Miten köyhät kuolevat

Vietin Juhannusta Hailuodossa, ja majapaikkamme varustuksin kuului pieni kirjasto. Ja toisin kun yleensä tällaisissa tapauksissa, kirjasto oli hämmästyttävän korkeatasoinen. Poimin iltalukemisekseni George Orwellin (Eric Blair, 1903-1950) suomennetun esseekokoelman kun ammuin norsun (WSOY, 1984). Orwellista olenkin jo kirjoittanut (elämmekö unohdetun klassikon aikaa). Hän eli hyvin vaihtelevan elämän joka jätti syvät jälkensä eurooppalaiseen kulttuuriin. Valitettavasti tuo elämä katkesi kesken. 

Orwellin esseekokoelma osoittaa aivan uudella tavalla, kuinka tavattoman terävä ja monipuolinen kirjoittaja hän oli. Toki eräät esseet, jotka käsittelivät englantilaista kirjallisuutta ja älymystöä olivat kovin pitkiä ja perusteellisia, omat tietoni eivät oikein riittäneet niiden omaksumiseen – mutta ne olikin suunnattu brittiläiselle lukijakunnalle.

Eräs essee teki erityisen vaikutuksen: miten köyhät kuolevat. Se perustui nimittäin hänen omiin kokemuksiinsa. Vuonna 1929 Orwell joutui hoitoon pariisilaiseen sairaalaan. Koska hän oli varaton, hän joutui hakeutumaan maksuttomaan, ja kuten osoittautui, laadultaan perin surkeaan hoitolaitokseen. Esseen alussa kuvataan sitä pitkällistä, piinaavaa ja nöyryyttävää kuulustelua, jonka hän joutui läpikäymään tullakseen hyväksytyksi sairaalaan. 

Sitten seurasi kuumeen mittaus, vaatteiden luovutus, kylpy haaleassa ja niukassa vedessä, pukeutuminen potilaiden yöpaitaan ja pitkä vaellus ilman tohveleita (jotka kuulemma oli lopussa) kylmän pihan poikki vuodeosastolle. Se oli suuri sali, riveittäin vuoteita, jotka olivat niin tiheässä, että potilas ulottuisi koskettamaan viereisessä vuoteessa lepäävää. Osastolle päästyään Orwell joutui vielä jonkinlaisen hoidon kohteeksi: hänet kupattiin, eli imettiin selkään lyödyistä haavoista verta. Kuppaus oli vakiotoimenpide kaikille uusille potilaille. Kun kupparit siirtyivät seuraava potilaan luo, he eivät mitenkään steriloineet tai edes puhdistaneet välineitään.  

Elämä sairaalassa oli lievästikin sanoen ankeaa. Ruokana tarjottiin yleensä vähemmän houkuttelevaa keittoa. Minkäänlaista yksityisyyttä ei potilailla ollut. Suuressa salissa saatettiin suorittaa brutaaleja ja vastenmielisiä toimenpiteitä. Potilailla oli hyvinkin erilaisia ja myös puistattavia vammoja ja sairauksia. Lääkärit tekivät päivittäin joitakin kierroksia salissa, vailla mitään näkyvää logiikkaa tai suunnitelmaa. Osa potilaista yritti huutamalla kutsua lääkäreitä luokseen, mutta heihin ei kiinnitetty mitään huomiota. Monien potilaiden luona lääkärit eivät käyneet kertaakaan. Salissa vallitsi levoton ja meluisa tunnelma, ja kaikkialla leijaili kauhea löyhkä. Nähtävästi joillekin potilaille tehtiin myös epämääräisiä lääketieteellisiä kokeita.

Potilaita kuoli toistuvasti, ja eräs potilas oli ottanut tavakseen viheltää kovalla äänellä ja huutaa kuolleen potilaan numero – kaikki nimittäin tunnettiin vain numeroina. Eräänä aamuna hän vihelsi kovaa ja huusi numeron 57. Tuo potilas oli lähellä, ja Orwell kurottautui uteliaana istumaan nähdäkseen paremmin. Hän ei ollut koskaan nähnyt kuollutta eurooppalaista. Entisenä siirtomaaviranomaisena hän oli nähnyt vain kuolleita aasialaisia, ja häntä järkytti kuolleen täysin valkeat kasvot.  

Vähitellen sairaalan luonne alkoi paljasta Orwellille. Tarkoitus ei ollut kovinkaan vakavasti saada potilaita paranemaan. Pikemminkin tällaiset sairaalat olivat paikkoja, joihin köyhät kerättiin kuolemaan. Tällainen hidas ja vastenmieliseltä näyttävä kuoleminen ei ollut mitään miellyttävää seurattavaa. Orwell myös toteaa ironisesti, että juuri tällaista kuolemaa uskovaiset toivovat omaksi osakseen. Tavallinen rukouskaava kun kuuluu: ”varjele meitä pahalta äkkikuolemalta”. 

Varakkaammat kuolevat toki hieman miellyttävämmin. Heille kun suodaan kotona kuolemisen edut: yksityisyyttä, puhtautta, ja parhaassa tapauksessa jopa lievittävää hoitoa. Tosin hoito saattoi tuohon aikaan olla myös suoneniskua, peräruiskeita tai oksettamista. Se tuskin paransi oloa, puhumattakaan parantamisesta.  

Orwell oli onnekas, vähitellen hän tunsi voimiensa palautuvan, hän selvästi alkoi parantua. Hän päätti karata sairaalasta välttääkseen mahdolliset hoitoyritykset.

Tällaista oli siis meno köyhien sairaalassa Euroopassa ja 1900-luvun alussa. Epäilemättä olot ovat parantuneet, rikkaissa maissa emme enää tapaa tällaisia sairaaloita. Mutta toisaalta, monissa köyhissä maissa köyhien osana voi edelleen olla kuolla juuri edellä kuvatulla tavalla.

Tästä kertomuksesta avautuu itselleni myös laajempia näkymiä. Miten eläimet kuolevat, jos ne eivät joudu ihmisen tai jonkun pedon tappamiksi? Emme ajattele tätä asiaa, sillä yleensä näemme vain terveitä eläimiä. Entä jos luonnossa elävä eläin vahingoittuu tapaturmaisesti tai sairastuu. Sen voimat vähenevät, eikä se pysty enää huolehtimaan itsestään tai puolustautumaan. Lopulta se tulee nokituksi, jyrsityksi tai revityksi. Se on kuitenkin nopeampaa kuin köyhän kuolema.

 

Luumupuun alla

Monet keksinnöt ja oivallukset nousevat arkipäivän havainnoista. Väitetään, että Newton keksi painovoiman nähtyään omenan putoavan puusta. Galileo kävi Venetsiassa telakalla, jossa rakennettiin gondoleja, ja teki muistiinpanoja kappaleiden kellumisesta. Mahdollisesti Arkhimedeen kuuluisa huudahdus Heureka! syntyi myös laivatelakalla, vaikka toisen tarinan mukaan hän kelluttikin itseään eli oli kylvyssä. Väitetään että Einstein testasi ajatuksiaan suhteellisuusteoriasta ajellessaan Zürichissä raitiovaunuilla. Siellä ne ovat sinisiä, kun taas Bernin raitiovaunut ovat punaisia – tarpeetonta nippelitietoa. Ja nippelitietoa on sekin, että hän ehkä ajelikin raitsikolla Bernissä, missä hän työskenteli patenttitoimistossa. Tieteen historiassa kerrotaan runsaasti tällaisia tarinoita. Ne ovat viihdyttäviä ja huvittavia, etenkin silloin, kun ideaan johtanut sattumus on aivan eri alalta – tai aivan outo. En tiedä, kuinka merkittävä tai yleinen tämä ilmiö on. Ehkä ne jäävät elämään tarinoina vain silloin, kun yhteydet ovat riittävän outoja.  

Itse pidän olennaisempana sitä, että yleensä idea ei ole kertaluonteinen mullistava läpimurto. Pikemminkin ideointi etenee sarjana enemmän tai vähemmän yhteen liittyviä vaiheita. Tällaista mallia sanotaan marjanpoimintamalliksi. Marjastaja suunnistaa kohti lupaavan suurta tai hyvältä näyttävää marjaa. Näin marjojen etsintä suuntaa marjastajan askelia vähitellen kohti aina vain parempia apajia. Tai sitten, kuten usein käy, parempaa apajaa ei löydykään, ja pitää etsiä kokonaan uudesta paikasta. Marjanpoimintamallia on käytetty erityisesti havainnollistamaan tiedonhakuprosessia.  

Mutta miksei se toimi laajemminkin. Ehkä ihmisen elämä ylipäätään etenee samaan tapaan, toisiaan seuraavina sattumuksina. Ja joskus ne tuntuvat jäsentyvän tunnistettavaksi kehityskuluksi. Silloin elämä tuntuu merkitykselliseltä. Tai, jos niistä ei muodostu mitään selvää hahmoa, ihminen tuntee ajelehtivansa vailla päämäärää. Tällaista kehityskulkua ei välttämättä tunnista heti. Ovathan tulevat tapahtumat vielä piilossa. Siksi elämän jäsentyminen voi syntyä myös jälkijunassa, hyvinkin pitkän ajan kuluttua. Aiemmin mitättömät asiat saavatkin uuden merkityksen. Ihminen voi siis löytää elämälleen tarkoituksen tai tunnistettava hahmon yllättäen. Tai elämänkulku voi jopa jäsentyä moneen kertaan uudelleen. 

Usein on hyvä konkretisoida asioita. Kerron tapauksen itsestäni. Kaikki alkoi kymmeniä vuosia sitten, lapsuudessani. Olin ehkä vasta menossa kouluun. Tapahtumavuotta en mitenkään pysty kiinnittämään. Olin oppinut varhain ja itsekseni lukemaan, ja luin kaikenlaista. Olin lukutoukka. Esimerkiksi Helsingin puhelinluettelon ”keltaiset sivut” eli palveluhakemisto oli tosi kiehtovaa luettavaa. Samoin luin läpi tietosanakirjojen osia, hakusana kerrallaan, etsimättä mitään eritystä. Romaaneja en lukenut, luultavasti en vielä ymmärtänyt romaanin ideaa. Saatoin tosin lukea muutaman sivun, mutta en ymmärtänyt, miksi nuo sivut oli kirjoitettu. 

Myös tapahtumapaikka on tärkeä. Muistomme ovat kokonaisvaltaisia ja monimutkaisia, ja niihin on kietoutunut eri aistimuslajien vivahteita. Siksi lähes unohtuneita ja hyvinkin vanhoja muistoja voi yllättäen nousta mieleen. Seuraavassa selostamani varhainen muistuma tapahtui isoäitini puutarhassa. Vietimme joskus muutamia kesäisiä viikkoja isoäidin luona. Hän asui vanhassa puutalossa Forssassa. Ja taloa ympäröi puutarha, joka oli kaupunkilaispojalle suorastaan paratiisi. Kukkien huumaavaa tuoksua, linnunlaulua ja hyönteisten surinaa. Marjapensaita ja hedelmäpuita. Tai sadepäiviä, jolloin oleskelin lasiverannalla ja kuuntelin sateen ropinaa peltikatolla. Minulla oli puutarhassa kaksi mieluisaa lueskelupaikkaa. Toinen oli suuren kiven juurella ja toinen luumupuun alla.

Isoäidin kirjahyllyssä oli todellinen aarre. Hän oli vuosien ajan tilannut ”Valitut Palat”- lehteä, ja oli tallettanut kaikki lehden numerot. Sain lukea noita lehtiä, ja se oli tietenkin tavattoman kiinnostavaa. Valitut Palat julkaisee amerikkalaisista lehdistä poimittuja kirjoituksia, jotka on käännetty, lyhennetty ja sovitettu ”suomalaisiin oloihin”. Nuo jutut olivat useilta eri aloilta: lehdestä löytyi muun muassa tiedettä, kuvauksia eri kansojen elämästä politiikkaa, psykologiaa, uskontoa, ja lyhyitä novelleja. Mukana oli yleensä myös ”kuukauden kirja”, eli muutaman kymmenen sivun lyhennelmä jostain maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta. 

Tiedettä ja tekniikkaa käsittelevät jutut kiehtoivat minua erityisesti. On tietenkin mahdotonta sanoa, syntyikö tuo kiinnostus Valittujen Palojen vaikutuksesta. Jotenkin ajattelen, että tällainen taipumus oli minussa jo olemassa. Sitä paitsi eräät asiat alkoivat vaivata minua. Ehkä kaikki, mitä tässä ”arvovaltaisessa ” lehdessä kirjoitetaan ei olekaan totta. Valitut Palat on amerikkalaiseen tapaan uskonnollisesti värittynyt. Useissa jutuissa esiin tuotu ajatus äärettömyydestä, ikuisuudesta ja ”iankaikkisesta elämästä” tuntui oudolta, sitä oudommalta, mitä enemmän sitä ajatteli. Sen ajattelu alkoi huimata päätä, ja lopulta se tuntui suorastaan kauhealta. Samalla tuntui, että jotain on väärin. Ei sitä asiaa näin pitäisi ajatella. Muistan hyvin, miten istuin lempikiveni juurella ja katselin sinistä taivasta ja valkoisia kumpupilviä. Vähitellen päädyin siihen, että hylkäsin koko jutun. Se, mitä pyhäkoulussa kerrottiin tai mitä kuulin radion hartausohjelmissa saattoikin olla vain tyhjänpäiväistä tunteilua, joka ei tähdännyt mihinkään. Tai ehkä sen tarkoitus oli kuulijan oman ajattelun hämärtäminen. Minua oli petetty, en vain ymmärtänyt, miksi. 

Muistan erityisesti erään artikkelin, jonka otsikko oli: ”miksi tiedemies uskoo Jumalaan”. Se tuntui tärkeältä, ja luin sen moneen kertaan. En tietenkään ajatellut, että minusta tulisi ”tiedemies”. Se tuntui aivan liian vaikealta. Luin kuitenkin kiinnostuneena, ja mitä enemmän luin, sitä hämmentyneemmäksi tunsin oloni. Otsikossa oli selvä kysymys, mutta miksi siihen ei vastattu? Ehkä kirjoittaja ei itsekään tiennyt! Mutta miksi hän sitten ylipäätään vaivautui kirjoittamaan? Otsikossa esitettiin myös selvä väite. Vasta aikuisena luin jostain, että väite ei olekaan totta, asiantila on suorastaan päinvastainen. Koko artikkeli oli siis vailla mitään tietopohjaa.

Palaan nyt tuohon edellä esittelemääni marjanpoimintamalliin. Ja siihen, kuinka jo lapsena löysin ensimmäiset houkuttelevat marjat. Mutta jatko ei ollut mitenkään suoraviivaista. Mättäät köyhtyivät, ja jouduin aloittamaan aina uudestaan jostain uudesta paikasta. Nyt jälkikäteen voisin tietysti esittää kertomuksen tästä marjastusretkestä. Mutta en usko, että se olisi kiinnostavaa. Pikemminkin se olisi jonkinlaista jälkiviisastelua.

Kerron kuitenkin jotain, eli koetan selittää, mikä tällaisessa marjastuksessa on niin vaikeaa. Jo lukioikäisenä innostuin tietokoneista. En kuitenkaan ymmärtänyt niistä juuri mitään. Oltiin niin sanottujen asiantuntijoiden varassa, joista useimmat oli myös ihan pihalla. Kirjoitin ylioppilasaineen aiheesta, ja sain kai ällän, ei kovin vahvaa. Mutta muistan tuosta aineesta sen verran että olen syvästi häpeissäni. No nyt ollaan hiukan vastaavassa tilanteessa tekoälyn kanssa, taaskin asiantuntijoita riittää. Joten ei siitä työuran rakentumisesta mitään siistiä polkua tullut, ne löytyneet marjat oli joka kerralla enemmän tai vähemmän väärää lajia.