Miten kielille käy?

Sosiaalinen media on herättänyt useita huolenaiheita. Lasten ja nuorten lukuharrastus on vähentynyt, kun sosiaalinen media on täyttänyt vapaa-ajan. Sen sisältöhän on lähinnä kuvia, lyhyitä videoita ja musiikkia – ja jonkin verran pitkälle yksinkertaistettua ja tunteilla ladattua kielellistä viestintää. Seuraukset ovat jo näkyvissä. Lasten kyky ymmärtää ja tuottaa kirjoitettua tekstiä on selvästi heikentynyt, se näkyy sekä erilaisissa testeissä että oppimistuloksissa. 

Toinen huoli koskee kielten asemaa ja tulevaisuutta. Sosiaalisen median valtakieli on englanti. Englannin käyttö alkaa jo vaikuttaa muunkielisten ihmisten elämään. Sanastoon tulee englannista uusia sanoja ja rakenteita. Ja oikeastaan myös tapa käyttää kieltä muuttuu, koska sosiaalisen median kieli on pelkistettyä ja nopeaa. Se koostuu lyhyistä lausahduksista, hokemista ja keksityistä sanoista, sekä uusista sanojen käyttötavoista. Entä onko myös puhuttu kieli muuttumassa? Kielen mallina kun ei enää ole asiatekstiä ja kaunokirjallisuutta, jossa lauseet ovat pitkiä. 

Tekstimuotoisessa kielenkäytössä sanat muodostuvat toisiinsa kytkeytyviä ja mutkikkaita ajatuskulkuja välittäviä rakenteita. Kun esikuvana ei enää ole teksti, heikkeneekö silloin myös ajattelukyky? Uhka ei ehkä ole välitön, koska pikkulasten kasvatuksen hoitaa kirjoitus- ja ajattelutaitoinen sukupolvi. Mutta entä sitten, kun sosiaalisen median kasvattama sukupolvi alkaa saada lapsia?

Ehkä huoli kielen, kirjoitustaidon ja ajattelutaidon puolesta on turhaa. Sosiaalisen median tuomat muutokset ovat olleet hyvin nopeita, ja trenditkin vaihtuvat nopeasti. Ehkä käy jopa niin, että tekoäly tuhoaa sosiaalisen median ja koko sen digitaalisen maailman jonka nyt tunnemme. Joten en lähde ennustamaan. Sen sijaan otan lohdullisen esimerkin kielten kehityksestä.

Kun brittiläinen imperiumi otti valtaansa suuren osan maailmaa, se toi mukanaan myös englannin kielen. Uudet alamaiset eivät puhuneet englantia, joten syntyi kommunikaatio-ongelma. Tietenkään siirtomaaherrat eivät halunneet opetella alusmaiden kieliä, joten palvelusväelle ja työläisille piti opettaa englantia. Enemmän tai vähemmän tietoisesti englannista kehitettiin yksinkertaistettuja versioita, niin sanottuja pidgin-kieliä. Ajateltiin, että ymmärrykseltään rajoittuneet alkuasukkaat eivät pysty oppimaan kielen hienouksia, heitä varten riitti pelkistetty komentelukieli.

Oikeastaan tämä on tuttu asia myös Suomessa. Takavuosina herrasväki oli ruotsinkielistä, kun taas palveluskunta oli yleensä suomenkielistä. Syntyi käsite "kyökkiruotsi".

Sitten kävi niin, että Britannia joutui luopumaan siirtomaistaan. Ja vasta useita vuosia siirtomaavallan loppumisen jälkeen lopetettiin myös siirtomaahallinto (häkellyttävä esimerkki byrokratian sitkeähenkisyydestä). Mitä tapahtui pidgin-kielelle, kun alusmaiden asukkaat alkoivat puhua sitä keskenään ja opettivat sitä myös lapsilleen? Kielitieteilijät ovat tutkineet asiaa, ja he havaitsivat, että kieliin oli syntynyt kehittyneitä kieliopillisia rakenteita, kuten aikamuotoja ja tapamuotoja. Pidgin-kielistä oli tullut aivan oikeita ja ilmaisuvoimaisia kieliä. Tällaisia kieliä sanotaan kreolikieliksi. 

Tarinan opetus on mielenkiintoinen. Kieli on äärimmäisen tärkeä inhimillisen kanssakäymisen väline. Niinpä ihmiset muokkaavat ja kehittävät sitä tarvittaessa omia tarpeitaan varten. Tarkemmin ajatellen, juuri näin täytyikin tapahtua. Siitä todistaa kielten suuri lukumäärä ja monimuotoisuus. Kun ihmisryhmät ovat historian kulussa joutuneet toisistaan erilleen, he ovat kehittäneet puhumaansa kieltä edelleen, muuttuvien olosuhteiden ja tarpeiden mukaan. Niinpä ihmiskunnan joskus puhumaa alkukieltä ei ole pystytty tunnistamaan ja konstruoimaan. Kaikki kielet ovat yhtä lailla toimivia ja käyttökelpoisia. Tunnemme oikeastaan hyvin tämän asian. Aikanaan epäiltiin vakavasti suomen kielen sopivuutta tieteen, hallinnon ja kulttuurin kieleksi. Nykyisin tuskin kukaan epäilee sitä.

Kielten moninaisuus on koettu myös ongelmaksi. Olisihan helpompaa, jos kaikki kansat ymmärtäisivät toistensa kieltä. Ongelman ratkaisemiseksi on kehitetty keinotekoisia kieliä. Silloin mikään kieliryhmä ei olisi etuoikeutetussa asemassa. Ja ehkä samalla kieli voitaisiin muotoilla muita tehokkaammaksi. Tiedämme, että tämä ei ole onnistunut. Keinotekoiset kielet kuten esperanto ja volapük jäivät kuriositeeteiksi, eikä mikään keksitty kieli ole osoittautunut luonnollisia kieliä paremmaksi. Keinotekoiset kielet myös taantuvat, koska natiiveja puhujia on liian vähän.

Aivan toisenlainen ongelma on luonnollisten kielten epätarkkuus ja joustavuus. Sehän saattaa aiheuttaa kommunikoinnissa jopa virheitä, kun sanat ja merkitykset voidaan tulkita eri tavoin. Joissain suuryrityksissä on koetettu luoda standardoitua kieltä, sellaisen kielen avulla kannattaisi laatia tekninen dokumentaatio ja vaikka erilaiset kuluttajan ohjekirjat. Eräs esimerkki on Caterpillar-englanti. Yritykset ovat epäonnistuneet. Luultavasti kielen käyttöönotto oli liian vaikeaa. Ja ehkä kieltä ei saatu käyttökelpoiselle tasolle. Itse uskon, että ongelmaksi koettu kielten joustavuus onkin niiden supervoima. Kieli soveltuu kaikenlaisiin käyttötarkoituksiin, myös sellaisiin, joita kielen syntyessä ei ollut olemassakaan. 

Kielten yhteys ajatteluun tuntuu minusta itsestään selvältä. Enkä ole ainoa näin ajatteleva. Esimerkki löytyy George Orwellin kirjasta 1984. Siinä eletään Oseaanian diktatuurivaltiossa, jossa pahin rikos on ajatusrikos: väärällä tavalla ajattelu. Kirjan päähenkilö Winston Smith työskentelee valtion virastossa, jonka tehtävänä on poistaa kielestä sopimattomat sanat. Kun tällainen sana tunnistetaan, se poistetaan kaikista painetuista teoksista. Tavoitteena on muuttaa kieli lopulta sellaiseen muotoon, että väärin ajattelu on mahdotonta, sen ilmaisemiseen sopivia sanoja ei enää ole. 

On jokseenkin farssimaista, että Yhdysvaltain hallinto koettaa suitsia väärää ajattelua tieteestä. Se on jopa laatinut kiellettyjen sanojen luettelon. Valtion tukea saavat yliopistot eivät saa rahoittaa tutkimuksia, jos kiellettyjä sanoja on käytetty tutkimussuunnitelmassa. Tämä on jo niin naurettavaa, ettei se edes huvita, puhdasta Orwellia

Asiassa on kuitenkin jotain perää. Tieteen rahoittajat ja tieteentekijät puhuvat hieman eri kieltä. Ja tieteen rahoitukseen todella kohdistuu poliittista ohjausta, myös Suomessa. Poliitikkojen ja median käymä tiedekeskustelu on myös altista muodeille ja trendisanoille. Tutkijoiden kielenkäyttö puolestaan syntyy tiedeyhteisöjen sisällä. Se on jäykempää ja hitaampaa muuttumaan, koska tiedeyhteisö on laaja ja täysin kansainvälinen. Tutkijat joutuvat kuitenkin kirjoittamaan tutkimushakemuksensa rahoittajien puhumalla kielellä. Se johtaa jonkinlaisen kaksoisstandarin soveltamiseen.

​Kieli on kulttuuriympäristö

Yleisönosaston kielipoliisi paheksui uutisointia, jossa sekoitetaan sanat kanava ja kanaali. Aivan oikein, ei niitä pidä sekoittaa. Kanaali on luonnonmuodostelma ja kanava on kaivettu. Sitä paitsi suomenkielessä on kanaalille myös sana salmi, sitä ei käytetä Englannin kanaalin vaihtoehtona, mutta esimerkiksi Torresin salmi on vakiintunut. Toimittajien sekaannus on ymmärrettävä, koska uutiset usein käännetään englannin kielestä, jossa näin selvää eroa keinotekoisen ja luonnollisen vesiväylän välillä ei tehdä. Ja pelkään pahoin, että yhä useammin käännös tehdään koneella ja vain viimeistellään käsityönä. Mutta sekaannus on myös paheksuttava, koska toimittajan olettaisi osaavan äidinkieltään.

Vai onko sillä sittenkään väliä, millaista kieltä mediassa ja kirjallisuudessa käytetään? Sillä itse ajattelen, että kieli ei saa olla mikään muinaisesine, jonka aitoutta vaalitaan. Kieli on dynaaminen, se muuttuu jatkuvasti ja saa vaikutteita muista kielistä. Mutta se muuttuu myös oman aktiivisen toimintamme takia. Yhteiskunta muuttuu, ja käytämme kieltä aivan erilaisiin tarkoituksiin kuin muutama sata vuotta sitten. Kieli on tärkeä työvälineemme, joten eikö sekin ole tärkeää että se muuttuu ja kehittyy tarkoituksenmukaiseen suuntaan, eli aina vain hyödyllisemmäksi?

Kielen kehitykseen vaikuttaa myös, että tilastolliset menetelmät ja suuret vertailuaineisot ovat vihdoin tekemässä automaattisesta kielen kääntämisestä totta. Se on tietenkin hyvä asia, mutta onko se samalla myös huono asia, ja onko se pitkän päälle suorastaan tuhoisaa?

Asiaa pitää tarkastella myös paljon laajemmasta perspektiivistä. Aloitetaan suomenkielen kehityksestä. Sen suhteen meillä on ainutlaatuista tietoa. Suomen kieli on tunnetusti ikivanha, mutta emme tiedä,  millainen se on ollut kaua sitten. Kielemme moderni historia on tutumpaaa. Oppineiden kieli oli keskiajalla latina, filosofien kieli oli kreikka, pyhillä kirjoilla oli omat kielensä, ja hallinnon ja ylimystön kieli oli ruotsi. Sellainen ajatus, että suomi voisi olla sivistyksen, tieteen ja virastojen kieli oli jokseenkin mahdotonta edes kuvitella. Nykyään meidän on yhtä mahdotonta kuvitella, että näin ei olisi, niin luonnollista se meille on. Suomenkielen nopean kehityksen pani liikkeelle uskonpuhdistus. Uskontoa oli opetettava ja kirkossa oli saarnattava sillä kielellä, jota kansa ymmärtää. Syntyi polttava tarve saada aikaan suomenkielistä uskonnollista kirjallisuutta, ja yhtä polttava tarve tuottaa suomenkielen opetusmateriaalia. Kirjapainokin oli jo keksitty, puuttui vain kirjakieli.

Kirjoittamisen ajatus oli jo pitkään levinnyt maailmassa. Jos on olemassa kieli, sitä voi myös kirjoittaa. Vanhimmat suomenkieltä lähellä olevat tekstit on kirjoitettu kyrillisin aakkosin karjalankielellä tuohilevyille jo yli tuhat vuotta aiemmin, mutta ne ovat harvinaisia kuriositeetteja. Mutta nyt oli syytä korjata asia. Entä olisiko suomen kieli oikea kieli, ja kelpaisiko se uskonnollisiin tarkoituksiin? Kirjakielen kehittäjät eivät epäröineet. Mikael Agricolalle (n.1510 – 1557) tarjoutui sekä mahdollisuus että velvollisuus tarttua toimeen. Mutta se ei ollut aivan ongelmatonta. Suomen kieli oli kehittynyt aivan toisenlaiseen maailmaan kuin raamatun ja teologian maailma. Osoittautui, että kielestämme puuttui monia sanoja, joita uskonnollisessa kirjallisuudessa tarvittiin. Ja kun sana puuttuu, se voi tarkoittaa myös sitä, että jopa vastaava käsite puuttuu kielestä. Esimerkiksi kielessämme ei ollut sanaa omatunto. Tämä ei merkitse sitä, että esi-isämme olivat häikäilemättömiä raakalaisia. Ei vain ollut tarvetta puhua tai kirjoittaa siitä nasevasti yhdellä sanalla. Siksi Agricola keksi sanan itse. Hän joutui keksimään paljon sanoja, joita ei kielessämme ollut. Oudot eläimet piti nimetä, kuten jalopeura. Mutta myös meille aivan tavallisia ja jokapäiväisiä sanoja piti keksiä.

Agricola oli Turun piispa ja Saksassa opiskellut sivistyt mies. Siksi hän oli hyvin selvillä myös siitä laajemmasta kielellisestä maailmasta, jossa raamatun tekstit liikkuvat. Hänellä oli myös käytössään tuohon aikaan suomea pidemmälle kehittyneemmän kielen eli ruotsin resurssit, sillä ilmeisesti hänen äidinkielensä oli ruotsi. Hän osasi kuitenkin hyvin suomea, ja lisäksi latinaa ja ehkä jopa hieman saksaa. Agricolan tuotanto käsittää yhdeksän kirjaa, joissa on noin 2400 sivua. Hän joutui keksimään paljon sanoja, joita kielessämme ei ollut, ehkä jopa tuhatkunta. Tarkka luku on vaikea sanoa, osa sanoista on lainasanoja (varas), ja osa yhdisteltyjä (paikkakunta). Suurin osa hänen keksimistään sanoista on kuitenkin edelleen käytössä. Hänen teostensa koko sanavarasto on noin 6000 sanaa. Nykylukijalle niiden teksti voi olla vaikeaa lukea, sillä kaikki sanat eivät ole tuttuja ja oikeinkirjoitus on nykykielestä poikkeavaa ja horjuvaa. Sitä paitsi tuohon aikaan kirjat painettiin saksalaisperäisillä fraktuura-aakkosilla. Nykyinen latinalainen, ja itse asiassa paljon vanhempi kirjasintyyli syrjäytti fraktuurakirjaimet vasta 1800-luvulla.

Agricolan työ oli jättiläisharppaus suomen kielen vakiinnuttamiseksi. Kirkolle suomi kyllä kelpasi, mutta ei vielä sivistyneistölle eikä hallinnolle. Ponnistelu suomen kielen hyväksi jatkui vielä pitkään ja kärjistyi 1800-luvulla jopa kielisodaksi. Eräänlainen juridinen piste asialle laitettiin, kun Aleksanteri II:n asetus eli kielireskripti vuodelta 1863 teki suomen kielestä tasa-arvoisen ruotsin kanssa ”kaikissa semmoisissa kohdissa, jotka wälittömästi koskevat maan nimen-omaan suomalaista wäestöä”.

Suomen kielen lyhyt ja meille tuttu historia valottaa eräitä kieleen liittyviä kysymyksiä. Meillä kiisteltiin pitkään siitä, oliko suomi aivan ”oikea” kieli, ja voidaanko sillä todella ilmaista niin sanottuja ”vaikeita asioita”. Ainakin me suomalaiset voimme nyt kokemuksesta sanoa: kyllä voi. Kielet on joskus kauan sitten jaoteltu ”alkeellisiin” ja ”kehittyneisiin”. Jaottelu on paitsi tieteellisesti perusteeton, se on myös loukkaava ja sillä on rasistinen tarkoitus.

Siirtomaavallan aikana kolonialistit ajattelivat, että ”alkuasukkaat” eivät pysty oppimaan oikeaa kieltä. Siksi suorastaan suunniteltiin palvelusväen ja orjien käyttöön yksinkertaistettuja kieliä, joissa on suppea sanasto ja yksinkertainen kielioppi. Tunnetuin esimerkki on englannista muokattu pidgin-englanti. Myöhemmin havaittiin kiinnostava ilmiö. Jos siirtomaavalta jatkui pitkään niin että paikalliset asukkaat alkoivat käyttää pidgin-kieltä keskenään ja opettaa sitä lapsilleen, siitä kehittyi pian aivan oikea, monipuolinen ja ilmaisuvoimainen kieli. Tällaisia kieliä sanotaan joskus kreolikieliksi, tosin sanassa on hieman halventava vivahde.

Ihmiskunnalla näyttää siis olevan luontainen kyky keksiä kieliä. Ilmeisesti se selittää maailmamme valtavan kielirunsauden. Esimerkiksi eristyksiin joutunut ihmisryhmä voi vähitellen kehittää uuden kielen. Kieliä häviää kun niiden puhujat loppuvat, kuten kävi liivin kielelle. Mutta syntyy myös uusia kieliä, ja kielet kehittyvät ja muuntuvat kun niiden käyttäjien olot muuttuvat.

Hankalammin tajuttava ja samalla erittäin kiehtova ilmiö on, että kielet todella ovat erilaisia - koska niiden historia on erilainen ja koska ne on kehittyneet erilaisissa olosuhteissa. Tämä tulee erityisen selvästi esille kaunokirjaisuuden kääntämisessä. Amerikkalainen filosofi W. V. Quine (1908-2000) on esittänyt mielenkiintoisen väitteen. Tarkastellaan kahta kieltä A ja B ja kahta jonkun teoksen käännöstä kielestä A kieleen B. Quinen mukaan ei ole mitään keinoa sanoa, kumpi käännös on oikea. Ei ole edes mitään rajaa sille, kuinka erilaisia nämä käännökset voivat olla. Toki voimme haalia kokoon kaksikielisiä henkilöitä ja kysyä heiltä - mutta ketä uskoa? Näiden ihmisten subjektiivinen tulkinta ratkaisisi asian, muitta emme pääse tämän subjektiivisuuden sisälle, se jää mysteeriksi. Voisimme esimerkiksi katsoa käännettyjen sanojen synonyymit sanakirjasta, mutta ne ovat joutuneet sanakirjaan jonkun henkilön subjektiivisen harkinnan kautta.

Ammattitaitoinen kääntäjä joutuu ratkaisemaan tämän kielen kääntämisen ongelman käytännössä. Voisin kuvitella, että hän ratkaisee ongelman seuraavasti. Hän lukee käännettävän teoksen huolellisesti, ja samalla hän pyrkii asettumaan sellaiseen tunnetilaan, jossa kirjoittaja on ollut, tai jonka hän haluaa lukijalle siirtää. Sitten kääntäjä kääntää teoksen pyrkien samalla säilyttämään siinä vallitsevan tunnetilan. Miten tunnetila sitten välittyy? Siitä voisi sanoa, että se liittyy sanojen ja lauserakenteiden syvämerkitykseen. Emme kuitenkaan osaa avata tätä syvämerkitystä tämän pidemmälle. Se vain aistitaan.

Asiaa voidaan katsoa myös konkreettisemmin. Eri kielissä samaa asiaa tarkoittavat sanat eivät oikeasti tarkoita sanaa asiaa. Kirjoituksen alussa esitetty käännösongelma voi olla esimerkki. Lukija voi pohtia tätä etsimällä suomi-englanti-suomi sanakirjasta kanavaa ja kanaalia tarkoittavia sanoja kummallakin kielellä ja vertailemalla niiden merkityksiä. Ja miettimällä vaikka, missä tilanteessa sanan kanava voisi korvata sanalla uoma.

Sanakirja, josta voi nopeasti katsoa sanan käännöksen on kätevä apu, kun koettaa nopeasti saada selvää vieraskielisestä tekstistä. Kirjoittaessani itse tieteellisiä julkaisuja englanniksi huomasin, että vieraalla kielellä kirjoittaessa on lähes välttämätöntä käyttää toisenlaista sanakirjaa. Sellaista, jossa englanninkielen sanat selitetään englanniksi. Esimerkiksi Websterin tai Oxfordin sanakirjajärkäleitä. Vaikka tunsin tekstini asiasisällön tarkalleen ja osasin varsin hyvin englantia, se ei vielä riittänyt.

Nopeasti yleistyvä tekstin kääntäminen tietokoneella tuottaa sellaisen vaarallisen illuusion, että tekstille on olemassa joku oikea käännös. Toistaiseksi suomen kielelle kääntäminen on kömpelöä, mutta sekin paranee. Tietokonekäännös perustuu syväoppimiseen: käännösohjelma on opetettu suurilla tekstimassoilla. Käännös on siis eräs tilastollinen vedos opetusmateriaalista. On jo sattunut kömmähdyksiä: käännökset ovat olleet rasistisia tai seksistisiä. Ja joskus käännös menee aivan väärään kontekstiin eli asiayhteyteen, ja on silloin jopa käsittämätön. Väitetään, että näistä ongelmista päästään eroon kun opetusaineistojen koko kasvaa. Se ei ole varmaa, ja lisäksi aineiston koon kasvaessa käännökset köyhtyvät. Hyvin laaja aineisto muistuttaa informaatioteorian näkökulmasta valkoista kohinaa, jossa ei ole lainkaan informaatiota.

Me suomalaiset voimme miettiä, mitä meille tapahtui, kun saimme suhteellisen nopeasti kieleemme aivan uusia sanoja ja uusia käsitteitä. Olemme toki edelleen aivan samanlaisia ihmisiä kuin ennenkin, mutta mahdollisuutemme laajenivat. Voimme keskustella helpommin asioista, joista aiemmin oli hankala puhua ja voimme myös ajatella paljon laajemmin. Kun kieli kehittyy, sitä puhuva kansa kehittyy.

Kykymme ajatella ja tuntea on sidoksissa kieleen. Kieli taas muovautuu ja kehittyy ympäristömme mukaan ja on osa sitä. Tästä on vain pieni hyppäys sellaiseen ajatukseen, että minuutemme ja persoonallisuutemme ei asu vain päämme sisällä, vaan se on myös osa ympäristöä, laajasti ymmärrettynä. Olen viimeistelemässä tekoälyä käsittelevää kirjaa, jossa pohdin myös tällaisia asioita. Toivon löytäväni kirjalle kustantajan, jotta voisin esitellä ideoitani perusteellisemmin.

Tekoälyyn liitetään uhkakuvia: tultuaan tarpeeksi viisaaksi tietokone saa päähänsä tuhota ihmiskunnan, ties mistä syystä. Mielestäni uhkaava visio ei ole tällainen. Pikemminkin uhka on sukua koneellisen kielenkäännön ongelmille. Tekoäly alkaa ohjelmoida meitä ympäröimällä meidät lisääntyvällä määrällä lisääntyvästi köyhtyvää teksti- ja viihdemassaa, jonka se tuottaa keskiarvoistamalla. Se ei tee sitä pahantahtoisuuttaan, vaan koska sitä ohjaavat taloudelliset motiivit.

Huomasin, ihan todella, että sattumalta julkaisin tämän tekstin Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4. Sain kirjoituksen aiheen mainitsemastani yleisönosastokirjoituksesta päivää aikaisemmin.