Sosiaalinen media on herättänyt useita huolenaiheita. Lasten ja nuorten lukuharrastus on vähentynyt, kun sosiaalinen media on täyttänyt vapaa-ajan. Sen sisältöhän on lähinnä kuvia, lyhyitä videoita ja musiikkia – ja jonkin verran pitkälle yksinkertaistettua ja tunteilla ladattua kielellistä viestintää. Seuraukset ovat jo näkyvissä. Lasten kyky ymmärtää ja tuottaa kirjoitettua tekstiä on selvästi heikentynyt, se näkyy sekä erilaisissa testeissä että oppimistuloksissa.
Toinen huoli koskee kielten asemaa ja tulevaisuutta. Sosiaalisen median valtakieli on englanti. Englannin käyttö alkaa jo vaikuttaa muunkielisten ihmisten elämään. Sanastoon tulee englannista uusia sanoja ja rakenteita. Ja oikeastaan myös tapa käyttää kieltä muuttuu, koska sosiaalisen median kieli on pelkistettyä ja nopeaa. Se koostuu lyhyistä lausahduksista, hokemista ja keksityistä sanoista, sekä uusista sanojen käyttötavoista. Entä onko myös puhuttu kieli muuttumassa? Kielen mallina kun ei enää ole asiatekstiä ja kaunokirjallisuutta, jossa lauseet ovat pitkiä.
Tekstimuotoisessa kielenkäytössä sanat muodostuvat toisiinsa kytkeytyviä ja mutkikkaita ajatuskulkuja välittäviä rakenteita. Kun esikuvana ei enää ole teksti, heikkeneekö silloin myös ajattelukyky? Uhka ei ehkä ole välitön, koska pikkulasten kasvatuksen hoitaa kirjoitus- ja ajattelutaitoinen sukupolvi. Mutta entä sitten, kun sosiaalisen median kasvattama sukupolvi alkaa saada lapsia?
Ehkä huoli kielen, kirjoitustaidon ja ajattelutaidon puolesta on turhaa. Sosiaalisen median tuomat muutokset ovat olleet hyvin nopeita, ja trenditkin vaihtuvat nopeasti. Ehkä käy jopa niin, että tekoäly tuhoaa sosiaalisen median ja koko sen digitaalisen maailman jonka nyt tunnemme. Joten en lähde ennustamaan. Sen sijaan otan lohdullisen esimerkin kielten kehityksestä.
Kun brittiläinen imperiumi otti valtaansa suuren osan maailmaa, se toi mukanaan myös englannin kielen. Uudet alamaiset eivät puhuneet englantia, joten syntyi kommunikaatio-ongelma. Tietenkään siirtomaaherrat eivät halunneet opetella alusmaiden kieliä, joten palvelusväelle ja työläisille piti opettaa englantia. Enemmän tai vähemmän tietoisesti englannista kehitettiin yksinkertaistettuja versioita, niin sanottuja pidgin-kieliä. Ajateltiin, että ymmärrykseltään rajoittuneet alkuasukkaat eivät pysty oppimaan kielen hienouksia, heitä varten riitti pelkistetty komentelukieli.
Oikeastaan tämä on tuttu asia myös Suomessa. Takavuosina herrasväki oli ruotsinkielistä, kun taas palveluskunta oli yleensä suomenkielistä. Syntyi käsite "kyökkiruotsi".
Sitten kävi niin, että Britannia joutui luopumaan siirtomaistaan. Ja vasta useita vuosia siirtomaavallan loppumisen jälkeen lopetettiin myös siirtomaahallinto (häkellyttävä esimerkki byrokratian sitkeähenkisyydestä). Mitä tapahtui pidgin-kielelle, kun alusmaiden asukkaat alkoivat puhua sitä keskenään ja opettivat sitä myös lapsilleen? Kielitieteilijät ovat tutkineet asiaa, ja he havaitsivat, että kieliin oli syntynyt kehittyneitä kieliopillisia rakenteita, kuten aikamuotoja ja tapamuotoja. Pidgin-kielistä oli tullut aivan oikeita ja ilmaisuvoimaisia kieliä. Tällaisia kieliä sanotaan kreolikieliksi.
Tarinan opetus on mielenkiintoinen. Kieli on äärimmäisen tärkeä inhimillisen kanssakäymisen väline. Niinpä ihmiset muokkaavat ja kehittävät sitä tarvittaessa omia tarpeitaan varten. Tarkemmin ajatellen, juuri näin täytyikin tapahtua. Siitä todistaa kielten suuri lukumäärä ja monimuotoisuus. Kun ihmisryhmät ovat historian kulussa joutuneet toisistaan erilleen, he ovat kehittäneet puhumaansa kieltä edelleen, muuttuvien olosuhteiden ja tarpeiden mukaan. Niinpä ihmiskunnan joskus puhumaa alkukieltä ei ole pystytty tunnistamaan ja konstruoimaan. Kaikki kielet ovat yhtä lailla toimivia ja käyttökelpoisia. Tunnemme oikeastaan hyvin tämän asian. Aikanaan epäiltiin vakavasti suomen kielen sopivuutta tieteen, hallinnon ja kulttuurin kieleksi. Nykyisin tuskin kukaan epäilee sitä.
Kielten moninaisuus on koettu myös ongelmaksi. Olisihan helpompaa, jos kaikki kansat ymmärtäisivät toistensa kieltä. Ongelman ratkaisemiseksi on kehitetty keinotekoisia kieliä. Silloin mikään kieliryhmä ei olisi etuoikeutetussa asemassa. Ja ehkä samalla kieli voitaisiin muotoilla muita tehokkaammaksi. Tiedämme, että tämä ei ole onnistunut. Keinotekoiset kielet kuten esperanto ja volapük jäivät kuriositeeteiksi, eikä mikään keksitty kieli ole osoittautunut luonnollisia kieliä paremmaksi. Keinotekoiset kielet myös taantuvat, koska natiiveja puhujia on liian vähän.
Aivan toisenlainen ongelma on luonnollisten kielten epätarkkuus ja joustavuus. Sehän saattaa aiheuttaa kommunikoinnissa jopa virheitä, kun sanat ja merkitykset voidaan tulkita eri tavoin. Joissain suuryrityksissä on koetettu luoda standardoitua kieltä, sellaisen kielen avulla kannattaisi laatia tekninen dokumentaatio ja vaikka erilaiset kuluttajan ohjekirjat. Eräs esimerkki on Caterpillar-englanti. Yritykset ovat epäonnistuneet. Luultavasti kielen käyttöönotto oli liian vaikeaa. Ja ehkä kieltä ei saatu käyttökelpoiselle tasolle. Itse uskon, että ongelmaksi koettu kielten joustavuus onkin niiden supervoima. Kieli soveltuu kaikenlaisiin käyttötarkoituksiin, myös sellaisiin, joita kielen syntyessä ei ollut olemassakaan.
Kielten yhteys ajatteluun tuntuu minusta itsestään selvältä. Enkä ole ainoa näin ajatteleva. Esimerkki löytyy George Orwellin kirjasta 1984. Siinä eletään Oseaanian diktatuurivaltiossa, jossa pahin rikos on ajatusrikos: väärällä tavalla ajattelu. Kirjan päähenkilö Winston Smith työskentelee valtion virastossa, jonka tehtävänä on poistaa kielestä sopimattomat sanat. Kun tällainen sana tunnistetaan, se poistetaan kaikista painetuista teoksista. Tavoitteena on muuttaa kieli lopulta sellaiseen muotoon, että väärin ajattelu on mahdotonta, sen ilmaisemiseen sopivia sanoja ei enää ole.
On jokseenkin farssimaista, että Yhdysvaltain hallinto koettaa suitsia väärää ajattelua tieteestä. Se on jopa laatinut kiellettyjen sanojen luettelon. Valtion tukea saavat yliopistot eivät saa rahoittaa tutkimuksia, jos kiellettyjä sanoja on käytetty tutkimussuunnitelmassa. Tämä on jo niin naurettavaa, ettei se edes huvita, puhdasta Orwellia
Asiassa on kuitenkin jotain perää. Tieteen rahoittajat ja tieteentekijät puhuvat hieman eri kieltä. Ja tieteen rahoitukseen todella kohdistuu poliittista ohjausta, myös Suomessa. Poliitikkojen ja median käymä tiedekeskustelu on myös altista muodeille ja trendisanoille. Tutkijoiden kielenkäyttö puolestaan syntyy tiedeyhteisöjen sisällä. Se on jäykempää ja hitaampaa muuttumaan, koska tiedeyhteisö on laaja ja täysin kansainvälinen. Tutkijat joutuvat kuitenkin kirjoittamaan tutkimushakemuksensa rahoittajien puhumalla kielellä. Se johtaa jonkinlaisen kaksoisstandarin soveltamiseen.
