Miten kielille käy?

Sosiaalinen media on herättänyt useita huolenaiheita. Lasten ja nuorten lukuharrastus on vähentynyt, kun sosiaalinen media on täyttänyt vapaa-ajan. Sen sisältöhän on lähinnä kuvia, lyhyitä videoita ja musiikkia – ja jonkin verran pitkälle yksinkertaistettua ja tunteilla ladattua kielellistä viestintää. Seuraukset ovat jo näkyvissä. Lasten kyky ymmärtää ja tuottaa kirjoitettua tekstiä on selvästi heikentynyt, se näkyy sekä erilaisissa testeissä että oppimistuloksissa. 

Toinen huoli koskee kielten asemaa ja tulevaisuutta. Sosiaalisen median valtakieli on englanti. Englannin käyttö alkaa jo vaikuttaa muunkielisten ihmisten elämään. Sanastoon tulee englannista uusia sanoja ja rakenteita. Ja oikeastaan myös tapa käyttää kieltä muuttuu, koska sosiaalisen median kieli on pelkistettyä ja nopeaa. Se koostuu lyhyistä lausahduksista, hokemista ja keksityistä sanoista, sekä uusista sanojen käyttötavoista. Entä onko myös puhuttu kieli muuttumassa? Kielen mallina kun ei enää ole asiatekstiä ja kaunokirjallisuutta, jossa lauseet ovat pitkiä. 

Tekstimuotoisessa kielenkäytössä sanat muodostuvat toisiinsa kytkeytyviä ja mutkikkaita ajatuskulkuja välittäviä rakenteita. Kun esikuvana ei enää ole teksti, heikkeneekö silloin myös ajattelukyky? Uhka ei ehkä ole välitön, koska pikkulasten kasvatuksen hoitaa kirjoitus- ja ajattelutaitoinen sukupolvi. Mutta entä sitten, kun sosiaalisen median kasvattama sukupolvi alkaa saada lapsia?

Ehkä huoli kielen, kirjoitustaidon ja ajattelutaidon puolesta on turhaa. Sosiaalisen median tuomat muutokset ovat olleet hyvin nopeita, ja trenditkin vaihtuvat nopeasti. Ehkä käy jopa niin, että tekoäly tuhoaa sosiaalisen median ja koko sen digitaalisen maailman jonka nyt tunnemme. Joten en lähde ennustamaan. Sen sijaan otan lohdullisen esimerkin kielten kehityksestä.

Kun brittiläinen imperiumi otti valtaansa suuren osan maailmaa, se toi mukanaan myös englannin kielen. Uudet alamaiset eivät puhuneet englantia, joten syntyi kommunikaatio-ongelma. Tietenkään siirtomaaherrat eivät halunneet opetella alusmaiden kieliä, joten palvelusväelle ja työläisille piti opettaa englantia. Enemmän tai vähemmän tietoisesti englannista kehitettiin yksinkertaistettuja versioita, niin sanottuja pidgin-kieliä. Ajateltiin, että ymmärrykseltään rajoittuneet alkuasukkaat eivät pysty oppimaan kielen hienouksia, heitä varten riitti pelkistetty komentelukieli.

Oikeastaan tämä on tuttu asia myös Suomessa. Takavuosina herrasväki oli ruotsinkielistä, kun taas palveluskunta oli yleensä suomenkielistä. Syntyi käsite "kyökkiruotsi".

Sitten kävi niin, että Britannia joutui luopumaan siirtomaistaan. Ja vasta useita vuosia siirtomaavallan loppumisen jälkeen lopetettiin myös siirtomaahallinto (häkellyttävä esimerkki byrokratian sitkeähenkisyydestä). Mitä tapahtui pidgin-kielelle, kun alusmaiden asukkaat alkoivat puhua sitä keskenään ja opettivat sitä myös lapsilleen? Kielitieteilijät ovat tutkineet asiaa, ja he havaitsivat, että kieliin oli syntynyt kehittyneitä kieliopillisia rakenteita, kuten aikamuotoja ja tapamuotoja. Pidgin-kielistä oli tullut aivan oikeita ja ilmaisuvoimaisia kieliä. Tällaisia kieliä sanotaan kreolikieliksi. 

Tarinan opetus on mielenkiintoinen. Kieli on äärimmäisen tärkeä inhimillisen kanssakäymisen väline. Niinpä ihmiset muokkaavat ja kehittävät sitä tarvittaessa omia tarpeitaan varten. Tarkemmin ajatellen, juuri näin täytyikin tapahtua. Siitä todistaa kielten suuri lukumäärä ja monimuotoisuus. Kun ihmisryhmät ovat historian kulussa joutuneet toisistaan erilleen, he ovat kehittäneet puhumaansa kieltä edelleen, muuttuvien olosuhteiden ja tarpeiden mukaan. Niinpä ihmiskunnan joskus puhumaa alkukieltä ei ole pystytty tunnistamaan ja konstruoimaan. Kaikki kielet ovat yhtä lailla toimivia ja käyttökelpoisia. Tunnemme oikeastaan hyvin tämän asian. Aikanaan epäiltiin vakavasti suomen kielen sopivuutta tieteen, hallinnon ja kulttuurin kieleksi. Nykyisin tuskin kukaan epäilee sitä.

Kielten moninaisuus on koettu myös ongelmaksi. Olisihan helpompaa, jos kaikki kansat ymmärtäisivät toistensa kieltä. Ongelman ratkaisemiseksi on kehitetty keinotekoisia kieliä. Silloin mikään kieliryhmä ei olisi etuoikeutetussa asemassa. Ja ehkä samalla kieli voitaisiin muotoilla muita tehokkaammaksi. Tiedämme, että tämä ei ole onnistunut. Keinotekoiset kielet kuten esperanto ja volapük jäivät kuriositeeteiksi, eikä mikään keksitty kieli ole osoittautunut luonnollisia kieliä paremmaksi. Keinotekoiset kielet myös taantuvat, koska natiiveja puhujia on liian vähän.

Aivan toisenlainen ongelma on luonnollisten kielten epätarkkuus ja joustavuus. Sehän saattaa aiheuttaa kommunikoinnissa jopa virheitä, kun sanat ja merkitykset voidaan tulkita eri tavoin. Joissain suuryrityksissä on koetettu luoda standardoitua kieltä, sellaisen kielen avulla kannattaisi laatia tekninen dokumentaatio ja vaikka erilaiset kuluttajan ohjekirjat. Eräs esimerkki on Caterpillar-englanti. Yritykset ovat epäonnistuneet. Luultavasti kielen käyttöönotto oli liian vaikeaa. Ja ehkä kieltä ei saatu käyttökelpoiselle tasolle. Itse uskon, että ongelmaksi koettu kielten joustavuus onkin niiden supervoima. Kieli soveltuu kaikenlaisiin käyttötarkoituksiin, myös sellaisiin, joita kielen syntyessä ei ollut olemassakaan. 

Kielten yhteys ajatteluun tuntuu minusta itsestään selvältä. Enkä ole ainoa näin ajatteleva. Esimerkki löytyy George Orwellin kirjasta 1984. Siinä eletään Oseaanian diktatuurivaltiossa, jossa pahin rikos on ajatusrikos: väärällä tavalla ajattelu. Kirjan päähenkilö Winston Smith työskentelee valtion virastossa, jonka tehtävänä on poistaa kielestä sopimattomat sanat. Kun tällainen sana tunnistetaan, se poistetaan kaikista painetuista teoksista. Tavoitteena on muuttaa kieli lopulta sellaiseen muotoon, että väärin ajattelu on mahdotonta, sen ilmaisemiseen sopivia sanoja ei enää ole. 

On jokseenkin farssimaista, että Yhdysvaltain hallinto koettaa suitsia väärää ajattelua tieteestä. Se on jopa laatinut kiellettyjen sanojen luettelon. Valtion tukea saavat yliopistot eivät saa rahoittaa tutkimuksia, jos kiellettyjä sanoja on käytetty tutkimussuunnitelmassa. Tämä on jo niin naurettavaa, ettei se edes huvita, puhdasta Orwellia

Asiassa on kuitenkin jotain perää. Tieteen rahoittajat ja tieteentekijät puhuvat hieman eri kieltä. Ja tieteen rahoitukseen todella kohdistuu poliittista ohjausta, myös Suomessa. Poliitikkojen ja median käymä tiedekeskustelu on myös altista muodeille ja trendisanoille. Tutkijoiden kielenkäyttö puolestaan syntyy tiedeyhteisöjen sisällä. Se on jäykempää ja hitaampaa muuttumaan, koska tiedeyhteisö on laaja ja täysin kansainvälinen. Tutkijat joutuvat kuitenkin kirjoittamaan tutkimushakemuksensa rahoittajien puhumalla kielellä. Se johtaa jonkinlaisen kaksoisstandarin soveltamiseen.

Elämmekö unohdetun klassikon aikaa

Viime aikoina mieleeni on tullut tunne: tämän olemme kokeneet jo aiemmin. Syynä on George Orwellin liiankin tuttu romaani Vuonna 1984. Tutkitaanpa asiaa tarkemmin.

Brittiläinen kirjailija ja lehtimies George Orwell (Eric Blair, 1903-1950) on 1900-luvun tärkeitä vaikuttajia. Hän oli lahjakas, sai parhaan mahdollisen koulutuksen, ja menestyi jopa urheilussa. Työskennellessään brittihallinnon virkamiehenä Burmassa hän havaitsi hämmästyksekseen, miten voimakkaasti paikalliset ihmiset vihasivat brittejä. Se oli outoa, sillä britit kuvittelivat itsensä jonkinlaisiksi hyväntekijöiksi. Vähitellen hänestä kehittyi siirtomaahallinnon vastustaja, ja ylipäätään hän alkoi inhota sortoa ja eriarvoisuutta.  

Orwell politisoitui. Hän taisteli Espanjan sisällissodassa tasavaltaisten puolella, mutta joutui kahnauksiin kommunistien kanssa. Hän sai mainetta kirjailijana, mutta se ei elättänyt, vaan hän toimi myös lehtimiehenä. Vuonna 1945 ilmestyi hänen satiirinen kirjansa Eläinten vallankumous (Animal farm), se oli suunnattu kärkevästi Stalinin johtamaa Neuvostoliittoa vastaan. Se oli propagandateos, jonka kirjoittamiseen Orwell oli saanut rahoitusta Britannian salaiselta palvelulta. Ajankohtaan nähden se oli varhainen mutta selvä maamerkki. Se ennakoi, kuinka Neuvostoliitto muuttui nopeasti liittolaisesta viholliseksi.

Orwell oli poliittinen ja poleeminen, mutta hän ei ollut naiivi. Eläinten vallankumous kuvasi tavattoman oivaltavasti ja myös satuttavasti, miten Neuvostoliitto sai alkunsa ylevien tavoitteiden pohjalta. Se pyrki oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon, ja proletariaatin diktatuurin piti olla lyhyt välivaihe. Näin ei kuitenkaan käynyt, diktatuurista ja sorrosta tuli sen sijaan uusi normaali. 

Mutta oliko Venäjä vain erityistapaus, vai voisiko sama asia tapahtua missä tahansa muualla. Hitlerin Saksa oli esimerkki siitä, miten maailman johtava tiede- ja sivistysvaltio romahti ällistyttävän nopeasti brutaaliksi ja julmaksi diktatuuriksi. Saksasta kirjoittaminen olisi kuitenkin ollut liian osoittelevaa. Saksasta myös kirjoitettiin ylen määrin, vaikka Saksan nopeaa sortumista rasismiin ja natsismiin oli loppujen lopuksi täysin mahdotonta ymmärtää. Jotenkin ymmärrämme paremmin Venäjän vallankumouksen ja Stalinin diktatuurin, olihan sitä edeltänyt takapajuinen, köyhä, feodaalinen ja autoritäärisesti hallittu pitkä kausi. Mutta ei kai diktatuuri voisi syntyä demokraattisessa lännessä. Kuten vaikka vakaassa ja konservatiivisessa Britanniassa.  

Orwellin seuraava teos Vuonna 1984 ilmestyi vuonna 1949, ja se sijoittuukin nimenomaan Britanniaan – tai entiseen Britanniaan eli Oseaaniaan, jonka muodostavat Englanti ja osa sen entisiä siirtomaita, sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikka. Oseaanian arkkivihollinen on Euraasia, mihin kuuluu muu Eurooppa ja Neuvostoliitto. Kolmas vihollisvalta on kaukainen Itä-Aasia, eli Kiina ja Japani. Diktatuurin käyttövoima on - tietenkin - taistelu maailmanherruudesta ja Euraasian kukistamien. Ja diktatuuri on tietenkin tarpeen kansallisen yhtenäisyyden ja taistelutahdon lujittamiseksi. Itse asiassa diktatuuri ei tule toimeen ilman ulkoista ja sisäistä vihollista. Olihan aikanaan proletariaatin diktatuurikin väliaikainen, ja se voitaisiin lakkauttaa heti kun vihollinen poistuu, eli on siirrytty maailmankommunismiin.

Kirjan tapahtumat siis sijoittuvat tulevaisuuteen ja entiseen Lontooseen. Sen päähenkilö on jo nimeltäänkin hyvin brittiläinen: Winston Smith. Luettelen nyt joitain kirjassa kuvatun yhteiskunnan piirteitä, ja pyydän lukijaa olemaan hyvin tarkkana.

Smith työskentelee valtion virkamiehenä. Hänen työpaikkansa nimi on Totuuden ministeriö. Smithin ja lukuisten muiden virkailijoiden tehtävänä on kielenhuolto. Tarkemmin sanoen hän etsii epäilyttäviä sanoja tai käsitteitä, jotka voidaan ja jotka pitää poistaa kielestä. Kun epäilyttävä sana tunnistetaan ja sen rooli analysoidaan, se poistetaan kaikesta mahdollisesta kirjallisesta aineistosta, ja siihen liittyvät tekstit poltetaan. Yhteiskunnan oikeuskäytäntö perustuu käsitteeseen ajatusrikos. Smith etsii siis sanoja, joilla voidaan ilmaista yhteiskunnan vastaisia ajatuksia. Tuloksena ihmiskunnalle luodaan uusi historia ja uusi kieli, newspeak. Tähdätään tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan, missä valtion vastaiseen ajatteluun ei enää olisi välineitä. Samalla myös historia uudistuu, sen kehitys näyttäisi johtavan vääjäämättä kohti nykyistä, lähes täydellistä maailmaa.

Luonnollisesti yhteiskunnassa toteutuu myös teknologinen valvonta. Jokaiseen kotiin ulottuu tietoverkko, ja kaukovarjostin-laite, jonka avulla ihmiset saavat valtion hyväksymää tietoa ja valistusta. Tietenkin yhteys on kaksisuuntainen, eli valvojat saattoivat saman yhteyden kautta olla selvillä, mitä kansalaiset puuhaavat. Diktatuuri ei voisi toimia ilman palvottua johtajaa, jolle on annettu lempinimi Isoveli. Kontrollin ja painostuksen perusteluna on luoda yksimielinen kotirintama, eli puolustautua ja varustautua inhaa vihollista eli Euraasiaa vastaan. Siksi jokainen kansalainen joutuu osallistumaan pakollisiin Iso viha- nimisiin tilaisuuksiin, joissa lietsotaan teknologian eli kaukovarjostimen avulla raivoa pelottavaa Euraasiaa ja inhaa ideologista vastustajaa Goldsteinia vastaan. Kun tunneraivo on kiihdytetty äärimmilleen, ruudulle ilmestyy lopuksi lohduttava Isoveljen kuva ja joku rauhoittava viesti.  

Tavallisen kansan elämä – heihin myös Winston kuuluu – on niukkaa, mutta joten kuten riittävää, ja joskus kansa voi lohduttautua juomalla säännösteltyä Voiton giniä. On ayytä mainita Orwellin utopian yhteiskuntarakenne, sehän mustuttaa vähitellen omaa aikaamme. Valtavassa yltäkylläisyydessä rypevään pieneen eliittiin kuuluu Isoveli ja alle 3 % kansasta. Eliittiä tukee puolueuskollisten, pikku mukavuuksista nauttivien opportunistien joukko, johon kuuluu reilu kymmenen prosenttia. Loput noin 85% kansasta on proleja, jotka viettävät niukkaa, ahdistavaa ja tarkoin valvottua elämää. Kurista huolehtii oikeuslaitos, eli Rakkauden ministeriö. Ainaisena uhkana väijyy pelottava ajatusrikos. Koska sitä ei ole tarkemmin määritelty, siihen voi syyllistyä hyvin erilaisilla tavoilla. Pahimmat ajatusrikolliset teloitetaan julkisissa hirttäjäisissä.

En nyt kertaa draaman juonta, sellainenhan romaanissa tarvitaan. Se viljelee odotetusti tuttuja petoksen, nöyryytysten ja äärimmäisen alistamisen teemoja. 

Kirja herätti ilmestyessään paljon huomiota, mutta se ei välttämättä tuottanut syvällisempää analyysiä. Oikeastaan se jäi helpommin omaksuttavan Eläinten vallankumouksen jalkoihin, sehän oli niin suoraviivaista Neuvostoliiton solvausta, että jokainen sen tajusi. Sen sijaan 1984 kuvasi dystooppista tulevaisuuden Britanniaa. Eihän sellaista voinut kuvitella joskus tapahtuvan, eihän. Orwell itse tuskin olisi tästä lännen omahyväisyydestä ilahtunut, mutta hän menehtyi tuberkuloosiin vuonna 1950, eikä enää voinut jatkaa dialogia. 

Kirja tosin koki ymmärrettävästi lyhyeksi jääneen kaupallisen renessanssin vuoden 1984 tienoilla; siitä ilmestyi käännöksiä ja uusintapainoksia, siitä tehtiin elokuvia, ja se innoitti muusikkoja. Mutta totalitarismin teema oli jo laimentunut. Venäjällä sortovalta rakoili, ja lopulta Neuvostoliitto hajosi. Rationaalisen, rahavaltaan nojaavan demokratian voitto oli täydellinen, Orwellin teemat eivät enää olleet ajankohtaisia.

Mutta ajat voivat muuttua, ja ehkä demokratian voitto ei ollutkaan lopullinen. Anteeksi vain, Francis Fukuyama, historia ei loppunutkaan. Nimenomaan Orwellin teos Vuona 1984 näyttää olevan juuri nyt ajankohtainen, jopa profeetallinen. Trumpin valinta Yhdysvalloissa pani liikkeelle prosesseja, jotka minusta näyttävät johtavan suoraan Oseaanian valtiomuotoon, jopa menetelmät ovat samanlaisia. Aika näyttää, pysähtyvätkö prosessit, vai elämmekö kohta kaikki Oseaaniassa.