Luumupuun alla

Monet keksinnöt ja oivallukset nousevat arkipäivän havainnoista. Väitetään, että Newton keksi painovoiman nähtyään omenan putoavan puusta. Galileo kävi Venetsiassa telakalla, jossa rakennettiin gondoleja, ja teki muistiinpanoja kappaleiden kellumisesta. Mahdollisesti Arkhimedeen kuuluisa huudahdus Heureka! syntyi myös laivatelakalla, vaikka toisen tarinan mukaan hän kelluttikin itseään eli oli kylvyssä. Väitetään että Einstein testasi ajatuksiaan suhteellisuusteoriasta ajellessaan Zürichissä raitiovaunuilla. Siellä ne ovat sinisiä, kun taas Bernin raitiovaunut ovat punaisia – tarpeetonta nippelitietoa. Ja nippelitietoa on sekin, että hän ehkä ajelikin raitsikolla Bernissä, missä hän työskenteli patenttitoimistossa. Tieteen historiassa kerrotaan runsaasti tällaisia tarinoita. Ne ovat viihdyttäviä ja huvittavia, etenkin silloin, kun ideaan johtanut sattumus on aivan eri alalta – tai aivan outo. En tiedä, kuinka merkittävä tai yleinen tämä ilmiö on. Ehkä ne jäävät elämään tarinoina vain silloin, kun yhteydet ovat riittävän outoja.  

Itse pidän olennaisempana sitä, että yleensä idea ei ole kertaluonteinen mullistava läpimurto. Pikemminkin ideointi etenee sarjana enemmän tai vähemmän yhteen liittyviä vaiheita. Tällaista mallia sanotaan marjanpoimintamalliksi. Marjastaja suunnistaa kohti lupaavan suurta tai hyvältä näyttävää marjaa. Näin marjojen etsintä suuntaa marjastajan askelia vähitellen kohti aina vain parempia apajia. Tai sitten, kuten usein käy, parempaa apajaa ei löydykään, ja pitää etsiä kokonaan uudesta paikasta. Marjanpoimintamallia on käytetty erityisesti havainnollistamaan tiedonhakuprosessia.  

Mutta miksei se toimi laajemminkin. Ehkä ihmisen elämä ylipäätään etenee samaan tapaan, toisiaan seuraavina sattumuksina. Ja joskus ne tuntuvat jäsentyvän tunnistettavaksi kehityskuluksi. Silloin elämä tuntuu merkitykselliseltä. Tai, jos niistä ei muodostu mitään selvää hahmoa, ihminen tuntee ajelehtivansa vailla päämäärää. Tällaista kehityskulkua ei välttämättä tunnista heti. Ovathan tulevat tapahtumat vielä piilossa. Siksi elämän jäsentyminen voi syntyä myös jälkijunassa, hyvinkin pitkän ajan kuluttua. Aiemmin mitättömät asiat saavatkin uuden merkityksen. Ihminen voi siis löytää elämälleen tarkoituksen tai tunnistettava hahmon yllättäen. Tai elämänkulku voi jopa jäsentyä moneen kertaan uudelleen. 

Usein on hyvä konkretisoida asioita. Kerron tapauksen itsestäni. Kaikki alkoi kymmeniä vuosia sitten, lapsuudessani. Olin ehkä vasta menossa kouluun. Tapahtumavuotta en mitenkään pysty kiinnittämään. Olin oppinut varhain ja itsekseni lukemaan, ja luin kaikenlaista. Olin lukutoukka. Esimerkiksi Helsingin puhelinluettelon ”keltaiset sivut” eli palveluhakemisto oli tosi kiehtovaa luettavaa. Samoin luin läpi tietosanakirjojen osia, hakusana kerrallaan, etsimättä mitään eritystä. Romaaneja en lukenut, luultavasti en vielä ymmärtänyt romaanin ideaa. Saatoin tosin lukea muutaman sivun, mutta en ymmärtänyt, miksi nuo sivut oli kirjoitettu. 

Myös tapahtumapaikka on tärkeä. Muistomme ovat kokonaisvaltaisia ja monimutkaisia, ja niihin on kietoutunut eri aistimuslajien vivahteita. Siksi lähes unohtuneita ja hyvinkin vanhoja muistoja voi yllättäen nousta mieleen. Seuraavassa selostamani varhainen muistuma tapahtui isoäitini puutarhassa. Vietimme joskus muutamia kesäisiä viikkoja isoäidin luona. Hän asui vanhassa puutalossa Forssassa. Ja taloa ympäröi puutarha, joka oli kaupunkilaispojalle suorastaan paratiisi. Kukkien huumaavaa tuoksua, linnunlaulua ja hyönteisten surinaa. Marjapensaita ja hedelmäpuita. Tai sadepäiviä, jolloin oleskelin lasiverannalla ja kuuntelin sateen ropinaa peltikatolla. Minulla oli puutarhassa kaksi mieluisaa lueskelupaikkaa. Toinen oli suuren kiven juurella ja toinen luumupuun alla.

Isoäidin kirjahyllyssä oli todellinen aarre. Hän oli vuosien ajan tilannut ”Valitut Palat”- lehteä, ja oli tallettanut kaikki lehden numerot. Sain lukea noita lehtiä, ja se oli tietenkin tavattoman kiinnostavaa. Valitut Palat julkaisee amerikkalaisista lehdistä poimittuja kirjoituksia, jotka on käännetty, lyhennetty ja sovitettu ”suomalaisiin oloihin”. Nuo jutut olivat useilta eri aloilta: lehdestä löytyi muun muassa tiedettä, kuvauksia eri kansojen elämästä politiikkaa, psykologiaa, uskontoa, ja lyhyitä novelleja. Mukana oli yleensä myös ”kuukauden kirja”, eli muutaman kymmenen sivun lyhennelmä jostain maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta. 

Tiedettä ja tekniikkaa käsittelevät jutut kiehtoivat minua erityisesti. On tietenkin mahdotonta sanoa, syntyikö tuo kiinnostus Valittujen Palojen vaikutuksesta. Jotenkin ajattelen, että tällainen taipumus oli minussa jo olemassa. Sitä paitsi eräät asiat alkoivat vaivata minua. Ehkä kaikki, mitä tässä ”arvovaltaisessa ” lehdessä kirjoitetaan ei olekaan totta. Valitut Palat on amerikkalaiseen tapaan uskonnollisesti värittynyt. Useissa jutuissa esiin tuotu ajatus äärettömyydestä, ikuisuudesta ja ”iankaikkisesta elämästä” tuntui oudolta, sitä oudommalta, mitä enemmän sitä ajatteli. Sen ajattelu alkoi huimata päätä, ja lopulta se tuntui suorastaan kauhealta. Samalla tuntui, että jotain on väärin. Ei sitä asiaa näin pitäisi ajatella. Muistan hyvin, miten istuin lempikiveni juurella ja katselin sinistä taivasta ja valkoisia kumpupilviä. Vähitellen päädyin siihen, että hylkäsin koko jutun. Se, mitä pyhäkoulussa kerrottiin tai mitä kuulin radion hartausohjelmissa saattoikin olla vain tyhjänpäiväistä tunteilua, joka ei tähdännyt mihinkään. Tai ehkä sen tarkoitus oli kuulijan oman ajattelun hämärtäminen. Minua oli petetty, en vain ymmärtänyt, miksi. 

Muistan erityisesti erään artikkelin, jonka otsikko oli: ”miksi tiedemies uskoo Jumalaan”. Se tuntui tärkeältä, ja luin sen moneen kertaan. En tietenkään ajatellut, että minusta tulisi ”tiedemies”. Se tuntui aivan liian vaikealta. Luin kuitenkin kiinnostuneena, ja mitä enemmän luin, sitä hämmentyneemmäksi tunsin oloni. Otsikossa oli selvä kysymys, mutta miksi siihen ei vastattu? Ehkä kirjoittaja ei itsekään tiennyt! Mutta miksi hän sitten ylipäätään vaivautui kirjoittamaan? Otsikossa esitettiin myös selvä väite. Vasta aikuisena luin jostain, että väite ei olekaan totta, asiantila on jopa Yhdysvalloissa suorastaan päinvastainen. Koko artikkeli oli siis vailla mitään tietopohjaa.

Palaan nyt tuohon edellä esittelemääni marjanpoimintamalliin. Ja siihen, kuinka jo lapsena löysin ensimmäiset houkuttelevat marjat. Mutta jatko ei ollut mitenkään suoraviivaista. Mättäät köyhtyivät, ja jouduin aloittamaan aina uudestaan jostain uudesta paikasta. Nyt jälkikäteen voisin tietysti esittää kertomuksen tästä marjastusretkestä. Mutta en usko, että se olisi kiinnostavaa. Pikemminkin se olisi jonkinlaista jälkiviisastelua.

Kerron kuitenkin jotain, eli koetan selittää, mikä tällaisessa marjastuksessa on niin vaikeaa. Jo lukioikäisenä innostuin tietokoneista. En kuitenkaan ymmärtänyt niistä juuri mitään. Oltiin niin sanottujen asiantuntijoiden varassa, joista useimmat oli myös ihan pihalla. Kirjoitin ylioppilasaineen aiheesta, ja sain kai ällän, ei kovin vahvaa. Mutta muistan tuosta aineesta sen verran että olen syvästi häpeissäni. No nyt ollaan hiukan vastaavassa tilanteessa tekoälyn kanssa, taaskin asiantuntijoita riittää. Joten ei siitä työuran rakentumisesta mitään siistiä polkua tullut, ne löytyneet marjat oli joka kerralla enemmän tai vähemmän väärää lajia.

Oppenheimer: vähempikin olisi riittänyt

Kävin katsomassa suurelokuvaksi tituleeratun elokuvan Oppenheimer. Etukäteen olin hieman skeptinen elokuvan suhteen, ja epäilykset olivatkin perusteltuja. Aikamme ykkösohjaaja Christopher Nolan oli todella ryhtynyt tekemään suurelokuvaa, ja siihen oli satsattu kunnon resursseilla. Meluisia, silmiä ja korvia rasittavia tehosteita ei säästelty, leikkaus oli aggressiivista, ja jopa elokuvan kesto oli ylenpalttinen eli kolme tuntia. Vähempikin olisi riittänyt. Mutta ehkä tämä on nykyaikaa. Kaikkea mahdollista pitää olla tosi PALJON jotta maksava yleisö tuntisi saavansa rahoilleen vastiketta.

Elokuvassa oli paljon ns. Hollywood-limaa. Olen siitä kirjoittanutkin, se tarkoittaa eräänlaista tyylisuuntaa, johon kuuluu mahtipontisuutta, liioittelua, ja outo moraali ja maailmankuva. Elokuvassa oli myös poliittista väritystä, siihen palaan vielä.

Lyhyesti: elokuva kertoo Yhdysvaltojen Manhattan-projektin salaisen Los Alamosin laboratorion toiminnasta 1942-45. Projekti käynnistettiin, kun eräät fyysikot, mukana Albert Einstein, oivalsivat, että on mahdollista kehittää tavattoman voimakas ydinenergiaan perustuva pommi, ja pelättiin, että Hitlerin Saksa valmistaisi sellaisia. Olihan saksalainen fyysikko Otto Hahn ensimmäisenä halkaissut atomin. Tunnetusti amerikkalaisten hanke onnistui, ja eksentrisen fyysikon J. Robert Oppenheimerin johdolla rakennetuista pommeista kaksi pudotettiin Japaniin. Satoja tuhansia siviilejä kuoli, tarkkaa lukua ei voi sanoa, koska osa uhreista kuoli vuosien ja vuosikymmenien kuluessa säteilyn aiheuttamiin sairauksiin.

Elokuvan suurena ongelmana on, että se yrittää rakentaa Oppenheimerista jonkinlaisen idolin, eli ylivertaisen neron ja tiedemiehen. Toki nykyaikaan kuuluu, että tuo idolinkuva saa olla rosoinen. Neuvostoelokuvien kaltaista Lenin-hahmoa hänestä ei mitenkään leivota. Vaikka sankarin kuva jää rosoiseksi, käsittääkseni oikea Oppenheimer oli vielä rosoisempi.

Elokuvan alkuosa kuvaa hyvin dramaattisesti ja kieltämättä vaikuttavasti sitä, kuinka Manhattan-projektin tärkeä laitos perustettiin Los Alamosiin Uuteen Meksikoon, ja kuinka se Oppenheimerin ohjauksessa rakensi ja räjäytti atomipommin. Elokuvan kerronta on vauhdikasta ja nykyaikaista, sisältäen paljon aikahyppyjä eteen- ja taaksepäin. Elokuvan katsoja, jolla ei ole taustatietoja putoaa varmaan moneen kertaan kärryiltä, mutta kerronnan dynaaminen imu ja aiheen dramaattisuus pitää näpeissään.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu Kai Birdin ja Martin Sherwinin kirjaan "American Prometheus: The Triumph and Tragedy of Robert Oppenheimer". Fysiikan professori Kari Enqvist arvioi kirjan tuoreeltaan ”Tieteessä tapahtuu”- lehdessä 6/2005. Lehti löytyy netistä, joten en mene taustoihin sen enempää. Kirjan tekijät eivät ole fyysikkoja, mutta fyysikot ovat tarkastaneet sen faktat. Sama pätee elokuvaan. Siinä esitetty tieteellinen ja tekninen jargon eli hölynpöly ei ole suorastaan väärin. Asiaa tuntemattomille se lienee vaikuttavaa, asiantuntijoille taas hieman vaivaannuttavaa.

Ja tähän tarvitaan myös kulttuurihistoriallinen huomautus. Vertaus Prometheukseen ontuu, sitä paitsi se on jo varattu tohtori Frankensteinille. Kyseessä on oikeammin jumalten kosto. Oppenheimer avaa Pandoran lippaan, mistä vitsaukset hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun.

Elokuvassa Oppenheimerin hartioille asetellaan atomipommin isän viittaa – tai oikeastaan sen teki vaikutusvaltainen ”Time”-lehti. Vaisusti päähenkilö vihjaa, ettei hän itse asiassa keksinyt atomipommia. No ei todellakaan. On kai pakko kertoa asiasta jotain. Vuonna 1932 fyysikot ”löysivät” uuden hiukkasen, neutronin. Arveltiin, että sähköisesti neutraalina se voi tunkeutua atomin ytimeen ja aiheuttaa siellä reaktioita. Unkarilainen Leo Szilárd keksi, että ydin voi haljeta, ja reaktiossa voi vapautua valtavasti energiaa ja uusia neutroneja, mistä voi syntyä ketjureaktio. Itse asiassa Szilárd jopa patentoi atomipommin (ja hän patentoi monia muitakin keksintöjään, kuten ydinreaktorin ja hiukkaskiihdyttimen). Joten ehkä häntä voisi pitää ”isänä”, vaikka kymmeniä muita fyysikkoja oli jo tutkinut neutronien ja ytimien vuorovaikutusta 1930-luvulla.

Aivan oikein arvattu, tapaamme Szilárdin elokuvassa, vaikka hänen ansioitaan ei mainita. Itse asiassa elokuva suorastaan vilisee kuuluisia fyysikkoja/tiedemiehiä. Sellaisia oli runsaasti liikkeellä jo 1920-luvulta alkaen, kun antisemitismi alkoi levitä Euroopassa. Tiedemiehet olivat itse juutalaisia, heillä oli juutalaisia omaisia, tai työ kävi muuten vain mahdottomaksi. Satunnainen elokuvankatsoja ei ehkä lukuisia älypäitä ehdi noteerata, joten tässä vähän ”name dropping”: Enrico Fermi, Edward Teller, Otto Frisch, Klaus Fuchs, Richard Feynman, John von Neumann, Ernst Lawrence, Vannevar Bush, Niels Bohr, Kurt Gödel, Werner Heisenberg …no listassa on siis myös muutama amerikkalainen ja ei-juutalaisia.

Niin, Bohr. Elokuvassa sanottiin: ”Meidän pitää saada Niels Bohr tänne, hän osoitti että Einstein on väärässä…”, ja todettiin että Bohria ei saa, hän on natsien miehittämässä Tanskassa. Bohr kuitenkin pakeni Tanskasta vuonna 1943, ja työskenteli myös Los Alamosissa.

Einsteinia ei otettu Manhattan-projektiin, pasifistina hän oli alun perinkin epäluotettava. Einstein esitettiin elokuvassa hiukan höpsönä ukkona. Se oli minusta epäkunnioittavaa, haluttiin varmaan, ettei hän himmentäisi sankarin sädekehää.

Miten varsin nuori ja varsin tuntematon Oppenheimer pääsi korkeaan asemaan? Se jäi elokuvassa epäselväksi. Amerikkalainen rikkaan juutalaisperheen vesa opiskeli aluksi Englannissa Cambridgessä kokeellista fysiikkaa. Se ei sujunut hyvin, Oppenheimerilla oli psyykkisiä ongelmia, hän sähläsi laboratoriossa, ja huhun mukaan yritti myrkyttää opettajansa. Hänet potkittiin ulos, mutta sai sitten jatkaa sillä ehdolla että kävi viikoittain psykoterapeutilla. Hän teki väitöskirjansa Göttingenissä Saksassa vuonna 1927, siellä hän innostui suuresti kvanttimekaniikasta, se paransi hänen masennuksensa. Hän siirtyi fysiikan apulaisprofessoriksi Kalifornian yliopistoon (Berkeley) minne perusti kvanttimekaniikan tutkijakoulun. Oppenheimer oli karismaattinen luennoija, hän verkottui hyvin, tunsi maailman eturivin fyysikot ja kirjoitti erinomaisia artikkeleita mitä erilaisimmilta fysiikan aloita.

Oppenheimerin asema hankkeessa ei tullut elokuvassa kovinkaan selväksi. Hän ei ollut Manhattan-projektin johtaja (sehän oli jättiläishanke). Hän oli kuitenkin käytännössä Los Alamosin pomminrakennusryhmän tieteellinen johtaja. Oppenheimer pukeutui ja käyttäytyi boheemisti ja hänellä oli vaikeuksia suhtautua auktoriteetteihin. Varmaan osaksi siksi hän tuli hyvin toimeen huipputiedemiesten kanssa. Tieteellisistä ansioista huolimatta hänen korkea asemansa oli erikoinen. Hän sai turvaluokituksen vaikka hänellä oli yhteyksiä vasemmistolaisiin ja kommunisteihin, ja hän oli edelleen henkisesti epävakaa. Elokuvan mukaan Oppenheimerin tukena oli salaperäisen kenkämiljonäärin ja atomienergiakomission (AEC) puheenjohtajan Lewis Straussin juonittelut ja rahat.

Elokuvassa ohitettiin lähes kokonaan mittasuhdeasiat. Los Alamosissa työskenteli enimmillään muutama tuhat ihmistä. Pommeja varten tarvittiin kuitenkin ydinräjähdettä, joka tuotettiin muualla: uraanin isotooppia U235 ja plutoniumin isotooppia Pu239. Uraanin rikastus vaatii teollisen mittakaavan laitokset, plutoniumia taas tuotettiin Enrico Fermin kehittämässä ydinreaktorissa (joka lyhyesti vilahtaa elokuvassa). Kaikkiaan näissä puuhissa työskenteli 129 000 ihmistä. Suurin osa ei tiennyt, mitä he olivat tekemässä, olivatpa vain jossain valtion hommissa.

Pari sanaa itse pommista, joita Los Alamosissa tehtiin heti alkuun kolme. Uraanipommia pidettiin idioottivarmana, eikä sitä vaivauduttu edes testaamaan. Elokuvassa keskityttiin plutoniumpommiin, koska sellainen voidaan rakentaa pienemmäksi ja tehokkaammaksi. Mutta sitä on vaikea saada räjähtämään. Eräänä ratkaisuna on puristaa ontto plutoniumpallo nopeasti kasaan sen ympärille aseteltujen räjähdysainelinssien avulla (imploosioperiaate). Pommista tuli hyvin monimutkainen, siitä käytettiin nimeä härveli (gadget). Se kuitenkin toimi, ja sen räjähdysvoima oli jopa paljon suurempi kuin ennakoitiin.

Elokuvan suuri moraalinen dilemma on tietenkin osa sen vetovoimaa. Onko oikein kehittää joukkotuhoase vain siksi, että se on mahdollista. Vai onko oikeampaa kieltäytyä – silloinhan joku muu voi tehdä sen. Tämä on tunnetun ”vangin ongelman” muunnos, siihen ei ole olemassa moraalisesti eikä loogisesti oikeaa ratkaisua. Joka tapauksessa osaa fyysikoista kauhistutti ajatus, että he auttaisivat tappamaan suuren määrän siviilejä. Leo Szilárdin aloitteesta 37 fyysikkoa esitti vetoomuksen, että japanilaisille kerrottaisiin uuden aseen tuhovoimasta, ja esitettäisiin heille koeräjäytys. Vetoomuksen kohtalo on epäselvä, mutta tässä sekä fyysikot että elokuva ovat naiiveja. Poliitikoille tarjoutui tilaisuus ainutlaatuiseen ihmiskokeeseen, ei sellaista mahdollisuutta voi ohittaa. Osa fyysikoista myös ihmetteli, yhtä naiivisti, miksi tietoja atomipommista ei jaettaisi Neuvostoliiton kanssa, olihan se heidän liittolaisensa sodassa natseja vastaan.

Fissiopommeissa eli uraani- ja plutoniumpommeissa on eräs vika: niillä on fysikaalis-teknisistä syistä rajoitettu räjähdysvoima, enintään muutama sata kilotonnia. Edward Teller visioi pommin, jolla rajoitusta ei ole: fuusiopommin eli vetypommin eli lämpöydinpommin. Se voisi helposti olla satoja kertoja tehokkaampi. Tässä meni Oppenheimerin raja. Loogista tai ei, näin suuressa järjettömyydessä hän ei enää halunnut olla mukana.

Olisiko Saksa voinut todella kehittää oman atomipommin? Nyt tiedämme, ettei se olisi onnistunut. Hitler ampui itseään jalkaan. Hänen raivokas ja sokea antisemitisminsä oli tyhjentänyt maan tiederesurssit. Saksan etevimmät fyysikot olivat menneet Los Alamosiin.

Entä voisiko Neuvostoliitto kehittää oman pomminsa? Oppenheimerille oli selvää, että näin kävisi. Hän tiesi, että Neuvostoliitossa oli erittäin teräviä fyysikoita ja isot teolliset resurssit. Kysymys oli siitä, milloin. Kun se tapahtui muutamien vuosien kuluttua, se oli järkytys niille, jotka uskoivat amerikkalaisten ainutlaatuisuuteen. Selitykseksi esitettiin atomivakoilua.

Millaisia salaisuuksia pommiin voisi liittyä? Itse perusfysiikka on laajasti tunnettua, sitä on esitelty ja esitellään jatkuvasti julkisissa ja avoimissa konferensseissa ja tiedelehdissä. Joten salaisuudet liittyvät teknisiin yksityiskohtiin ja prototyypeistä ja kokeista tehtyihin mittauksiin. Pommeissa olennaista on järjestely, jolla kriittinen massa fissiomateriaalia saadaan kokoon mahdollisimman nopeasti. Eräs ratkaisu on Los Alamosissa valittu imploosiotekniikka ja sen tekniset parametrit. Vakoojaksi paljastunut Klaus Fuchs oli luovuttanut tällaista tietoa Neuvostoliitolle. Mahdollisesti se nopeutti Neuvostoliiton pommiprojektia jonkin verran.

Oppenheimerin tuntema vastenmielisyys vetypommia kohtaan ei jäänyt ilman seurauksia. Hänen vaikutusvaltansa sotilasasioissa piti nollata, joten hänen turvallisuusluokituksensa peruutettiin. Se oli helppoa, esiin otettiin kuin ässä hihasta hänen tunnetut vasemmistosympatiansa. Elokuvan toinen puolisko käsitteli Oppenheimerin kuulustelua vuonna 1954. Tapaus herätti aikoinaan paljon huomiota, siitä on kirjoitettu myös näytelmä ja tehty suomalainen tv-elokuva. Nolanin elokuvassakin käy selväksi, että kuulustelu, joka ei edes ollut oikeudenkäynti, oli teatteria, jonka lopputulos oli ennalta määrätty.

Tapaus oikeastaan lopetti Oppenheimerin tieteellisen uran, vaikka hän sai palata Princetoniin johtamaan Institute of Advanced Studya. Eräänlaisena maineen palautuksena hänelle myönnettiin vuonna 1963 Enrico Fermi -palkinto. Turvallisuusluokitus palautettiin vasta vuonna 2022 (!). Vuonna 1967 laihtunut, lähinnä alkoholilla ja tupakalla elänyt fyysikko kuoli kurkkusyöpään. Osaltaan se saattoi johtua Los Alamosissa saadusta suuresta säteilyannoksesta. Varsin moni Los Alamosin fyysikoista kuoli syöpään.

Oppenheimer-elokuvaan ja sen loppuosan kuulusteluun liittyy yllättävä suomalainen sivunäytös. Siitä kertoo ”Tekniikan Waiheita” lehden tuore numero (41, no. 1, 2023). Atomipommin saama julkisuus ja mahdollinen atomienergian hyödyntäminen synnyttivät monissa maissa suoranaisen atomikuumeen. Suomeenkin piti saada oma atomienergiakomitea. Aloitteen siihen teki Suomen Akatemian puheenjohtaja, kemian Nobelin palkinnon vuonna 1945 saanut A.I. Virtanen.

Suomessa oli tuohon aikaan vain yksi ydinfyysikko, professori Lennart Simons, Vuonna 1938 Simons oli mennyt vieraillulle Niels Bohr- instituuttiin Tanskaan oppiakseen ydinfysiikkaa. Edellä jo kerrottiin, miten Otto Hahn oli onnistunut halkaisemaan atomin. Hahn esitti Liese Meitnerin ja Otto Frischin kanssa teorian siitä, mitä oli tapahtunut. Frisch tiesi, että Simons oli parhaillaan työskentelemässä sellaisten laitteiden parissa, jotka sopivat hänen kaavailemaansa mittaukseen. Simonsin avustamana Frisch suoritti kokeensa onnistuneesti 13.–14.1.1939 ja julkaisi sen tulokset maaliskuussa 1939.

Kun Suomen atomienergiakomiteaa oltiin perustamassa vuonna 1953, käynnistyi yllättäen poliisitutkinta, kohteena Lennart Simonsin epäillyt väärinkäytökset. Epäilyjen perusta oli jokseenkin olematon. Simons pidätettiin tutkinnan ajaksi virasta, eikä häntä siten voitu nimittää komiteaan. Hän sai pienet sakot, ja palasi hoitamaan virkaansa. Operaation syynä epäillään olleen Simonsin poliittiset mielipiteet.

Totuus fysiikasta - ei se ihan niin mene!

Taas tulee kovaa tiedettä. Kovaakin kovempaa eli fysiikkaa. Pahoittelen, heikkohermoiset hypätköön yli.

Sattuma toi käteeni Ramo Lehden kirjan ”Tieteen rannalla” (Ursa 2005). Matemaatikko Raimo Lehti (1931-2008) oli minulle tuttu Teknillisestä korkeakoulusta vuodelta 1970. Hän luennoi minulle integraalimuunnosten kurssia. Olin huono oppilas, mutta läpäisin kurssin joten kuten. Lehti ei ollut erityisen karismaattinen opettaja, muistan hänen olleen kuiva, mutta tavattoman tarkka yksityiskohdissa. Hän käytti myös säästeliäästi viistoa huumoria. Samaan aikaan riehui kuumana yliopistojen hallinnonuudistuskiista, jossa Lehti toimi oman ilmoituksensa mukaan ”tykkimiehenä”. Se oli masentava ja hyödytön episodi, joka viilensi opiskelijoiden ja professoreiden välejä.

Seuraavan kerran törmäsin Lehden kirjoituksiin vasta 2000- luvulla. Havaitsin, kuinka hän kirjoitti tavattoman kiehtovasti ja oivaltavasti tieteenhistoriasta, erityisesti Galileosta, Kopernikuksesta ja Kepleristä. Siteerasinkin hänen tekstejään mm omilla luennoillani.

Lehdestä oli siis tullut tieteen historian ja tieteenfilosofian tutkija ja asiantuntija, ja hän oli vähintäänkin hyvin perillä tähtitieteestä. Olin hyvin vaikutettu ”Tieteen reunalla”- kirjasta. Sain siitä uusia oivalluksia. Kirjassa on lähinnä muokattuja kirja-arvosteluja ja kommenttipuheenvuoroja - mutta ne ovatkin jotain ihan erityistä! Tieteen popularisoijana hän ei välttämättä ole esimerkiksi Kari Enqvistin veroinen, koska tarkkuus ja huolellisuus tuntuvat herkästi kuivakoilta. Minä tunnistin kirjasta heti hänen kuivan tyylinsä, viiston huumorin ja tarkkuuden yksityiskohdissa.

On kiintoisaa, että, Lehti ruotii ankarasti Enqvistin kirjaa ”Olemisen portilla” - vaikka hän on useimmista asioista samaa mieltä. Hän oli löytänyt epätarkkuuksia ja laiskaa ajattelua, jokaisen tietokirjailijan syntejä. Lehti yhtyi myös Enqvistin kritiikkiin kvanttifysiikan oudoimpia tulkintoja kohtaan, itse asiassa terävöittäen kritiikkiä. Schrödingerin kissa on siis elävä TAI kuollut, ei mitään muuta (kysyin asiaa kerran lapsiltani, ja hekin olivat tätä mieltä - ja lapset ovat viisaita.) Kaikkiaan Lehti antoi Enqvistin kirjalle reilun tunnustuksen, onhan sen aihe todella kunnianhimoinen. 

Lehti ottaa myös voimakkaasti kantaa ns. postmodernia tieteenkäsitystä vastaan, osoittaen - mielestäni varsin armottomasti - sen pinnallisuuden ja väärintulkinnat. Myös reduktionismin, emergenssin ja determinismin käsitteitä Lehti ruotii ilahduttavalla innolla ja älyllä.

Lehti kurmottaa myös liian yksioikoista luonnontieteellisen metodin esittelyä. Usein esitetään, että luonnontieteellisen mallin ihannetyyppi on differentiaaliyhtälö, ja sen ratkaisut esittävät kuvattavaa ilmiötä. Lehti jos kuka tunsi differentiaaliyhtälöt. Hän toteaa purevasti, että differentiaaliyhtälöllä ei useinkaan ole ratkaisua, tai sitten ratkaisu on kelvoton kuvaamaan mitään ilmiötä. Usein mainittu esimerkki on niin sanottu kolmen kappaleen ongelma: kolme kappaletta kiertää toisiaan avaruudessa, jolloin niiden radat määrää liikevektorien alkuarvot ja kappaleiden keskeinen vetovoima. Niiden liikeyhtälöt on helppo kirjoittaa, mutta yhtälöiden ratkaisua on pidetty mahdottomana. Jo Newton sai päänsärkyä tästä ongelmasta. Ranskan tiedeakatemia lupasi jopa palkkion ongelman ratkaisemisesta.

Olen tavannut väitteen ongelman ratkaisemattomuudesta useammassakin tiedettä popularisoivassa kirjassa. Lieneekö kyseessä tieteellinen sovinismi, sillä vuonna 1912 suomalainen matemaatikko Karl Frithiof Sundman julkaisi ratkaisunsa matemaattisessa aikakausilehdessä, ja kuittasi Ranskan akatemian palkkion jopa kaksinkertaisena. Myös toinen suomalainen, Pauli Kustaanheimo on esittänyt oman ratkaisunsa. Raimo Lehti on eritellyt näitä ratkaisuja erillisissä kirjoituksissaan.

Varsinainen oivallus syntyi artikkelista, joka käsitteli Juri Baryshevin ja Pekka Teerikorven englanninkielistä kirjaa kosmoksen fraktaalirakenteista. Ja se oivallus on seuraava. Sekä populaareissa että tutkijoille suunnatuissa tieteenfilosofian esityksissä väitetään varsin yleisesti, että suhteellisuusteoria korvasi Newtonin fysiikan, ja että kvanttimekaniikka on pidemmälle kehitettyä ja oikeampaa kuin Einsteinin relativistinen fysiikka. Asia ei ole lainkaan näin. Kvanttimekaniikan tulkitsemisessa on runsaasti ongelmakohtia. Ehkä vielä kiehtovampaa on, että Newtonin fysiikka tarjoaa kosmologialle sellaisen hedelmällisen viitekehyksen mihin Einsteinin geometrinen painovoimateoria ei yllä. Yhteenvetona, näillä kolmella teorialla on sovelluskohteen mukaan vaihteleva tarkkuus ja kattavuus ilmiöiden mallituksessa. Ja mikä yhtä olennaista, kullakin näistä teorioista on kyky stimuloida ihmisen ajattelua ja ei-matemaattista keskustelua fysiikasta yhä tänäkin päivänä.

Niin että unohtakaa väite Newtonin fysiikan vanhentuneisuudesta. Ja muistakaa että suhteellisuusteoria ei ole kaikkivoipa. Ja kvanttimekaniikka - siitä ehkä kannattaisi puhua äärimmäisen varovasti.

Maailman pilalla olemisen tavoista

Vanhan vitsin mukaan filosofi on henkilö, joka nähdessään, että jokin asia toimii käytännössä alkaa pohtia, voisiko se toimia myös teoriassa. Tapansa mukaan filosofit ovat pohtineet myös, onko maailmaa ja todellisuutta oikein missään. Kyllä kyllä, maailma näyttää kyllä olevan jossain tuolla pääkoppamme ulkopuolella, ja se näyttää toimivan mielestämme käsitettävästi - mutta onko se todella näin?

Kuten tiedämme, filosofit ovat todella keksineet teorioita, joiden mukaan maailmaa ei ole. Solipsismi on käsityskanta, jonka mukaan voimme olla varmoja vain omasta olemassaolostamme, jos edes siitä. Kulkiessamme siis kadulla kosminen olemattomuus hiippailee kantapäillämme. Tarvitaan vain nopea vilkaisu taaksepäin ja karmea totuus paljastuu. Kirjailija Leo Tolstoi joutui nuorenna miehenä solipsimin pauloihin. Kirjailijat Philip K. Dick ja Stanislaw Lem ovat leikkineet ajatuksella, että meille syötetään psykohuumeita, jotka saavat meidät uskomaan että maailma on sellainen kun miltä se näyttää. Ja asian eksistentiaalinen terä on seuraava: jos näkisimme maailman oikein, emme kestäisi sitä. Tuore sovellus tästä filosofiasta on elokuvassa Matrix.

Ajatus ei tietenkään ole uusi. Sen isoisä on tietenkin Platon, jolle vain ideat olivat todellisia. Tai piispa George Berkeley 1700 -luvulla, jonka mukaan aineellista maailmaa ei ole. Ja tietenkin filosofit ovat osoittaneet, että Berkeleyn ajatusta on mahdotonta osoittaa vääräksi. Toisen filosofisen perusprinsiipin mukaan oikeaksi osoittaminen se vasta onkin mahdotonta (Karl Popperin vahvasti puolustama falsifiointiperiaate). 

Arvostan filosofiaa kovasti, koska se on ajattelua, edistää ajattelua, ja on kaiken edistyksen perimmäinen lähde. Mutta samalla epäilen sitä, koska se on kovin epäluotettavaa (asia jota ei ehkä pitäisi sanoa ääneen). Muun muassa siksi, että filosofia tehostaa arkiajattelua soveltamalla retorisia rakenteita, syllogismeja, päättelysääntöjä ja loogisia operaattoreita. Mutta ongelmana on, että ne käsitteet, joihin näitä operaattoreita kohdistetaan, ovat enemmän tai vähemmän sumeita. Koska ne ovat kieltä, kielipeliä. 

Matematiikassa taas operaattorit ovat täsmällisesti kuvattuja ja ”kohteet” eli luonnollisen kielen sanat on korvattu tarkkaan määritetyillä alkioilla ja joukoilla. Siksi matematiikka toimii aina. Mutta samalla on katkaistu sen suhde arkielämän käsitteisiin. (Tässä sisäinen filosofini sanoo: a. matematiikka toimii hyvin, mutta se on rajoitettua, Kurt Gödel on osoittanut että se on periaattessa epätäydellistä b. matematiikka itse ei kerro, mitä se tarkoittaa, c. arkielämän käsitteiden suhde todellisuuteen on myös epäselvä).

Olen keskustellut matemaatikkojen kanssa kysymyksestä, onko matematiikka aina hyödyllistä, vai voidaanko tehdä ”käyttökelvotonta”, siis olennaisesti hyödytöntä matematiikkaa. He näyttävät ajattelevan, että suurin osa nykymatematiikkaa on soveltamisen kannalta hyödytöntä - mutta koskaan ei voi tietää … 

Matematiikka tosiaan on ihmisen tekemä - vai onko se vain ihmisen löytämä? Onko se pohjimmaltaan luonnonilmiö? En osaa sanoa. Ehkä se on ehtymätön - mikä ei poissulje sitä että se voisi sittenkin olla pohjimmaltaan ihmisen tekemää.

Kysymys, oliko matematiikkaa olemassa ennen maailman syntyä on selvästi vaikea. Mieli tekisi vastata: ei. Koska matematiikassa symbolit tarvitsevat paikan ja järjestyksen, joita ei vielä ollut. Toisaalta sanat "vielä" ja ”ennen” viittaavat aikaan, eikä se päde ajassa taakse alkuräjähdystä pitemmälle.

Fyysikot, ainakin jotkut, ovat sitä mieltä, että kaikki luonnonlait eivät ole olleet voimassa aina, tai ainakaan samanlaisina. Eräs näkemys on myös, että samalla kuin aine alkoi saada muotonsa hiukkasina, rakentui vastaava fysiikka ja sen lait. Fyysikot koettelevat muutenkin ihmisen ymmärryksen rajoja. Moderni fysiikka, Einsteinista eteenpäin, on ottanut muodon, jota on mahdotonta tajuta arkisen todellisuuden kuvaamiseen kehittyneillä käsitteillä. Se on tajuttavissa vain opettelemalla siihen liittyvä hankala matematiikka. Einstein on oikeastaan sankari, sillä hän yritti viimeiseen asti pelastaa käsitettävän maailman. Taistelu käytiin vuonna 1927 ja ottelu uusittiin vuonna 1930. 

Einstein hävisi kummatkin ottelut.

Eräs tieteenfilosofian ”totuus” on että tiede ei vastaa kysymykseen ”miksi” (muuten kun jossain simppelin kausaalisuuden tapauksessa, mutta se johtaa vain äärettömään päättelyketjuun eikä primääriä liikuttajaa löydy). Tiede siis vastaa vain kysymykseen ”miten”. Filosofia taas vastaa auliisti kysymykseen ”miksi”, samoin kuin teologia. Mutta tunnetusti filosofia ei osaa sanoa mitään kovin vakavaa siitä todellisuudesta, mitä luonnontiede tutkii. 

Teologia taas ei osaa sanoa mitään kovin vakavaa mistään muusta kuin itsestään. Joten se siitä.

Mutta ei tiedekään helppoa ole. Tuli mieleen unkarilainen spurgumatemaatikko Paul Erdös, joka sanoi: Jumala on kosminen fasisti joka kiusaa ihmisiä kätkemällä totuuksia kaavoihin.

Puhumme siis maailmasta niin sanotuilla luonnollisilla kielillä, ja se on taso joilla tajuamme maailman. Jo opiskeluaikana, perehtyessäni laskentateorioihin, opin että luonnolliset kielet ovat rajoittamattomia. Miten niitä sitten voidaan käsitellä äärellisillä laitteilla, kuten tietokoneilla tai aivoilla?? 

Törmäsin hiljan amerikkalaiseen filosofiin nimeltä Willard Van Orman Quine (1908-2000). Hän on esittänyt mielenkiintoisen väitteen. Olkoon kaksi (luonnollista) kieltä, A ja B. On myös (jonkun tekstin) kaksi käännöstä kielestä A kieleen B. Quine väittää, että ei ole mitään keinoa sanoa, kumpi käännös on oikea. Ei ole edes mitään rajaa sille, kuinka erilaisia nämä käännökset voivat olla. Toki voimme haalia kokoon kaksikielisiä henkilöitä ja kysyä heiltä - mutta ketä uskoa? Tässä asiassa näiden ihmisten subjektiivinen tulkinta ratkaisisi asian, muitta emme pääse tämän subjektiivisuuden sisälle, se jää mysteeriksi. Quine selittää asiaa muun muassa synonyymien avulla. Voimme aina katsoa synonyymit sanakirjasta, mutta ne ovat joutuneet sanakirjaan jonkun henkilön subjektiivisen harkinnan kautta.

Yleisesti katsotaan, että Quine on oikeassa. Maailma on pilalla, sika ei mene aidan yli, ja minä en pääse yöksi kotiin.

Lies, inc.

Ei, kyse ei nyt ole suoranaisesta valehtelusta. Otsikko vain oli liian houkutteleva (se on myös Philip K Dickin yhden romaanin nimi). Mutta tieteestä ja tekniikasta kerrotaan paljon tarinoita, jotka eivät ole ihan kohdallaan. Niiden puimisessa on oma mielenkiintonsa ja hupinsa, vaikka ei asioita tietenkään voi oikaista eikä totuutta paljastaa. Ei varsinkaan tällaisen blogin avulla. Kokonaan oma juttunsa on yleinen ja poliittinen historia, jossa kovimmat kiistat on jopa satoja vuosia vanhoja ja silti käynnissä. Mutta jätetään nyt tämä tulenarka alue, ja siirrytään viileään tieteen ja tekniikan maailmaan.

Keksikö kaikkien keksijöiden isä Thomas Edison hehkulampun? Ei nyt sentään sitä. Itse asiassa sen keksi runoilija, kemisti ja fyysikko Humphry Davy, noin vuonna 1806. Davy huomasi, että paristosta saatava sähkövirta saa ohuen platinalangan loistamaan kirkkaasti. 70 vuotta myöhemmin Edison yritti kaupallistaa platinalankahehkulampun, mutta ei onnistunut. Lampun elinikä jäi aivan liian lyhyeksi. Niinpä hän siirtyi hiililankalampun kimppuun, joka sekin oli keksitty pari vuosikymmentä aikaisemmin (katso blogini aiheesta). Tieteen harhapoluista kiinnostuneen kannattaa myös lukea "pneumaattisesta instituutista", jossa Davy puuhaili ahkerasti.

Wrightin veljekset eivät keksineet lentokonetta, eivätkä edes olleet ensimmäisiä moottorilentokoneella lentäjiä. 1880-luvulta lähtien lukuisat keksijät tekivät kokeitaan, aluksi höyryvoimalla toimivilla koneilla, ja 1900-luvulla kevyemmillä polttomoottoreilla. Wright-veljesten lento vuonna 1903 oli tietenkin merkittävä, sillä katsotaan, että he eräinä ensimmäisistä onnistuivat ratkaisemaan samanaikaisesti sekä työntövoiman että koneen ohjauksen ongelman. Alkuperäisen keksijän metsästäminen on hankalaa, pikemminkin kannattaa panna merkille itse lentokoneen keksimisen prosessi: kuinka lentämisen tekniikan ymmärrys alkoi karttua vuosikymmenien kuluessa, ja kuinka se veti puoleensa jatkuvasti kasvavan innokkaiden yrittäjien joukon.

Yleisesti kerrottu tarina väittää, että Galileo Galilei osoitti teleskoopilla tekemillään havainnoilla, että maa kiertää aurinkoa. Mutta yllättävä totuus on, että mitkään Galileon tähtitieteelliset havainnot eivät osoittaneet aurinkokeskistä maailmankuvaa oikeaksi. Ratkaiseva havainto aurinkokeskisen maailmankuvan puolesta saatiin vasta niin myöhään kuin kahden sadan vuoden kuluttua Galileon oikeudenkäynnistä. Vuonna 1838 havaittiin lähimpien kiintotähtien vuotuinen parallaksi, eli niiden näennäisen paikan hienoinen muuttuminen maapallon kiertäessä radallaan. Siitä huolimatta Galileo nähdään nykyaikaisen luonnontieteen perustajana, ja juuri hänen tuomionsa saama huomio tuhosi kirkon uskottavuuden luontoa koskevan tiedon vaalijana.

Muuten, Galileo ei myöskään tehnyt kuuluisaa koetta, jossa tykinkuula ja musketin kuula pudotettiin yhtä aikaa Pisan vinosta tornista, eikä hän myöskään keksinyt putoamisliikkeen yhtälöä. Mutta hän teki ne kuuluisiksi selostamalla niitä.

"Vain vahvimmat jäävät eloon". Ei, Darwin ei koskaan sanonut mitään tällaista. Itse asiassa Darwinin idea oli, että se kehityslinja menestyy, mikä on joustavin reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin. Darwin ei myöskään keksinyt evoluutioteoriaa, eikä edes väittänyt mitään sellaista. Sen sijaan hän julkaisi varovaisen, mutta peripohjaisen teoksen lajinkehityksestä. Vaikka Darwin ei ollut selvillä lajikehityksen pohjana olevasta molekyylikemiasta, hän teki vahvasta todistusaineistosta täsmälleen oikeat johtopäätökset. Väite, että elämän synty ja lajien kehitys olisivat tieteelle edelleen avoimia kysymyksiä on väärä. Vain hyvin marginaalinen uskonnollisten fundamentalistien joukko luulee niin (katso toinen blogi).

Albert Einsteinin (erityinen) suhteellisuusteoria ei mitenkään käsittele kaiken suhteellisuutta. Päinvastoin, se tekee fysiikasta hyvin täsmällistä ja tarkasti määriteltävää. Einstein olisi itse halunnut käyttää nimitystä "invarianssiteoria", siis pysyvyyden tai muuttumattomuuden teoria. Mutta media päätti toisin. Einsteinin jälkeen tullut kvanttimekaniikka ei puolestaan pane fysiikkaa viralta. Maailma on edelleen hyvin mekanistinen ja hallittava, siinä mielessä kun se voi sitä olla, sillä sen rakenteellinen ja dynaaminen mutkikkuus tekevät siitä ihmisjärjelle ja insinöörille haastavan hallittavan. Mutta postmodernien ideoiden pätevyysalue rajoittuu edelleen vain filosofien kammioihin.

Sitten lähemmäs nykyaikaa. Nokia (tai Mobira) ei keksinyt matkapuhelinta. Ei myöskään Ericsson. Oikeastaan sen keksi Motorola. Ja erityisesti yhtiössä työskennelleellä tohtori Martin Cooperilla oli siinä aivan ratkaiseva rooli. Itse asiassa puhelimen kehitys sai alkusysäyksensä jo vuonna 1940, kun Motorola (silloin Galvin manufacturing) kehitti USA:n armeijalle kuuluisan "Handie talkie"- käsipuhelimen. Muista syistä johtuu, että matkapuhelin lähti laajana innovaationa vauhtiin juuri pohjoismaissa, kun ensimmäiset merkittävät automaattiset matkapuhelinverkot avattiin noin 40 vuotta myöhemmin.

Transistorin patentoi Bell- yhtiö vuonna 1948? Kyllä vaan, mutta samaan aikaan ja Bellin työstä tietämättä myös Herbert Mataré ja Heinrich Welker Saksassa. Matarén Intermetall -yhtiö esitteli ensimmäisen transistoriradion vuonna 1953, vuotta ennen Texas Instrumentsin Regency TR1 radiota. Texas Instruments ei hoksannut transistorin merkitystä - ennen kuin vasta vuosien kuluttua. Seuraava kaupallinen transistoriradio oli sitten japanilainen, Sonyn TR55, vuodelta 1955. Vasta se mullisti maailman. Sony valmisti transistorit Bellin lisenssillä, halvalla: kertakaikkinen lisenssi maksoi 25 000 dollaria. Vuonna 1959 Texas instrumentsin Jack Kilby teki ensimmäisen mikropiirin - omin luvin, koska firma ei sen arvoa älynnyt.

Mutta olin aika yllättynyt kun hoksasin, että transistori keksittiin jo ennen sotia Saksassa (patentit Lilienfeld 1928 ja Heil 1934). Mitkään oppikirjat tai katsaukset eivät sitä mainitse, mutta aikanaan elektronifysiikan opettajani Veikko Porra oli vihjannut asiasta. Ja aivan oikein, onnistuin jopa kaivamaan patentit esiin vanhojen patenttien tietokannasta.

Olen itsekin seurannut vääriä jälkiä, totta kai. Eräs esimerkki siitä: olin pitänyt ennen kaikkea USA:n sisällissotaa alkusysäyksenä moderniin koneteollisuuteen, eli koneiden tehokkaaseen sarjavalmistukseen. Onkin totta että 1860- luvulla amerikkalaiset tehtaat valmistivat aseita sarjatuotantona. Mutta tuon aikaiset työstökoneet eivät pystyneet työstämään lujia teräslaatuja. Siksi osat työstettiin meltoraudasta ja karkaistiin työstön jälkeen. Koska karkaisu muutti mittoja, osat piti hioa ja sovitella yhteen käsityönä. Se oli tehotonta ja laatu oli heikkoa. Työkaluteräksen keksiminen muutti kuvion kokonaan, ja vasta silloin tuli mahdolliseksi valmistaa vaikkapa autoja suuria määriä ja halvalla.

Leninin aivot - ja muidenkin

Kun Lenin kuoli, neuvostotiedemiehet tuskin malttoivat odottaa päästäkseen tutkimaan hänen aivonsa. Pitihän tällä maailmahistorian suurimmalla nerolla olla aivan ainutlaatuiset aivot. Pettymys oli sitten melkoinen. Leninin aivot olivat hyvin keskinkertaiset, ja ilmeisesti myös hänen sairautensa takia jossain määrin surkastuneet.

Tarina Einsteinin aivoista on sananlainen, ja sen logiikka näyttää myös olleen samanlainen. Itse asiassa Einsteinin keskinkertaista pienemmät aivot jossain vaiheessa myös varastettiin, tästä on kirjoitettu hauska kirjakin.

Minkä logiikan mukaan Einsteinin pitäisi olla niin ihmeellinen? Kun tutustuu suhteellisuusteorian taustoihin ja Einsteinin myöhempään elämäntyöhön, Einstein putoaa kuolevaisen tasolle. Myös yksityiselämässään hän osittautuu tavalliseksi ihmiseksi, kinnostavaksi, mutta ei välttämättä ihanteelliseksi. Toki Einstein oli ensi luokan fyysikko. Mutta ei hän nero ollut. Kukaan ei ole, ihmisillä vain on erilaisia kykyjä, eikä koskaan tiedä mitä niiden yhdistelmä saa aikaan.

Miksi ihmeessä me kaipaamme neroja ympärillemme, näitä Einsteineja, Kim il Jongeja, Maoja, Lenineitä ja Napoleoneja. Kun he putoavat jalustalta ja pääsemme tutkimaan sirpaleita, näemme että ne ovat vain savea.

Palataanpa vielä aivoihin. Kun Ivan Turgenjev kuoli (katso edellinen blogiteksti), hänelle tehtiin ruumiinavaus. Turgenjevin aivot painoivat noin kaksi kiloa! Harvalla ihmisellä on ollut niin suuria aivoja. Turgenjevin suuret aivot kehittelivät suuria tunteita, eivät fysiikan teorioita.

Anatole France oli ranskalainen kirjailija, jolle myönnettiin Nobelin palkinto. Hänen aivonsa painoivat vain 800 grammaa. Hyvä kirjailija kumminkin, päätellen esimerkiksi siitä että joutui katolisen kirkon kiroamaksi.

Olen muuten nähnyt omat aivoni. Minulla epäiltiin kuulohermon kasvainta, ja tehtiin aivojen tietokonetomografia. Aivot näyttivät hyvin keskinkertaisilta....