Näin juuri nostalgisen elokuvaesityksen: Friz Langin Metropolis 35 mm kopiona ja 1950-luvun projektorilla esitettynä. Kyseessä ei ollut Langin alkuperäinen vuoden 1927 versio. Itse asiassa tuo kunnianhimoinen 210 minuutin elokuva lyhennettiin ja leikattiin kaupallista USA:n levitystä varten lähes käsittämättömäksi – ja useimmat ovat varmaan nähneet tämän version. Elokuvasta on myöhemmin tehty entisöintiversioita. Vuonna 1984 italialainen tuottaja ja säveltäjä Giorgio Moroder tuotti siitä loisteliaan teatterielokuvan, jossa on 1980-luvun popmusiikista koottu ääniraita. Näkemäni versio oli juuri Moroderin, mutta onneksi elokuvaa säesti yhtye, jonka säveltämä musiikki oli sovitettu saumattomasti elokuvan tunnelmaan.
Mutta kiinnostavaa oli seuraava: elokuvassa hullu tiedemies rakentaa ihmistä muistuttavan robotin. Sitten robotille kopioidaan Metropoliksen alistettujen työläisten henkisen johtajan, Marian kasvot ja olemus. Kohtaus on ikoninen: Maria on kahlittu makuuasentoon lasiseen arkkuun, hullu tiedemies vääntelee laitteidensa vipuja, ja sähkönpurkaukset räiskyvät. Täsmälleen samalla tavalla tehty kohtaus on kopioitu amerikkalaiseen elokuvaan Frankenstein (1930). Siinä kuolleiden ruumiinosista rakennettu keinoihminen herätetään henkiin sähköllä.
Tämä ei tietenkään ole sattumaa, Metropolikseen luotu kohtaus kun on vain niin kertakaikkisen vaikuttava, että se oli käytettävä uudelleen. Ajatukseni lähtivät lentämään. Tieteisfiktiot eivät synny tyhjiössä, vaan ne ovat osa kulttuurista jatkumoa, ja siksi täynnä viitteitä ja lainauksia. Joten tarkastellaan lähemmin tuota jatkumoa. Se yltää hämmästyttävästi kauas historiaan.
Metropoliksen tärkeä edeltäjä tieteisfiktion saralla on Mary Shelleyn romaani Frankenstein – uusi Prometheus (1818-1831). Tästä saammekin uuden vihjeen. Prometheus vie meidät kaukaiseen menneisyyteen. Kertomus Prometheuksesta on merkitty muistiin Kreikassa noin vuonna 700 eaa. Se sisältyy Hesiodoksen laajaan runoelmaan Theogonía (Jumalten synty). Prometheus oli titaani, eli yksi kreikkalaisten vanhoja jumalia. Hän sääli ihmisten kärsimyksiä, ja siksi hän varasti ylijumala Zeukselta tulen ja lahjoitti sen ihmisille. Teko oli symbolinen, sillä tuli merkitsee tietenkin sekä tietoa että monia käytännön taitoja.
Prometheusta juhlittiin antiikin aikoina erityisesti käsityöläisten suojelijana. Samalla sai alkunsa kulttuurin repeämä, jonka tunnistamme edelleen tänäkin päivänä. Monet filosofit paheksuivat Prometheuksen juhlintaa, koska he pitivät käytännön taitoja vähäarvoisina, ne kuuluisivat ennen kaikkea orjien tehtäviin. Vain filosofien tuottama abstrakti viisaus on jaloa. Siksi hyödyllisen tiedon ja teknisten taitojen antaminen ihmisille ei ollut hyvä asia.
Paljon myöhemmin kristinuskon keskeisiin perustajiin lukeutuva kirkkoisä Tertullianus (155–230) arveli, että Prometheus esiintyi Jumalan kilpailijana, ja oli siis paholainen. Kristinuskon viitoittamana Euroopassa alkoi kehittyä uudenlainen mielenmaisema. Siinä uuden tiedon tavoittelu ja tekniset taidot leimattiin epäilyttäviksi ja jopa vahingolliseksi. Tämä henkisen perinteen pirstoutuminen on monessa suhteessa näkyvissä vielä tänäkin päivänä.
Vasta yli tuhannen vuoden kuluttua englantilainen filosofi Francis Bacon (1561– 1626) ”löysi” Prometheuksen henkisen perinnön uudelleen ja yhdisti sen orastavien luonnontieteiden aatepohjaan. Bacon oli myös varhainen tieteiskirjailija. Hänen keskeneräinen teoksensa Uusi Atlantis (The New Atlantis) on klassisia utopiaromaaneja. Siinä kuvaillaan kaukaiselta mereltä löydettyä saarivaltiota, missä lääkärit ovat nujertaneet sairaudet ja tiedemiehet alistaneet luonnon ihmisen palvelukseen.
Eräs tieteisfiktion keskeinen teema on tekoäly ja robotit. Myös näiden ideoiden tausta löytyy muinaisuudesta. Jo antiikin Kreikassa rakenneltiin itsestään liikkuvia laitteita (painovoiman, vesivoiman tai jousien avustamana). Ne ovat aina kiehtoneet voimakkaasti ihmisen mieltä, ja kreikan kielen sana automaton tarkoittaa oikeastaan ”itsestään ajatteleva”. Kreikan mytologiassa tapaamme jopa mekaanisen soturin. Talos oli jättiläismäinen pronssisoturi, joka vartioi kuningas Minoksen palatsia. Ihmistä muistuttavia koneita, androideja rakenneltiin lisääntyvällä taidolla 1500-luvulta alkaen. Olen kuvannut tätä ”itsestään liikkuvien koneiden” kulttuurihistoriaa kirjassani Robottipuisto (2023).
Koneellisen ajattelun kulttuurihistoriaa en nyt selosta lähemmin, sekin löytyy tästä kirjastani.
Robotit ilmaantuivat voimalla tieteisfiktioon Karel Čapekin näytelmässä R.U.R. - Rossum’s Universal Robots (1920), ja myös sana ”robotti” on peräisin tuosta teoksesta. Frankensteinin luoma olento ei vielä ole robotti, mutta Metropoliksen hullun keksijän luomus on ehdottomasti sellainen. Elokuvassa toistuu myös eräs Čapekin näytelmän keskeinen idea, joka tuli jäädäkseen: robottien ja tekoälyn kurittomuus. Ne eivät välttämät tä pysy luojiensa kontrollissa. Kuten tekoäly Hal elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu (1968).
Tieteisfiktion keskiset ideat ja arkkityypit kypsyivät nopeasti muutaman vuosikymmenen kuluessa 1900-luvun alussa. On sekä kiinnostavaa että viihdyttävää etsiä ja löytää niitä elokuvista ja kirjoista. Nämä ideat ovat sekä visuaalisia että syvällisiä: mikä on ihmisen ja koneen suhde, mikä on ihmisen syvin olemus, mitä on inhimillisyys, jne.
Luettelen eräitä viittauksia. Robotti C3PO elokuvassa Tähtien sota (1977) muistuttaa ulkonäöltään kovasti Metropoliksen mekaanista naista. Elokuva Blade Runner (1982) alkaa jylhällä lintuperspektiivin kamera-ajolla, joka tuo mieleen Metropoliksen tornikaupungin huimat näkymät. Elokuvassa tapaamme myös kurittomat androidit, joiden suunnittelija Tyrell on puolestaan olemukseltaan kuin Metropoliksen valtias. Ja "hullu keksijä" on suorastaan tieteisfiktion peruskalustoa.
Jätän nyt tällaisten klassikkoyhteyksien etsimisen tieteisfiktioista lukijoideni huviksi.
