Elämmekö unohdetun klassikon aikaa

Viime aikoina mieleeni on tullut tunne: tämän olemme kokeneet jo aiemmin. Syynä on George Orwellin liiankin tuttu romaani Vuonna 1984. Tutkitaanpa asiaa tarkemmin.

Brittiläinen kirjailija ja lehtimies George Orwell (Eric Blair, 1903-1950) on 1900-luvun tärkeitä vaikuttajia. Hän oli lahjakas, sai parhaan mahdollisen koulutuksen, ja menestyi jopa urheilussa. Työskennellessään brittihallinnon virkamiehenä Burmassa hän havaitsi hämmästyksekseen, miten voimakkaasti paikalliset ihmiset vihasivat brittejä. Se oli outoa, sillä britit kuvittelivat itsensä jonkinlaisiksi hyväntekijöiksi. Vähitellen hänestä kehittyi siirtomaahallinnon vastustaja, ja ylipäätään hän alkoi inhota sortoa ja eriarvoisuutta.  

Orwell politisoitui. Hän taisteli Espanjan sisällissodassa tasavaltaisten puolella, mutta joutui kahnauksiin kommunistien kanssa. Hän sai mainetta kirjailijana, mutta se ei elättänyt, vaan hän toimi myös lehtimiehenä. Vuonna 1945 ilmestyi hänen satiirinen kirjansa Eläinten vallankumous (Animal farm), se oli suunnattu kärkevästi Stalinin johtamaa Neuvostoliittoa vastaan. Se oli propagandateos, jonka kirjoittamiseen Orwell oli saanut rahoitusta Britannian salaiselta palvelulta. Ajankohtaan nähden se oli varhainen mutta selvä maamerkki. Se ennakoi, kuinka Neuvostoliitto muuttui nopeasti liittolaisesta viholliseksi.

Orwell oli poliittinen ja poleeminen, mutta hän ei ollut naiivi. Eläinten vallankumous kuvasi tavattoman oivaltavasti ja myös satuttavasti, miten Neuvostoliitto sai alkunsa ylevien tavoitteiden pohjalta. Se pyrki oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon, ja proletariaatin diktatuurin piti olla lyhyt välivaihe. Näin ei kuitenkaan käynyt, diktatuurista ja sorrosta tuli sen sijaan uusi normaali. 

Mutta oliko Venäjä vain erityistapaus, vai voisiko sama asia tapahtua missä tahansa muualla. Hitlerin Saksa oli esimerkki siitä, miten maailman johtava tiede- ja sivistysvaltio romahti ällistyttävän nopeasti brutaaliksi ja julmaksi diktatuuriksi. Saksasta kirjoittaminen olisi kuitenkin ollut liian osoittelevaa. Saksasta myös kirjoitettiin ylen määrin, vaikka Saksan nopeaa sortumista rasismiin ja natsismiin oli loppujen lopuksi täysin mahdotonta ymmärtää. Jotenkin ymmärrämme paremmin Venäjän vallankumouksen ja Stalinin diktatuurin, olihan sitä edeltänyt takapajuinen, köyhä, feodaalinen ja autoritäärisesti hallittu pitkä kausi. Mutta ei kai diktatuuri voisi syntyä demokraattisessa lännessä. Kuten vaikka vakaassa ja konservatiivisessa Britanniassa.  

Orwellin seuraava teos Vuonna 1984 ilmestyi vuonna 1949, ja se sijoittuukin nimenomaan Britanniaan – tai entiseen Britanniaan eli Oseaaniaan, jonka muodostavat Englanti ja osa sen entisiä siirtomaita, sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikka. Oseaanian arkkivihollinen on Euraasia, mihin kuuluu muu Eurooppa ja Neuvostoliitto. Kolmas vihollisvalta on kaukainen Itä-Aasia, eli Kiina ja Japani. Diktatuurin käyttövoima on - tietenkin - taistelu maailmanherruudesta ja Euraasian kukistamien. Ja diktatuuri on tietenkin tarpeen kansallisen yhtenäisyyden ja taistelutahdon lujittamiseksi. Itse asiassa diktatuuri ei tule toimeen ilman ulkoista ja sisäistä vihollista. Olihan aikanaan proletariaatin diktatuurikin väliaikainen, ja se voitaisiin lakkauttaa heti kun vihollinen poistuu, eli on siirrytty maailmankommunismiin.

Kirjan tapahtumat siis sijoittuvat tulevaisuuteen ja entiseen Lontooseen. Sen päähenkilö on jo nimeltäänkin hyvin brittiläinen: Winston Smith. Luettelen nyt joitain kirjassa kuvatun yhteiskunnan piirteitä, ja pyydän lukijaa olemaan hyvin tarkkana.

Smith työskentelee valtion virkamiehenä. Hänen työpaikkansa nimi on Totuuden ministeriö. Smithin ja lukuisten muiden virkailijoiden tehtävänä on kielenhuolto. Tarkemmin sanoen hän etsii epäilyttäviä sanoja tai käsitteitä, jotka voidaan ja jotka pitää poistaa kielestä. Kun epäilyttävä sana tunnistetaan ja sen rooli analysoidaan, se poistetaan kaikesta mahdollisesta kirjallisesta aineistosta, ja siihen liittyvät tekstit poltetaan. Yhteiskunnan oikeuskäytäntö perustuu käsitteeseen ajatusrikos. Smith etsii siis sanoja, joilla voidaan ilmaista yhteiskunnan vastaisia ajatuksia. Tuloksena ihmiskunnalle luodaan uusi historia ja uusi kieli, newspeak. Tähdätään tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan, missä valtion vastaiseen ajatteluun ei enää olisi välineitä. Samalla myös historia uudistuu, sen kehitys näyttäisi johtavan vääjäämättä kohti nykyistä, lähes täydellistä maailmaa.

Luonnollisesti yhteiskunnassa toteutuu myös teknologinen valvonta. Jokaiseen kotiin ulottuu tietoverkko, ja kaukovarjostin-laite, jonka avulla ihmiset saavat valtion hyväksymää tietoa ja valistusta. Tietenkin yhteys on kaksisuuntainen, eli valvojat saattoivat saman yhteyden kautta olla selvillä, mitä kansalaiset puuhaavat. Diktatuuri ei voisi toimia ilman palvottua johtajaa, jolle on annettu lempinimi Isoveli. Kontrollin ja painostuksen perusteluna on luoda yksimielinen kotirintama, eli puolustautua ja varustautua inhaa vihollista eli Euraasiaa vastaan. Siksi jokainen kansalainen joutuu osallistumaan pakollisiin Iso viha- nimisiin tilaisuuksiin, joissa lietsotaan teknologian eli kaukovarjostimen avulla raivoa pelottavaa Euraasiaa ja inhaa ideologista vastustajaa Goldsteinia vastaan. Kun tunneraivo on kiihdytetty äärimmilleen, ruudulle ilmestyy lopuksi lohduttava Isoveljen kuva ja joku rauhoittava viesti.  

Tavallisen kansan elämä – heihin myös Winston kuuluu – on niukkaa, mutta joten kuten riittävää, ja joskus kansa voi lohduttautua juomalla säännösteltyä Voiton giniä. On ayytä mainita Orwellin utopian yhteiskuntarakenne, sehän mustuttaa vähitellen omaa aikaamme. Valtavassa yltäkylläisyydessä rypevään pieneen eliittiin kuuluu Isoveli ja alle 3 % kansasta. Eliittiä tukee puolueuskollisten, pikku mukavuuksista nauttivien opportunistien joukko, johon kuuluu reilu kymmenen prosenttia. Loput noin 85% kansasta on proleja, jotka viettävät niukkaa, ahdistavaa ja tarkoin valvottua elämää. Kurista huolehtii oikeuslaitos, eli Rakkauden ministeriö. Ainaisena uhkana väijyy pelottava ajatusrikos. Koska sitä ei ole tarkemmin määritelty, siihen voi syyllistyä hyvin erilaisilla tavoilla. Pahimmat ajatusrikolliset teloitetaan julkisissa hirttäjäisissä.

En nyt kertaa draaman juonta, sellainenhan romaanissa tarvitaan. Se viljelee odotetusti tuttuja petoksen, nöyryytysten ja äärimmäisen alistamisen teemoja. 

Kirja herätti ilmestyessään paljon huomiota, mutta se ei välttämättä tuottanut syvällisempää analyysiä. Oikeastaan se jäi helpommin omaksuttavan Eläinten vallankumouksen jalkoihin, sehän oli niin suoraviivaista Neuvostoliiton solvausta, että jokainen sen tajusi. Sen sijaan 1984 kuvasi dystooppista tulevaisuuden Britanniaa. Eihän sellaista voinut kuvitella joskus tapahtuvan, eihän. Orwell itse tuskin olisi tästä lännen omahyväisyydestä ilahtunut, mutta hän menehtyi tuberkuloosiin vuonna 1950, eikä enää voinut jatkaa dialogia. 

Kirja tosin koki ymmärrettävästi lyhyeksi jääneen kaupallisen renessanssin vuoden 1984 tienoilla; siitä ilmestyi käännöksiä ja uusintapainoksia, siitä tehtiin elokuvia, ja se innoitti muusikkoja. Mutta totalitarismin teema oli jo laimentunut. Venäjällä sortovalta rakoili, ja lopulta Neuvostoliitto hajosi. Rationaalisen, rahavaltaan nojaavan demokratian voitto oli täydellinen, Orwellin teemat eivät enää olleet ajankohtaisia.

Mutta ajat voivat muuttua, ja ehkä demokratian voitto ei ollutkaan lopullinen. Anteeksi vain, Francis Fukuyama, historia ei loppunutkaan. Nimenomaan Orwellin teos Vuona 1984 näyttää olevan juuri nyt ajankohtainen, jopa profeetallinen. Trumpin valinta Yhdysvalloissa pani liikkeelle prosesseja, jotka minusta näyttävät johtavan suoraan Oseaanian valtiomuotoon, jopa menetelmät ovat samanlaisia. Aika näyttää, pysähtyvätkö prosessit, vai elämmekö kohta kaikki Oseaaniassa.

Pahat kirjat

Kirjoitettu kieli on ihmiskunnan peruresurssi. Ehkä ihmislaji olisi olemassa ilman kirjoitustaitoa, mutta on vaikea kuvitella, millaista kulttuuria se tuottaisi. Ehkä eläisimme kaikki samanlista elämää kuin muutamat vielä nykyaikana elävät metsästäjä-keräilijäkansat. Enkä nyt mitenkään tarkoita, että se olisi huonoa tai ikävää elämää. Ekosysteemille se varmasti olisi hyväksi.

Mainitsin jo sanan ”kulttuuri”. Minua ja varmaan monia muitakin ärsyttää sana ”korkeakulttuuri”. Toki kirjallisuus yleensä luetaan korkeakulttuuriin, jos tällaista sanaa halutaan käyttää, mutta jako ”korkeaan” ja ”matalaan” on kyseenalainen. Asiallisempi näkemys on, että kulttuuri tarkoittaa sellaista suunnitelmallista ihmisen toimintaa, josta jää säilyviä jälkiä tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi. Se on ihmisen lajityypillistä toimintaa, joka syntyy ihmisten välisen vuorovaikutuksen kautta. Voimme jättää kulttuurikäsitteen ulkopuolelle eläinten pesät ja tunnelit ja pesäkolot tai hämähäkin seitit, ne ovat geneettisesti välittyvien taipumusten ohjaamia yksilösuorituksia. Rajatapaus on yhteiskuntahyönteisten, kuten muurahaisten pesät, mutta niiden ja muiden eläinten tuotosten perusrakenne ohjautuu kuitenkin geneettisesti ja on hitaasti muuttuva.

Eksyinkö ehkä aiheesta? Halusin vain korostaa,että kirjallinen kulttuuri on keskeinen ihmiskunnan resurssi. Se kirjallinen ”korkeakulttuuri”, jonka tunnemme, syntyi vasta muutama sata vuotta sitten, kun syntyi painoteollisuus, kustannustoiminta, ja kirjailijoiden ja kriitikoiden ammatti-identiteetit. Mutta kirjoitetut tekstit ovat olleet tavattoman arvostettuja ja erityisiä ehkä 3000 vuotta, tai kauemminkin.

Kirjallisuus on varhaisista ajoista lähtien tukenut tai kritisoinut yhteiskunnan valtarakenteita kansojen uskontoja, uskomuksia ja historiakäsitystä. Siksi kirjallisuutta, tai oikeammin kirjoja on haluttu aina myös kontrolloida. Varmaan jo antiikin kreikassa muodostui käsitys myös pahoista tai vältettävistä kirjoista. Olihan silloin lukuisia kiisteleviä filosofisia koulukuntia, ja varmaan kiistelyyn liittyi myös kirjoitusten paheksumista tai jopa kieltoja. Tuomittiinhan Sokrateskin kuolemaan mielipiteidensä takia, vaikka hänellä ei edes ollut kirjallista tuotantoa. En nyt lähde etsimään ja luetteloimaan vanhoja kiellettyjä kirjoja, aihe on mediaseksikäs ja siitä on kirjoitettukin useita kirjojakin. Pohdin kuitenkin aihetta hieman.

Kirjan kieltäminen perustuu sellaiseen ajatukseen, että kirjat ovat tärkeitä. Ne voivat vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, arvoihin tai jopa käytökseen. Tämähän on oikeastaan erittäin hyvä asia. Kirjallisuudella todella on merkitystä, se on tärkeää. Voisimme ajatella, että tällainen tilanne on vallinnut useimmissa maissa aina 2000-luvun toiselle vuosikymmenille. Sen jälkeen digitaalinen media ja internet ovat kasvavassa määrin marginalisoineet kirjallisuutta. Nykyään kirjojen kieltäminen ei enää ole kauhean hyvä asia. Kirjojen voimaan ei enää uskota – ja kirjojen kieltäminen ei muutenkaan ole nykyaikaan sopiva toimenpide. Se on suorastaan sopimatonta.

Toinen kirjojen kieltämiseen vaikuttava asia on yhteiskuntien autoritäärisyys. Useimmissa menestyneissä valtioissa on vallalla demokratia. Auktoriteettiin on vaikea vedota, koska liberaali poliittinen järjestelmä jakaa vastuuta ja valtaa laajalle alalle, kieltämiselle on vaikea löytää konsensusta. Mutta on myös autoritäärisiä hallintoja, maalliset diktatuurit ja uskonnolliset diktatuurit ovat taipuvia ja jopa innokkaita kieltämään myös kirjoja. Näin tapahtuu tänäkin päivänä, tarvitsee vain seurata uutisia. Kirjojen kieltämistä voi tapahtua myös demokraattisina pidetyissä maissa. Siihen tarvitaan silloin vahva autoritäärinen yhteisö.

Yhdysvalloissa on mahdotonta kieltää kirjojen lukemista tai julkaisemista, se loukkaisi yksilön vapauksia. Mutta uskonnolliset konservatiivit ovat löytäneet porsaanreiän, kirjat voidaan kieltää ainakin valtion ylläpitämissä kouluissa. Tämä ei loukkaa yksilönvapautta, koska kenenkään ei ole ”pakko” käydä valtion koulua. Usein kiellot koskevat myös kirjastoja. Kielletyiksi ovat joutuneet muun muassa Darwin, Mark Twain, Jules Verne, useat biologian oppikirjat, ja ylipäätään kirjat, joissa on liberaalia sisältöä tai tieteellistä sisältöä tietyistä luonnontieteen tai fysiikan teemoista. Listoja kielletyistä ja poistetuista  kirjoista löytyy internetistä. Ne ovat tyrmistyttäviä, kiellettyjä kirjoja on tuhansittain, ja juuri nyt listat kasvavat kiihtyvällä vauhdilla. 

Toisaalta kirjojen ostamista ei voida kieltää. Listojen ylläpitäjät tarjoavat myös verkkokirjakauppojen sivustoja ja kehottavat tilaamaan kielletyt kirjat niiden kautta. Vanhastaan kieltojen syynä on ollut myös seksuaalinen aineisto. Monen kirjan kohdalla on tosin todettu, että Raamatussa on enemmän tällaista materiaalia. Kiellon syy on outo myös Yhdysvalloissa, missä pornografisen materiaalin tarjonta on ylenpalttista. Nykyisin seksiä paljon vaarallisempaa on neutraali tieto ihmisen seksuaalisuudesta ja sen moninaisuudesta.

Palataan hieman takaisin, Eurooppaan ennen Ranskan vallankumousta. Kirjojen kiellon edellytyksenä on autoritäärinen kontrolli, ja kristillinen kirkko on pitänyt yllä henkistä ylivaltaa yli tuhat vuotta, toki tehostaen sitä maallisen hallinnon väkivallalla. Aiemmin kiistat ovat olleet uskonkiistoja. Vanhoja kirjoituksia on koottu hyväksyttyjen tekstien kokoelmiin, kaanoneihin. Ulkopuolelle jää joukko arveluttavia tekstejä, niitä sanotaan joskus apokryfisiksi. Nimi tarkoittaa oikeasti kätkettyä. On ajateltu, että jotkut kirjat ovat kyllä uskonnollisesti tärkeitä, mutta sen verran kuohuttavia, että niiden lukeminen on ollut sallittua vain vihityille papeille. Siksi kirjoja on säilytetty lukituissa tiloissa temppeleissä. En tiedä, onko tällaista käytäntöä oikeasti ollut. Eräs tunnettu apokryfinen kokoelma on Musta raamattu. Sitä on kyllä vapaasti saatavissa, vaikka ei kirkoista.

Katolisen kirkon kuuluisa kiellettyjen kirjojen luettelo, eli Index (librorum prohibitorum) sai alkunsa vuonna 1529. Sitä ylläpidettiin aina vuoteen 1948, jolloin siinä oli noin 4000 kirjaa, joukossa suuri määrä hyvinkin tunnettuja teoksia. Luettelon merkitys velvoittavana tai lainomaisena ohjeena poistettiin vuonna 1966, mutta kirkko säilytti moraalisen velvoitteen kontrolloida kirjallisuutta omassa piirissään. Kirkolla oli toki käytössään myös oma ajatuspoliisi eli inkvisitio. Sen toiminta alkoi paavin bullan eli määräyksen perusteella jo vuonna 1184 ja uudelleen 1231. Uudella ajalla inkvisitio toimi vielä Espanjassa ja Italiassa 1800- luvun alkupuolelle asti. Virallisesti inkvisitiota ei ole lakkautettu, vaan sen toimintaa valvova virasto on jatkanut eri nimillä. Inkvisitio suuntautui ennen kaikkea harhaoppien torjumiseen, eikä se suorastaan vainonnut kirjallisuutta, ellei kyseessä ollut kerettiläiset teokset. Toki inkvisitio kuulusteli Galileoa, ja määräsi hänen ja Kopernikuksen kirjat tuhottaviksi.

Vaikka kirkko ei suorastaan toiminut kirjallisuutta vastaan, oli kuitenkin eräs poikkeustapaus. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik II (1194 – 1250) oli maallistunut ja tunnettu oppineisuudestaan. Väitettiin että keisari tai hänen neuvonantajansa olisi kirjoittanut voimakkaasti uskontojen vastaisen kirjan De tribus impostoribus (kolme petkuttajaa), eli Mooses, Jeesus ja Muhammed. Inkvisitio etsi kirjaa vuosisatojen ajan hävittääkseen sen kappaleet ja tuhotakseen levittäjät. Ehkä kirjaa ei koskaan ole ollutkaan. 1600-luvun lopussa ilmaantui saman niminen käsikirjoitus radikaalin filosofin Spinozan nimissä, oikeaa kirjoittajaa ei tiedetä. Mutta aika oli jo muuttunut.

Inkvisitio ei tutkinut noituutta, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, se oli jopa pariinkin kertaan kiellettyä. Noituutta ei pidetty vakavana harhaoppina, vaan pikemminkin taikauskona. Sen sijaan protestantit ottivat asiakseen noitavainot. Inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum) muodostuikin todelliseksi noitavainojen yllyttäjäksi ja käsikirjaksi. Joten siitä päästäänkin haitallisiin kirjoihin. Kramerin kirjan voi ajatella vaatineen tuhansia ihmishenkiä.

Kirjaa voi pitää haitallisena, jos se yllyttää ja motivoi vainoihin ja murhiin. Kirjan haitallisuuden arviointiin ei tarvita autoritääristä hallintoa tai diktaattoria. Se voidaan tehdä, ja se pitäisikin tehdä harkinnan ja yleisten moraalisten periaatteiden avulla. Noitavasara on epäilemättä haitallinen kirja, mutta pelkkä ilkeä teksti ei tee siitä haitallista. Kirjalla pitää myös olla vahva linkki laajasti hyväksyttyyn kultturiseen institutioon tai rakenteeseen. Tässä tapauksessa se oli linkitetty katoliseen kirkkoon. Ja ihmiset todella uskoivat yleisesti, että kirja oli osa kirkon ohjeistusta ja käytäntöjä - vaikka sillä ei ollut mitään virallista asemaa.

Saman tapainen haitallinen kirja on Hitlerin Mein Kampf.  Kirjoittaja olisi voinut olla joku yksittäinen sekopää, ja tuskin mitään pahaa olisi tapatunut. Mutta sitten Hitler nousi Saksan diktaattoriksi. Hän sai seuraajiksen miljoonia ihmisiä, jotka vannoivat hänen nimeensä. Noitavasara ja Mein Kampf ovat siksi todistetusti haitallisia kirjoja. 

Mutta sitten tullaan jo harmaalle alueelle. Ovatko de Sade ja Nietzche kirjoittaneet haitallisia kirjoja? Nyt voisi perusteeksi tulla yleinen moraalin yleisluontoinen horjuttaminen. Ja voisi myös kysyä, onko tässä tapauksessa pikemminkin kyse tietynlaisesta ihmiskuvasta. Onko ihminen perusluonteeltaan saman lainen kuin herra Jekyll, R. L. Stevensonin kirjassa Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886). Siinä Jekyll on keksinyt seerumin, joka poistaa moraaliset estot. Ilmeisesti pahuus ja huono käytös ovat jotain vastustamattoman ihanaa, ja kun estot poistetaan, ihminen rientää juoksujalkaa irrottelemaan ja toteuttamaan alhaisia vaistojaan. Vain rangaistuksen pelko ja usein häilyvä moraali pitävät meitä aisoissa.

Ei, en oikein pidä tätä ihmiskuvaa oikeana, eikä sitä tee myöskään moderni psykologia. Entä jos kirjan kieltämisen syy onkin siinä kuvatut ihan vain luonnolliset seksihalut. Varoittava moraaliton kirja oli aikanaan D. H. Lawrencen romaani Lady Chatterleyn rakastaja (1928). No herttanen sentään, kirjahan on viehättävä. En näe siinä mitään pahuutta.

 Vielä jää jäljelle poliittisesti epäilyttävät kirjat. Marxin pääoma, Leninin ja Engelsin kootut, Maon punainen kirja tai Ayn Randin ”objektivismi”. Mitä niihin nyt sanoisi. Tuskinpa ne saavat satunnaista lukijaa kiihottumaan poliittisesti ja ryntäämään barrikadeilla. Tosiuskovaiset voivat toki niihin viehättyä. Mutta miten näitä nyt kontrolloisi?

Ja nyt tunnustan, että olen ohittanut islaminuskoisten tai muunuskoisten tai ei-eurooppalaisten pahat kirjat. Kaikkea ei voi saada!