin, että olin lukenut kiireessä väärin. Se sanoikin: vältä fomoa. Moderni internet-ajan termi, jonka kyllä myös tunsin. Fomo, elifear of missing outon pelko siitä, että jäät paitsi jostain tärkeästä. Ja nykyisin se on hyvin ahdistava tunne, koska juuri netissä on kaikki tärkeä ja merkityksellinen. Ja juuri se saa nuoret näpelöimään niin ahkerasti puhelimiaan. Ja miksei vanhemmatkin kansalaiset.

Olin jo melkein unohtanut tämän huvittavan lukuvirheen, mutta äkkiä se palasikin vahvana mieleen. Luin nimittäin lehtijutun liikemiehistä, jotka olivat investoineet vihreään siirtymään ja erityisesti vihreään vetyyn. Jotenkin katkeria olivat jutussa haastatellut liikemiehet. Olivat investoineet isot rahat (eivät toki omia rahojaan) vihreään siirtymään. Eräs halusi perustaa valtavan vihreää vetyä valmistavan tehtaan, ja jotenkin vihjattiin myös akkumateriaalitehtaisiin. Rahaa piti tulla ovista ja ikkunoista, mutta raha antoi odottaa itseään, hankkeet jumittivat ja syyllisiä etsittiin. Äkkiä ymmärsin, että he kärsivät fomosta. He ryntäsivät sijoittamaan siinä pelossa, että joku toinen ehtii ensin. Joku toinen pääsee syömään kaikki hillot, jotka oli tarkoitettu juuri minulle!

Näinhän talous toimii, se ei perustu talousteorioiden avulla laadittuihin huolellisiin laskelmiin vaan ennakoivaan kateuteen, fomoon. Itse asiassa tämän huomasi jo kuuluisa itävaltalainen talousoppinut Joseph Schumpeter (1883-1950), hänestä olen aiemmin kirjoittanutkin. Hän oli ensimmäisiä, jotka havaitsivat talouden perustuvan epärationaalisuuteen ja laumakäyttäytymiseen. Hän myös lanseerasi nykyisin tunnetun sanan sille, mitä fomosta voi seurata: luova tuho. Talouden epärationaalisuudesta ei tosin paljoa puhuta, se kun on niin noloa erityisesti taloustieteilijöille. Myöhemmin havainnon ovat vahvistaneet muun muassa Herbert A. Simon ja Daniel Kahneman, talousnobelisteja molemmat. Sanaa fomo ei tosin silloin tunnettu, mutta nyt käytetään: kyllähän se osuu kipeästi.

Mutta mitä vikaa vihreässä siirtymässä? Ei todellakaan mitään, kysymys on vain mitoituksesta ja ajoituksesta, niinkuin aina innovaatioista puhuttaessa. Koska viittaamani talousartikkeli ei asiaa valottanut, minä valotan

Vihreä vety on erinomainen ja kipeästi kaivattu innovaatio. Se on energiantuotantoa täydentävä asia. Tuuli- ja aurinkoenergia ovat jo nyt edullisin tapa valmistaa sähköä. Niissä on kumminkin ongelma, ne riippuvat säästä. Sähköä voidaan tuottaa vain sen verran kun sitä kulutetaan, sillä toistaiseksi sähkön kustannustehokas varastointi ei ole mahdollista. Eräs keino olisi tuottaa ylimääräisellä sähköllä vetyä. Lannoiteteollisuus on suuri vedyn käyttäjä, ja kehittyvä fossiilivapaa terästeollisuus tarvitsee paljon vetyä. Nykyinen fossiilinen vety tuottaa kasvihuonepäästöjä ja se tarvitsee kallista polttoainetta, joten se kannattaa toki korvata lähes ilmaisella sähkövedyllä.  

Luettelen nyt vetytalouden ongelmia. Vetyä voidaan varastoida paineistettuna kaasuna. Se kävisi autojen polttoaineeksi, mutta vetyautot ovat harvinaisia, eikä vedyn jakeluverkostoa ole. Ei ehkä tulekaan, ellei käyttö voimakkaasti yleisty. Sähkövedyn valmistus on myös ongelmallista, sillä se tuotetaan elektrolyysikennoilla, ja niiden hyötysuhde on huono, sähköä muuttuu hukkalämmöksi. Täyssähköauton kokonaishyötysuhde on paljon korkeampi kuin vetykäyttöisen. Samasta syystä vetylaitosten käyttö sähkövoimaloiden varasähkönä ei ole kovin houkuttelevaa. Mitä ydinvoimaloihin tulee, niitä kannattaa ajaa aina täydellä teholla, niiden sähkö on hyvin halpaa ja jos sitä tulee liikaa, se kannattaisi käyttää vaikka vetysähköön. Käsittääkseni Helsinki suunnittelee hyödyntävänsä sähkövetylaitoksia, sillä niiden hukkalämpö voidaan ottaa kaukolämpöverkkoon, lämmitystähän tarvitaan joka tapauksessa. Kesällä vähän, mutta ylijäämä voidaan varastoida suuriin säiliöihin talvea varten.Ylijäämäsähkön käyttö kaukolämpöön on siis mahdollista ja sitä tapahtuu, mutta hyödyllisintä se on yhdistettynä vetysähköön. Aurinkoenergian lämmityskäyttö kannattaisi kuitenkin tehdä suoraan lämpökeräinten avulla.

Edellisessä kappaleessa oli tiivistettynä jokseenkin koko vetytalous. Kysymys on siis mitoituksesta, balansoinnista ja oikeasta ajoituksesta. Niinkuin aina.

 Ja nyt jotain muuta asiaan liittyvää. Vihreä siirtymä ja erityisesti liikenteen sähköistyminen on liitetty niin sanottuihin strategisiin materiaaleihin. Sitä kautta on jopa kyseenalaistettu koko vihreä siirtymä. Kerron nyt salaisuuden. Tosiasiassa suuria määriä strategisia materiaaleja ei edes tarvita. Tässäkin on kyseessä fomo. Joku toinen saattaa saada niiden avulla vähäksi aikaa kustannusedun. Siksi sijoittajat ryntäävät laumoina ahnehtimaan ja ryöstämään niitä

Sen sijaan tarvittaisiin pidemmän aikavälin harkintaa, oikeaa ajoitustaja materiaalifysiikkaa. Siitä olenkin jo kirjoittanut.