Tieteisfiktion juurilla

Näin juuri nostalgisen elokuvaesityksen: Friz Langin Metropolis 35 mm kopiona ja 1950-luvun projektorilla esitettynä. Kyseessä ei ollut Langin alkuperäinen vuoden 1927 versio. Itse asiassa tuo kunnianhimoinen 210 minuutin elokuva lyhennettiin ja leikattiin kaupallista USA:n levitystä varten lähes käsittämättömäksi – ja useimmat ovat varmaan nähneet tämän version. Elokuvasta on myöhemmin tehty entisöintiversioita. Vuonna 1984 italialainen tuottaja ja säveltäjä Giorgio Moroder tuotti siitä loisteliaan teatterielokuvan, jossa on 1980-luvun popmusiikista koottu ääniraita. Näkemäni versio oli juuri Moroderin, mutta onneksi elokuvaa säesti yhtye, jonka säveltämä musiikki oli sovitettu saumattomasti elokuvan tunnelmaan. 

Mutta kiinnostavaa oli seuraava: elokuvassa hullu tiedemies rakentaa ihmistä muistuttavan robotin. Sitten robotille kopioidaan Metropoliksen alistettujen työläisten henkisen johtajan, Marian kasvot ja olemus. Kohtaus on ikoninen: Maria on kahlittu makuuasentoon lasiseen arkkuun, hullu tiedemies vääntelee laitteidensa vipuja, ja sähkönpurkaukset räiskyvät. Täsmälleen samalla tavalla tehty kohtaus on kopioitu amerikkalaiseen elokuvaan Frankenstein (1930). Siinä kuolleiden ruumiinosista rakennettu keinoihminen herätetään henkiin sähköllä. 

Tämä ei tietenkään ole sattumaa, Metropolikseen luotu kohtaus kun on vain niin kertakaikkisen vaikuttava, että se oli käytettävä uudelleen. Ajatukseni lähtivät lentämään. Tieteisfiktiot eivät synny tyhjiössä, vaan ne ovat osa kulttuurista jatkumoa, ja siksi täynnä viitteitä ja lainauksia. Joten tarkastellaan lähemmin tuota jatkumoa. Se yltää hämmästyttävästi kauas historiaan. 

Metropoliksen robottikohtauksen tärkeä edeltäjä tieteisfiktion saralla on Mary Shelleyn romaani Frankenstein – uusi Prometheus (1818-1831). Tästä saammekin uuden vihjeen. Prometheus vie meidät kaukaiseen menneisyyteen. Kertomus Prometheuksesta on merkitty muistiin Kreikassa noin vuonna 700 eaa. Se sisältyy Hesiodoksen laajaan runoelmaan Theogonía (Jumalten synty). Prometheus oli titaani, eli yksi kreikkalaisten vanhoja jumalia. Hän sääli ihmisten kärsimyksiä, ja siksi hän varasti ylijumala Zeukselta tulen ja lahjoitti sen ihmisille. Teko oli symbolinen, sillä tuli merkitsee tietenkin sekä tietoa että monia käytännön taitoja.  

Prometheusta juhlittiin antiikin aikoina erityisesti käsityöläisten suojelijana. Samalla sai alkunsa kulttuurin repeämä, jonka tunnistamme edelleen tänäkin päivänä. Monet filosofit paheksuivat Prometheuksen juhlintaa, koska he pitivät käytännön taitoja vähäarvoisina, ne kuuluisivat ennen kaikkea orjien tehtäviin. Vain filosofien tuottama abstrakti viisaus on jaloa. Siksi hyödyllisen tiedon ja teknisten taitojen antaminen ihmisille ei ollut hyvä asia. 

Paljon myöhemmin kristinuskon keskeisiin perustajiin lukeutuva kirkkoisä Tertullianus (155–230) arveli, että Prometheus esiintyi Jumalan kilpailijana, ja oli siis paholainen. Kristinuskon viitoittamana Euroopassa alkoi kehittyä uudenlainen mielenmaisema. Siinä uuden tiedon tavoittelu ja tekniset taidot leimattiin epäilyttäviksi ja jopa vahingolliseksi. Tämä henkisen perinteen pirstoutuminen on monessa suhteessa näkyvissä vielä tänäkin päivänä. 

Vasta yli tuhannen vuoden kuluttua englantilainen filosofi Francis Bacon (1561– 1626) ”löysi” Prometheuksen henkisen perinnön uudelleen ja yhdisti sen orastavien luonnontieteiden aatepohjaan. Bacon oli myös varhainen tieteiskirjailija. Hänen keskeneräinen teoksensa Uusi Atlantis (The New Atlantis) on klassisia utopiaromaaneja. Siinä kuvaillaan kaukaiselta mereltä löydettyä saarivaltiota, missä lääkärit ovat nujertaneet sairaudet ja tiedemiehet alistaneet luonnon ihmisen palvelukseen. 

Eräs tieteisfiktion keskeinen teema on tekoäly ja robotit. Myös näiden ideoiden tausta löytyy muinaisuudesta. Jo antiikin Kreikassa rakenneltiin itsestään liikkuvia laitteita (painovoiman, vesivoiman tai jousien liikuttamina). Ne ovat aina kiehtoneet voimakkaasti ihmisen mieltä, ja kreikan kielen sana automaton tarkoittaa oikeastaan ”itsestään ajatteleva”. Kreikan mytologiassa tapaamme jopa mekaanisen soturin. Talos oli jättiläismäinen pronssisoturi, joka vartioi kuningas Minoksen palatsia. Ihmistä muistuttavia koneita, androideja rakenneltiin lisääntyvällä taidolla 1500-luvulta alkaen. Olen kuvannut tätä ”itsestään liikkuvien koneiden” kulttuurihistoriaa kirjassani Robottipuisto (2023). 

Koneellisen ajattelun kulttuurihistoriaa en nyt selosta lähemmin, sekin löytyy tästä kirjastani. 

Robotit ilmaantuivat voimalla tieteisfiktioon Karel Čapekin näytelmässä R.U.R. - Rossum’s Universal Robots (1920), ja myös sana ”robotti” on peräisin tuosta teoksesta. Frankensteinin luoma olento ei vielä ole robotti, mutta Metropoliksen hullun keksijän luomus on ehdottomasti sellainen. Elokuvassa toistuu myös eräs Čapekin näytelmän keskeinen idea, joka tuli jäädäkseen: robottien ja tekoälyn kurittomuus. Ne eivät välttämättä pysy luojiensa kontrollissa. Kuten tekoäly Hal elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu (1968). 

Tieteisfiktion keskiset ideat ja arkkityypit kypsyivät nopeasti muutaman vuosikymmenen kuluessa 1900-luvun alussa. On sekä kiinnostavaa että viihdyttävää etsiä ja löytää niitä elokuvista ja kirjoista. Nämä ideat ovat sekä visuaalisia että syvällisiä: mikä on ihmisen ja koneen suhde, mikä on ihmisen syvin olemus, mitä on inhimillisyys, jne. 

Luettelen eräitä viittauksia. Robotti C3Po elokuvassa Tähtien sota (1977) muistuttaa ulkonäöltään kovasti Metropoliksen mekaanista robottia. Elokuva Blade Runner (1982) alkaa jylhällä lintuperspektiivin kamera-ajolla, joka tuo mieleen Metropoliksen tornikaupungin huimat näkymät. Elokuvassa tapaamme myös kurittomat androidit, joiden suunnittelija Tyrell on puolestaan olemukseltaan kuin Metropoliksen valtias. Ja "hullu keksijä" on suorastaan tieteisfiktion peruskalustoa.

Jätän nyt tällaisten klassikkoyhteyksien etsimisen tieteisfiktioista lukijoideni huviksi.

Materiaalifysiikkaa, idiootti!

Outo ja pitkä sana: materiaalifysikka. Mitä se oikein mahtaa tarkoittaa? Ilmeisesti se on jonkinlaista fysiikkaa. Ja uskomme toki tietävämme, mitä fysiikka on. Sehän tutkii maailmamme ominaisuuksia, ja se käsittelee ainekappaleita, alkeishiukkasia, voimia, kenttiä ja geometrioita, ja myös sähköilmiöitä ja säteilyä. Fysiikan tärkein työkalu on matematiikka, sen avulla fyysikot rakentelevat teorioitaan. Siinä he pyrkivät kompakteihin ja oikeaksi todistettuihin ratkaisuihin, joita he usein kutsuvat ”kauniiksi”. Fyysikot ovat tieteen ihailtuja supersankareita, heidän nimensäkin saattavat olla monille tuttuja, ne kuuluvat oman aikamme tarustoon: Newton, Maxwell, Einstein, Bohr, Heisenberg, Schrödinger, Hawking ja niin edelleen.

Aivan toisin on materiaalifysiikan laita. Ja kuitenkin voisin väittää, että materiaalifysiikka on – ehkä molekyylibiologian rinnalla - aikamme tärkein tiede. Emme kuitenkaan osaa nimetä alan kuuluisia tieteentekijöitä. Ehkä joku saattaa vielä muistaa Shuji Nakamuran, Milleniumpalkinnon ja Nobel-palkinnon saajan, jonka mainetta wikipedia tosin himmentää liittämällä hänen nimeensä sanan ”keksijä”. Nakamura lahjoitti ihmiskunnalle pitkäikäiset ja energiaa säästävät LED-lamput, mutta silti hänen nimensä on jo vaipumassa unohduksiin. Pikemminkin pidämme edelleen sähkövalon keksijänä Edisonia, mikä taas ei ole ollenkaan totta (ks. Lies, inc.).

Jossain ihmistiedon Arkadiassa on ilmeisesti päätetty, että tieteet pitää jakaa ”puhtaisiin” eli jumalaisiin, ja ”soveltaviin” eli arkisiin tieteisiin. Niinpä on ilmeistä, että fysiikka on ”puhdasta” ja materiaalifysiikka ”soveltavaa”, ja siksi vähemmän kunnioitettavaa. Ehkä tämä jako selittää materiaalifysiikan ja sen harjoittajien näkymättömyyden. Voi olla, että tieteen, kuten fysiikan ja matematiikan puhtaus johtuu siitä, että ne ovat olennaisesti hyödyttömiä. Aivan niin kuin todellinen taide. Hyötyyn tähtäävät tieteet, kuten materiaalifysiikka, ovat vähempiarvoisia ja tahrautuneita.

Ja nyt teen rohkean spekulaation. Uskon, että tällainen ihmistiedon jaottelu on ikivanhaa. Se juontaa juurensa antiikin ajan Kreikasta, missä muun muassa filosofia ja runous olivat puhtaita, jaloja ja yleviä, jumalten suosimia. Kun taas käytännöllinen tieto, eli käsityöläisten, rakentajien, insinöörien ja teknikoiden taidot olivat vähäarvoisia, koska ne ovat hyödyllisiä. Tämä liittyy suoraan Prometheus-myyttiin. Tämä hellämielinen titaani lahjoitti nämä taidot ihmiskunnalle, ja sai ottaa vastaan jumalten raivon.

Mitä tähän jaotteluun pitäisi sanoa? Älkää uskoko siihen! Ehkä tällaisesta arvottamisesta johtuu, että jos yrittää etsiä hakukoneella määritelmää tai kuvailua materiaalifysiikalle, löytää suuren määrän lajeja, rajauksia ja kuvauksia. Esimerkiksi materiaalifysiikka ei ole sama kuin materiaalitiede. En ymmärrä, miksi ei muka? Totta, myös fysiikalle löytyy joukko alalajeja, mutta ne eivät ole yhtä hämmentäviä. No, ei nyt lähdetä kahlaamaan tällaisessa saivartelussa. Tiede ei kumminkaan pysy laatikoiden sisällä, pikemminkin rajojen ylitys ja sekoittaminen on hedelmällistä.

Mennäänpä itse asiaan. Materiaalifysiikka on englanniksi ”solid state physics” eli ”kiinteän olomuodon fysiikka”. Se tutkii olennaisesti kiinteiden aineiden sisäisiä ominaisuuksia, sen eräs osa on kristallografia, ja usein siinä joudutaan menemään nesteiden ja kaasujen rajapinnalle. Nesteiden fysiikkaan liittyy virtauksen teoriat, sihen sekoittuu jotenkin kemiaa, ja mielestäni siinä on myös materiaalifysiikan piirteitä. Kaasujen fysiikka rajautuu eräin osin plasmafysiikkaan, ja loput on kineettistä kaasuteoriaa, aerodynamiikkaa, termodynamiikkaa ja ehkä jotain muuta. Joten tässä on pelikenttä jolla toimitaan, enkä nyt ruodi sitäkään pidemmälle. Ehkä ylläoleva kuvaus vihjaa, että aika monimutkaista tämä on – niinkuin on aina kun on kyse todellisesta maailmasta. Tämä mutkikkuus tuo mieleen teknologian ja insinööritieteet. Mielleyhtymä on oikea, materiaalifysiikassa tutkimus, kokeilut ja hyödyntäminen sulautuvat teknologiaan.

On huomattava kontrasti, että vaikka materiaalifysiikka tieteenä tuntuu häilyvältä, sen sovellukset ovat mullistaneet koko yhteiskunnan. Materiaalifysiikka on se tiedollinen pohja, jolta ponnistavat elektroniikan sovellukset, kuten radio- ja tv-laitteet, videot, tietoverkot, kännykät ja tietokoneet. Ja viime vuosina mukaan on tullut energiaan perustuva toiminta, kuten aurinkopaneelit ja akut.

Katsotaan asiaa esimerkkien valossa. Puolijohdeteollisuus synnytti modernin elektroniikan ja ns. tietoyhteiskunnan (hieman ristiriitainen nimi, sillä jo varhaisempi teollistuminen perustui tietoon). Se on tietenkin myös materiaalifysiikan riemuvoitto, jos niin voi sanoa. Mitättömän pienet hippuset piitä tai muuta puolijohteeksi kutsuttua kiteistä ainetta käsittelevät tietoa ja tuottavat valoa ja radioaaltoja. Nämä tekniikan ihmeet havainnollistavat myös erästä materiaalifysiikan piirrettä. Esimerkiksi puolijohteet olivat tunnettuja jo 1800-luvun lopulla, mutta niiden luonnetta ei ymmärretty. Vasta kvanttimekaniikka antoi ratkaisevan kehityssysäyksen. Näin edellä kuvattu jaottelu puhtaaseen ja sovellettuun fysiikkaan osoittautuu turhaksi. Rajojen ylittäminen voi tuottaa yllättäviä seurauksia.

Kun tohtori Nakamura kehitti kirkkaiden valkoisten LED-komponenttien valmistusmenetelmän 2000-luvun alussa, siihen ei oikein uskottu (ks. Haiz'in laki). Nyt LED-lamput ovat vallitseva valaistusteknologia.

Tai otetaan toinen esimerkki. Sähköä tuottavat aurinkokennot tai -paneelit perustuvat puolijohteisiin. Niiden kehitys tuntui polkevan paikallaan vuosikymmeniä. Hyötysuhde oli matala ja hinta korkea. 1960- luvulta lähtien niitä käytettiin erikoissovelluksissa, kuten valokennoissa, satelliiteissa ja meriviitoissa ja majakoissa. Uudella vuosituhannella materiaalifysiikan edistyminen on muuttanut tilanteen. Paneelien massatuotanto on alkanut, ja hyötysuhde kaksin- tai kolminkertaistunut. Nyt aurinkoenergian kokonaiskapasiteetti Suomessa on noin 1000 MW, siitä huomattava osa omakotitalojen ja uusien talojen katoilla. Ja kymmenessä vuodessa kapasiteetin ennustetaan kymmenkertaistuvan.

Sähköautojen läpimurto on juuri alkamassa. Vuonna 2011 litiumakku oli tunnettu, mutta sitä ei juuri edes kuviteltu auton energianlähteeksi. Asia askarrutti mieltäni, ja tein hieman laskelmia kemian perustietojen pohjalta. Tulos oli, että energiatiheys yli 1 kWh/kg on saavutettavissa. Toinen arviointimenetelmä, teknologiadynamiikka, kertoi, että se saavutetaan noin 2025 - 2030 (ks. Paremmat sähköautot...).

Eräs huoli liittyy akkumateriaalien saatavuuteen ja niiden tuotannon ympäristövaikutuksiin. Odotan, että materialifysiikka on tässäkin ratkaisijana. Litiumia ei välttämättä edes tarvita, vaikka sitä onkin varsin helposti saatavana. Se ehkä korvataan tavallisella ruokasuolalla, ja nykyakuissa käytetyt harvinaiset metallitkin on korvattavissa.

Eräs materiaalifysiikan haasteita on sen monimutkaisuus, poikkitieteellisyys ja vahva kytkentä teknologiaan. Itse asiassa insinööritieteet ja materiaalifysiikka ovat monella tavalla samankaltaisia. Ja ne käyvät käsi kädessä.

Niin että jos nuori tieteentekijä etsii kovia haasteita, niitä saattaisi löytää juuri sieltä. Elektroniikassa, aurinkopaneeleissa ja LED-valoissa materiaalifysiikka tuotti laadullisen ja määrällisen hyppäyksen. Samaa voisi odottaa energian varastoinnin kohdalla. Sitä tarvitaan pelastamaan planeettamme.

Joku saataa ihmetellä, mistä tulee tämän kirjoituksen haastava otsikko. Sehän on viittaus slovenialaiseen kohufilosofiin Slavoj Žižekiin (filosofiaa, idiootti!), hän tuli tunnetuksi 2000-luvun alussa. Ehkä myös materiaalifysiikka tarvitsisi hänen kaltaistaan herättäjää!

Belsebuubi ja Perkele – arkipäivän demonologiaa

Erään vertauskuvan mukaan kävelemme esi-isiemme luiden päällä. Näin on laita erityisesti henkisesti. Käsitemaailmamme ja tapamme ymmärtää asioita perustuu vanhoihin tarinoihin, vaikka nuo tarinat ovat unohtuneet tai muuttuneet aivan muuksi. Käytämme myös sanoja, joiden alkuperä on kadonnut, joiden muoto on muuttunut ja joiden merkityskin voi olla vaihtunut.

Tällaisia mietteitä nousi mieleen, kun löysin tiedekirjakaupasta Ülo Valkin kirjan Perkele – johdatus demonologiaan. Päätin heti kohentaa tietojani demonologiasta. No, emmehän me usko demoneihin, vai mitä? Ja kuitenkin tunnen hämärästi, että demonit tai ainakin niiden varjot jollain lailla kurkkivat olkamme yli tai jopa yrittävät sysiä meitä johonkin suuntaan. Käännymme jopa vaistomaisesti niiden puoleen, kun vaikkapa perkele tai saatana lipsahtaa suustamme. Joskus kiroilen itsekin, ja myönnän, että tunnen saavani siitä voimaa.

Demonithan ovat tietenkin henkilentoja. Niitä vilisee etenkin vanhassa maailmassa. Ja tiedämme, että nuo henget ovat hyviä tai pahoja tai jotain siltä väliltä. Länsimaisen kulttuurimme demonit ovat kuitenkin aivan erityisiä, sillä ne ovat saneet voimansa ja muotonsa kristillisestä demonologiasta. Sitä ei opeteta koulussa, emme ehkä edes tunne tällaista sanaa, mutta demonologia vaikuttaa meihin osana kulttuurimme perustaa.

Joten aloitetaan alusta eli Jumalasta. Kirjoitin sen tuohon isolla alkukirjaimella, koska monoteistisissä uskonnoissa se on erisnimi viitatessaan ainoaan pääjumalaan. Ja heti pitää sanoa, että tuosta alkukirjaimesta on käyty katkeria riitoja ja mellakoitakin kristinopissa ja erityisesti islamissa. Saako muista jumalista edes puhua, jos niitä ei ole?

Emme kuitenkaan voi edetä demonologiassa, ellemme ota huomioon että jumalia on paljon, ja jopa demonitkin voivat sellaisia hahmoja olla. Jumala isolla kirjaimella on kuitenkin monoteistisen demonologian voimakeskus. Juutalaisten jumalannimi on tetragrammi, neljän kirjaimen kuvio, JHWH. Hepreassa ja myös arabiassa ei vokaaleita merkitä, joten tuo sana voidaan lausua jahve tai jehova. Muitakin vanhoja nimiä Jumalalle on. Muissa kielissä sille on myös ihan omia sanoja, kuten god tai gott tai jumala tai deus tai muuta sellaista. Islamissa jumalan nimi on Allah. Ehkä on syytä hylätä se ajatus, että tuo sana on muodostunut liittämällä arabian kielen al-artikkeli juutalaiseen JHWH-tetragrammiin. Sanalla on muitakin juuria.

Jumalasta demonologia on lähtenyt, tai oikeastaan se perustuu vanhoihin tarinoihin Jumalasta, tapaamme niitä Talmudissa ja Raamatussa. Tapaamme demonitaruja erityisesti vanhoissa kirjoituksissa, joita ei Raamatuksi nimettyyn kokoelmaan ole otettu. Näitä kutsutaan apokryfisiksi eli ”epämääräisiksi” tai ”salatuiksi” kirjoiksi. Yleinen asetelma on seuraava: Jumala asuu taivaaksi nimetyssä paikassa. Apunaan hänellä on suuri joukko väkeä, joita tavallisesti sanotaan enkeleiksi. Muutakin väkeä siellä on, puhutaan vartijoista, tarkkailijoista, palvelijoista tai sotajoukoista. Voisi ajatella, että Jumala on itse luonut nuo enkelit ja muun väen, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ei nyt pohdita niitä. 

Kerran Jumala poistui asuinpaikastaan käydäkseen luomassa maailman. Sillä aikaa enkelit nousivat kapinaan ja ottivat taivaan haltuunsa. Heidän johtajanaan oli enkeli nimeltä Lucifer. Hän oli loistava hahmo, nimi tarkoittaa ”valon tuoja”. Kun Jumala palasi, hän huomasi, mitä oli tapahtunut, ja syntyi taistelu. Jumala oli tietenkin ylivoimainen, erään tarinan mukaan taistelu kesti vain kolme silmänräpäystä. Enkeleitä rangaistiin, heidät syöstiin taivaasta maan pinnalle. He olivat nyt pahoja, heistä oli tullut demoneita - ehkä. Tunnetaan toki muitakin järjestelyjä. Niissä enkeleitä ei tuomittu demoneiksi, vaan he työskentelevät jatkuvasti Jumalan apuna. Toimivat sanansaattajina, ja saattavat jopa puuttua eri tavoin ihmisten asioihin.

Tarinasta on erilaisia variaatioita, mutta joka tapauksessa ainekset ovat tällaisia. Monen tarinan mukaan Luciferin ohella on muita ylempiä enkeleitä, arkkienkeleitä. On Mikael, jolle kuuluvat tai kuuluivat sotilasasiat. Ja on Uriel, Gabriel, Rafael ja Nathanael. Ja on 6000 muuta enkeliä, joiden nimiä ei saa mainita. Ja on enkelin kaltaisia olentoja kuten serafit ja kerubit. Ja on Asasel, joka on joko entinen enkeli tai itsenäinen demoni. Häneen liittyy erityinen tarina. Sen mukaan taivaan vartijaenkeleissä (irin) syttyi voimakas himo maan naisia kohtaan. Toisen legendan mukaan enkelit kadehtivat ihmisten onnellista perhe-elämää. Näitä enkekelitä sanottiin unettomiksi, he eivät koskaan nukkuneet, jotta olisivat aina valmiina toteuttamaan Jumalan käskyjä. 200 tällaista enkeliä lähti taivaasta maan pinnalle ja otti vaimoikseen maan naisia. Enkelien johtaja oli nimeltään Asasel. Hän opetti ihmisille monia käytännön taitoja: metallien käsittelyä ja aseiden valmistusta, ja naisille kauniiden korujen ja vaatteiden käyttöä. Jumala piti näitä taitoja sopimattomina. Enkelien ja maan naisten lapsista tuli jättiläisiä, jotka olivat ahneita ja hillittömiä. Jumala lähetti enkelinsä tappamaan jättiläiset, mutta heidän ruumiistaan tuli demoneja. Ja hän määräsi arkkienkeli Rafaelin kahlitsemaan Asaselin erämaahan ikuisiksi ajoiksi.

On epäselvää, tuliko kapinoivasta Luciferista Saatana, nimi tarkoittaa vastustajaa. Vai onko Saatana itse asiassa Jumalan toinen pimeämpi puoli. Helvetti ei välttämättä ole Saatanan koti. Juutalaisilla ei oikeastaan edes ole helvettiä, helvetti on kristillisen teologian luoma syntisten sielujen rangaistuslaitos. Demonit tunnetusti puuhailevat yhtä sun toista helvetissä, ne ovat sen työntekijöitä ja kiusaavat syntisten sieluja. Ainakin Danten Jumalaisen näytelmän kuvaamassa helvetissä Saatana on sijoitettu helvetin kylmään (!) keskukseen. Erään legendan mukaan Kristus telkesi Saatanan helvettiin.

Saatanan ulkonäöstä on monenlaisia kuvauksia. Danten Saatana on suuri, lepakkoa muistuttava otus. Toisaalta hän voi olla kauniskasvoinen mies- tai naishahmo, kiusaaja tai viettelijä. Eräs Saatanan hahmo on lainattu kreikkalaisten Pan-jumalalta. Hänet tunnistamme hyvin, karvainen tyyppi, jolla on pukin sorkat ja sarvet päässä. Sanomme suomen kielellä Saatanaa myös Paholaiseksi ja Piruksi. Muita nimiä tulee kreikan kielen diabolos-sanasta, sekin tarkoittaa vastustajaa, ja siitä tulevat mm sanat devil ja teufel,

Demonologian ytimenä ovat edellä mainitut Raamatun, Talmudin ja muiden vanhojen kirjojen tarinat. Se on rikas ja kiehtova maailma, johon on sekoittunut paljon aineksia vanhoista uskonnoista ja uskomuksista. Itse sana demoni tulee antiikin kreikan mytologiasta, ja tarkoittaa henkiolentoa. Vanhat uskonnot olivat monoteistisille juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille kova haaste, monijumalaiset uskonnot olivat vielä voimissaan pari vuosituhatta sitten. Näitä muita jumalia vastaan piti toimia. Niistä tuli demoneita, pahoja henkiä, joiden palveleminen oli ankarasti kiellettyä. Tämä kieltohan on Mooseksen lain ensimmäinen, ja siis tärkein käsky. Eräs vakava vastustaja oli Baal. Juutalaiset väänsivät sen nimen Baal-sebul eli Baal-herra pilkallisesti muotoon Baal-sebub. Se taas tarkoittaa ”lannan herra” tai ”kärpästen herra”. Me tunnemme tämän hahmon Belsebuubina, joka on meille muun muassa lievempi kirosana.

Perkeleen palvonta on saman logiikan mukaan kiellettyä, ja se on päässyt mukaan kristilliseen demonologiaan. Se on alun perin vanha balttilainen jumala, Perkunas tai Perkunis. Ukkosen jumala, sama hahmo kuin oma vanha ylijumalamme Ukko. Ja todella, se on edelleen kirosanoistamme eli manauksista voimallisin. Kalevalaa varten kerätyissä runoissa tapaamme viimeiset dokumentit vanhoista jumalistamme, tosin se on jo suodattunut kristinopin läpi. Kalevala ei kuitenkaan ole demonologinen teos, Lönnrot on toiminut valistuksen hengessä ja pitänyt itsensä kurissa.

Demonologian alkuperäisinä tietolähteinä ovat vanhat kirjoitukset aina Koraaniin ja Uuteen Testamenttiin asti. Demonologia kehittyi keskeiseksi teologiseksi aktiviteetiksi vähitellen, ja se kiihtyi huippuunsa uskonkiihkoisilla 1500- ja 1600-luvuilla. Demonologisia tekstejä kirjoittivat kirkkoisät, teologit, filosofit ja alkemistit. Sen keskeiset väitteet yltyivät vähitelen yhä hurjemmiksi. Nimeltä mainittuja demoneja löydettiin tai keksittiin satoja. Arviot demonien lukumäärästä kasvoivat suorastaan tolkuttomasti: miljoonista aina kahteen tuhanteen biljoonaan asti. Erään väitteen mukaan jokaista ihmistä ympäröi 11 000 demonia. Demonien luonteesta ja toiminnasta kerrottiin mielikuvituksellisia tarinoita. Demonien eri lajeja kuvaamaan laadittiin mutkikkaita taksonomioita, ja samalla tavoin luokiteltiin eri tyyppisiä enkeleitä. Jopa enkeleiden ja demonien raja tuli yhä hämärämmäksi. 

Demonologiaan liittyvä keskeinen myöhempi teos ja suoranainen käsikirja on inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum). Demonologiasta oli käytännössä tullut kirkon keskeinen opinkappale. Tunnetut ja arvostetut toimijat lankesivat demonologian pauloihin, kuten Tuomas Akvinolainen, alkemisti Paracelsus ja jopa Martti Luther, joka kritisoi kyllä katolista kirkkoa, mutta piti demonologiaa todenmukaisena. Lutherin käynnistämän reformaation aatteellista kiihkeyttä kuvaa, että noitavainoja harjoittivat lähinnä protestantit.

Demonologia oli tärkein osa kirkon yhteiskunnallisa vaikuttamista. Se pyrki lujittamaan kirkon otetta sekä kansasta että maallisista vallanpitäjistä pelottelemalla ja terroisoimalla. Demonioppi toimi noitavainojen ideologisena perustana ja suoranaisena yllyttäjänä. Nykyisin voidaan ajatella, että demonologiasta kehittyi varhainen esimerkki tuhoisasta yhteiskunnallisesta aatesuunnasta.

Käytin kirjoituksen lähteenä muun muassa edellä mainittua Ülo Valkin kirjaa. Hän aloitti demonologian tutkimisen Neuvosto-Virossa. Se oli tuohon aikaan teologiasta kiinnostuneelle mahdollinen, vaikka ei täysin hyväksytty aihe. Tuo kirja ei ole suorastaan lukuromaani, mutta se on kompakti ja sisältää turhankin yksityiskohtaista tietoa. Muiden lähteiden kohdalla on syytä olla huolellinen. Internetin kautta tietoa etsivä törmää valtavaan ja sekavaan tiedon tulvaan. Uskonto herättää ihmisissä voimakkaita tunteita, joten suuressa osassa aineistoa tietoaines, tulkinnat ja spekulaatiot ovat enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Demonologia ja teologia ovatkin sen takia haastavia tieteitä.

Valkin kirjassa on omituinen aukko: se ohittaa pitkälle antiikin tarut ja erityisesti Prometheuksen. On ilmeistä, että tarinat Asaselista ovat uudelleen kirjoitettuja versioita antiikin Kreikan Prometheus-myytistä, joka syntyi jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirkkoisä Tertullianus (noin 155–230) oli kristinuskon varhaisia rakentajia. Hän katsoi, että Prometheus on paholainen, Saatana, ja hänen edustamansa tiede ja tekniset taidot ovat kartettavia asioita. Tämä asenne jäi leimaamaan uskontoa ja kirkkoa meidän päiiviimme asti.

 

 Kärpästen herra

Hyvä ja paha tieto

Käsitys hyvästä ja pahasta tiedosta ja syntiinlankeemuksesta on raamatullinen. Mutta oikeastaan tuo käsitys on vanhempi, se on ihmisen ajattelun ikivanhoja arkkityyppejä. Aloitetaan ensin perusasioista: mikä oikein on arkkityyppi?

Se on psykologiassa, ja kulttuuritutkimuksessa sovellettu käsite, jonka on luonut sveitsiläinen psykologi Carl Gustav Jung (1875–1961). Jungin mukaan arkkityypit eli ”alkumallit” ovat mielen syvärakennetta, yleisiä ajatuksia, joihin tiivistyy menneiden sukupolvien kokemuksia. Arkkityypin hahmo ei ole meille näkyvä, emme voi käsitellä sitä suoraan, mutta se vaikuttaa ajatuksiimme ja käyttäytymiseemme.

Hyvän ja pahan tiedon taustalla näyttäisi olevan ylenen arkkityyppi, joka on myös ikivanha draaman kaava: hybris ja sitä seuraava nemesis, eli ihmisen ylpeys ja siitä seuraava rangaistus. Tällaiselle draamalle perustuu kertomus Prometheuksesta, joka on merkitty muistiin Kreikassa noin vuonna 700 eaa. Se sisältyy Hesiodoksen laajaan runoelmaan Theogonía (Jumalten synty). Prometheus oli titaani, eli yksi kreikkalaisten vanhoja jumalia. Hän sääli ihmisten kärsimyksiä, ja siksi hän varasti ylijumala Zeukselta tulen ja lahjoitti sen ihmisille. Teko oli symbolinen, sillä tuli merkitsee tietenkin sekä tietoa että monia käytännön taitoja. Prometheus oli antiikin aikana kestävä legenda, vuosisatojen kuluessa siitä syntyi useita erilaisia versioita. Ateenassa käsityöläiset viettivät vuosittain Prometheus-juhlia, joissa poltettiin soihtuja. Kyynisen koulukunnan filosofit puolestaan pilkkasivat Prometheus-myyttiä, heidän mielestään tiedon ja teknisten taitojen antaminen ihmisille ei ollut hyvä asia.

Paljon myöhemmin kirkkoisä Tertullianus (155–230) julisti, että Prometheus esiintyi Jumalan kilpailijana ja oli siis paholainen. Tässä uudessa arkkityypissä Prometheuksen edustama tieto ja tekniset taidot leimattiin äärimmäisen pahoiksi. Vasta yli tuhannen vuoden kuluttua nouseva luonnontiede ja englantilainen filosofi Francis Bacon (1561– 1626) tekivät Prometheuksesta uudelleen ihmiskunnan auttajan ja tiedon valon kantajan. Näin maalliseen tietoon liittyy sekä hyvä että paha arkkityyppi.

Nykyaikainen tiede ei edusta hyvää eikä pahaa. Tiede kun ei etsi moraalista hyvettä vaan totuutta. Tieteen ja edistyksen moraalisella dilemmalla on kuitenkin uuden ajan myötä koettu lyhyempi historia. Kirkko aloitti taistelun luonnontiedettä vastaan 1600 luvulla, ja tunnusti jäänensä tappiolle vasta 300 vuotta myöhemmin. Valistusaikaa seurasi 1700-luvun lopulla vastavalistus ja sen myötä tieteeseen yritettiin vielä kerran kiinnittää moraalisen turmeluksen leimaa. Vastavalistuksen sekalaisista tieteenvastaisista teemoista jäi meidän päiviimme elämään postmoderni filosofia. Se ei suoraan hyökkää tiedettä vastaan kiistämällä sen tulokset, vaan sen strategia on ontologinen mitätöinti: sen mukaan ihminen ei oikeasti voi tietää mitään.

Käsitys edistyksen absoluuttisesta pahasta ei suinkaan ole kokonaan hävinnyt. Monet ensimmäisen atomipommin kehittäjät kokivat langenneensa syntiin. Mutta oliko synti heidän oman valintansa seuraus vai oliko edistyksen valo vietellyt heidät? 1960-luvulla vallitsi teknologian filosofia, joka oli eräänlaista determinismiä. Se näki teknologian autonomisena prosessina, joka määrää itse tulevan kulkunsa. Siinä ihmiset ovat vain pelinappuloita ja enemmän tai vähemmän syyntakeettomia. Aiheeseen liittyy myös laajempi kysymys tai epäilys ihmisen vapaan tahdon olemassaolosta ylipäätään. On helppo nähdä, kuinka hyvän ja pahan edistyksen vanhat arkkityypit edelleen ruokkivat tällaista keskustelua. Pitkällinen ja jopa tuhatvuotinen filosofinen kiistely ei ole tuottanut konsensusta. Se on ollut ehkä yksilön kannalta valaisevaa, mutta samalla ilmeisen tuloksetonta.

Tiedolla voi olla myös hyviä tai huonoja vaikutuksia. Käytännön toimiin liitety tieto voi tuottaa teknologiaa tai tehostaa sitä. Tietoa ja teknologiaa voidaan siis käyttää hyödyllisiin tarkoituksiin, mutta aivan yhtä helposti se taipuu tuhoa tuottavaksi voimaksi. Tieto voi tuottaa myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta niiden vaikutusketju on ongelmallisempi. Jopa tekninen tai luonnontieteellinen tieto vaatii aina inhimillisen tulkitsijan, joka antaa sille merkityksen. Ja merkitys puolestaan syntyy asiayhteydestä, tieto on kiinnostavaa ja hyödyllistä vain hyvin määrättyjen asioiden suhteen. On tosin poikkitieteellisiä oivalluksia ja merkityksen siirtoja, ohitetaan ne kuitenkin nyt tässä. Luonnontieteissä ja teknisissä tieteissä on jokseenkin suoraviivaista todentaa, onko tiedon tulkinta oikea ja merkitys kohdallaan: tekniikassa oikea tulkita tuottaa toimivia ratkaisuja, ja luonnontieteissä tiedon täytyy sopia yhteen havaintojen kanssa.

Mutta on tieteenaloja, joissa tulkinta on vaikeampaa, ja joissa tulkinta voi suorastaan karata käsistä, mikä yleensä tarkoittaa, että tulkinta on liian väljää tai se suorastaan viedään vääriin asiayhteyksiin. Silloin tiede ei näytäkään absoluuttiselta tai neutraalilta, vaan se voi laimentua, vääristyä, tai se on suorastaan pahaa tietoa. Tämä kuulostaa varaankin sekavalta tai arvoitukselliselta, joten sitä pitää valaista esimerkkien kautta.

Charles Darwin (1809–1882) oli luonnontieteilijä, joka tutki lajinkehitystä ja julkaisi tutkimuksistaan useita kirjoja. Erityisesti Lajien synty (1859) mullisti maailmankuvaa enemmän kuin mikään muu tieteellinen julkaisu koskaan. Sen vaikutusta voisi luonnehtia jopa sanoilla skandaali ja järkytys. Darwinin kuvaukset lajinkehityksen mekanismeista ja luonnonvalinnasta olivat jo kirjoitushetkellä harvinaisen kypsässä ja hyvin harkitussa muodossa, ne eivät ole tarvinneet paljoakaan myöhempää muokkausta. Esimerkiksi perinnöllisyyden mekanismeja ja DNAta ei vielä pitkään aikaan tunnettasi, ja silti Darwnin teoriat osuivat jokseenkin kohdalleen. Niiden tulkinta sen sijaan eksyi osittain vääriin asiayhteyksiin. Niiden avulla on puolusteltu eriarvoisuutta ja rasismia, niistä on johdettu yhteiskuntapoliittisia ohjelmia, ja niiden on arveltu ruokkineen eugeniikkaa, holokaustia ja kansanmurhia. Sinänsä paikkansapitävä ja äärimmäisen tärkeä biologian perusteoria on tuottanut odottamattomia ja pahoja vaikutuksia.

Toinen ja yleisempi esimerkki on historiatiede. Se soveltaa nykyisin huolellista ja lähdekriittistä metodiikkaa ja vetää varsin varovaisesti yleistäviä johtopäätöksiä. Historia rakentaa kertomuksia ja käsityksiä ihmiskunnan menneisyydestä. Näitä kuvauksia peilataan luonnollisesti myös nykyaikaa vastaan. Yleinen käsitys on, että nykyaika on samaan aikaan sekä erilaista että samanlaista kuin menneisyys. Historia on kahdellakin tavalla tulkitsevaa. Sekä maallikot että tutkijat soveltavat oman aikamme ajattelutapoja yrittäessään ymmärtää menneisyyttä ja tulkitessaan säilyneitä lähteitä. Tutkijan tulisi aineistoa kerätessään ja arvioidessaan pyrkiä neutraaliin tulkintaan, mutta hän saattaa tehdä oman aikamme arkipäivän käytännöistä johtuvia virheitä, pahimmillaan niitä sanotaan anakronismeiksi. Lisäksi hänen valintoihinsa voi vaikuttaa uskonto, maailmankatsomus ja poliittiset ideologiat. Hyvän ja rehellisen tutkijan tulisi tunnistaa nämä jokaista ihmistä vaivaavat virhelähteet. Käytännössä siinä onnistutaan enemmän tai vähemmän hyvin.

Toinen tulkinnan vaihe alkaa, kun historioitsijat julkaisevat tuloksiaan. Historia on populaari tiede joka kiinnostaa ihmisiä laajasti. Siksi erilaisia tahoja edustavien tulkintojen määrä ylittää moninkertaisesti varsinaisten tutkijoiden arvioinnit. Historialla on synkkä menneisyys ja laaja väärinkäytön perinne. Lähes jokainen tyranni, diktaattori ja maailmanvalloittaja on vedonnut toimissaan historiaan, ja samaa harrastavat vähäisemmätkin poliitikot. Historiaa sovelletaan virheellisesti myös päivänpolitiikassa, ja eräs menettely on rakentaa menneisyydestä omiin tavoitteisin sopiva käsitys ja levittää sitä. Tämä on suomalaisillekin tuttua. 1800-luvulla kansallismieliset rakentelivat meille keksittyä ja uljasta muinaisuutta. Lähihistorian räikein esimerkki lienee sisällissodan tulkinnat, joita on suuremmassa määrin alettu korjailla vasta sata vuotta tapahtumien jälkeen. Vääristely voi olla edelleen aktiivista ja suuntautua jopa lähimenneisyyteen. Ajankohtainen trendi on rakentaa keksittyjä kuvauksia ”ahdistavasta” 1970- luvusta, jota monet kuvailijat eivät itse ole eläneet. Olin tuolloin jo aikuinen, enkä tunnista aikakautta noista kuvauksista. Minulle tuo aika oli jatkumoa jo 1960-luvulla alkaneesta henkisestä vapautumisesta.

Taloustiede on aivan erityinen esimerkki hyvästä ja pahasta tieteestä. Siinä jatkuva ja jatkuvasti yltyvä tulkitseminen on niin intensiivistä, että koko taloustieteen tieteellinen status on kyseenalaistettu. Alkaa olla suorastaan perusolettamus, että taloustiedettä tulkitaan opportunistisesti ja ideologisesti. Kuten historialla, myös taloustieteellä on musta menneisyys. Valitettavan tuttuja ovat esimerkiksi Marxin talousteorioiden poliittiset tulkinnat ja niiden ikävät seuraukset. Ja vastaavasti antimarksilaiset tulkinnat, jotka ovat johtaneet sotilasvallankaappauksiin. Vietnamin sotaakin perusteltiin pyrkimyksellä vapauttaa paikallinen talousjärjestelmä. Kauempana historiassa näemme merkantilismiksi sanotun talousteorian hallinnollisen kuristusotteen.

Käytännössä on nykisin jo lähes mahdotonta erottaa, ketkä taloustieteeseen viittaavat julkiset esiintyjät ovat vakavia tutkijoita ja ketkä jotain aivan muuta. Heitä puhutellaan usein "talousviisaiksi", eikä tuo sana tässä yhteydessä ole välttämättä imarteleva. Asiaa hämärtävät lukuisat puolueiden ja etujärjestöjen liepeille amerikkalaisen esikuvan mukaan (think tank) ilmaantuneet ”ajatuspajat”. Ne pyrkivät luomaan itsestään sellaisen vaikutelman, että ne tekisivät oikeaa tutkimusta, mutta ne näyttävät kuitenkin erikoistuneen tulkitsemiseen.

Tämä kaikki ei kuitenkaan ole taloustieteilijöiden vika. Tärkein syy on, että talous on niin suunnattoman monimutkainen ja vaikeasti jäsenneltävä ja rajattava järjestelmä. Mutta itse olen sitä mieltä, että taloustiede on olemassa akateemisena ja tieteellisiä käytäntöjä noudattavana toimintana. Ja on olemassa vakavasti toimivia ja aivan oikeita tutkijoita. Pitää vain osata erottaa päälle vyöryvästä tulkintojen tulvasta tieteellisesti perustellut puheenvuorot, eikä se ole helppoa. Kuten yleensäkin on laita, alaan tutustuvan kannattaa aloittaa jo maineensa vakiinnuttaneista klassikoista. Lukea niitä avoimin mielin ja muistaa että tutkijatkin ovat aikansa lapsia, etenkin taloustieteessä. 

 

Hollywood- lima

Kävin katsomassa amerikkalaisen, Denis Villeneuven ohjaaman scifi- elokuvan "Arrival". Se oli saanut Suomessakin varsin positiivisen kritiikin. Se oli varsin opettavainen kokemus.

Elokuva perustuu Ted Chiangin novelliin "Story of your life", jonka muistan joskus lukeneeni. Elokuvan jälkeen kaivoin tuon novellin esiin ja luin sen uudelleen. Kertomus oli varsin napakka, ja sisälsi varsin paljon pohdintaa. Sen kohteena oli tapamme mieltää aikaa ja paikkaa, joka saattaa olla jossain vieraassa kulttuurissa erilainen. Esimerkkinä oli valon taittuminen, joka voidaan selittää eri tavoin, myös kvanttimekaniikan avulla. Ja se pointtihan on, että valo näyttää tietävän etukäteen, minne sen pitää mennä. Niin sanottuun kaksoisrakokokeeseen liittyy saman tapaista pohdintaa, mutta se ei ollut novellissa esillä. Tällainen raskas pohdinta tekee novellista hieman kuivan, mutta kirjoittaja pitää sen hyvin kasassa, ja loppujen lopuksi novelli onkin yllättävän traaginen ja liikuttava. Novelli löytyy Gardner Dozoisin toimittamasta valikoimasta "The mammoth book of best new science fiction nr. 12", vuodelta 1999. Kirja löytynee suurempien kirjastojen kokoelmista. (Tuosta kokoelmasta löytyy myös minua niinikään ravistellut novelli "Divided by infinity", josta aion myös kirjoittaa).

Hieman kertomuksesta. Siinä joukko muukalaisten avaruusaluksia laskeutuu maapallolle, useisiin eri paikkoihin, ja ihmiskunnalle avautuu keskusteluyhteys niiden asukkaiden kanssa. Siinä on tietenkin suunnattomia vaikeuksia, mutta sankaritar, etevä kielitieteilijä onnistuu lopulta tulkitsemaan muukalaisten kieltä - toki (novellissa) muiden tutkimusryhmien tuella. Vierailun tarkoitus jää kuitenkin hieman hämäräksi. Mitään merkittävää tietoa ei vaihdeta, lukuun ottamatta erilaisuuden kokemusta. Se onkin ravisteleva, ainakin päähenkilön ja hänen elämänsä tragedioiden kannalta, jotka hän näkee vähitellen uudessa valossa. Sitten muukalaiset ilmeisesti kyllästyvät ja lähtevät tiehensä, jättäen jälkeensä kohtuullisen hämmennyksen.

Mutta sitten elokuvaan. Olen usein pahoitellut, miten siinä käy. Laaditaan hyvä käsikirjoitus, joka usein perustuu hyvään novelliin tai kirjaan. Ja otetaan hyvä ohjaaja ja hyviä näyttelijöitä. Ja tietysti kuvaaja ja muu tekninen porukka ovat aivan huippuja. Ja sitten kokonaisuus kääritään inhottavaan kääreeseen, josta voisi käyttää nimitystä "Hollywood- lima". En ole keksinyt termiä, vaan olen pihistänyt sen eräältä kriitikolta.

Joten katsotaan miltä elokuva näyttää. Novellissa muukalaisten alukset jäävät kiertoradalle, ja maahan lähetetään vain kommunikaatiolaitteita. Elokuvassa pitää toki näyttää itse alukset, valtavat linssinmuotoiset kappaleet, jotka leijailevat hieman maan pinnan yläpuolella. Aluksiin tunkeutuminen on tietysti elokuvassa tarpeen jännityksen kannalta, ja itse muukalaiset edustavat suorastaan kauhua: suuria ilmassa leijuvia seitsenlonkeroisia tursaita, heptapodeja. Armeijan typerää kohellusta liioitellaan elokuvassa. Armeija on yleensä mukana kaikissa tällaisissa kohtaamiselokuvia, ja jopa Hollywood uskaltaa tehdä armeijan naurunalaiseksi. Ilmeisesti tulkitaan, ettei armeija edes nykyisessä kiihkonationalistisessa ilmastossa ole erityisessä suosiossa. Itse kommunikaatiota ja sen erilaisuutta havainnollistetaan elokuvassa hyvin. Mutta muuten elokuvaan on sisällytetty tarpeettomia juonenkäänteitä. Muukalaisten käynnin ilmeinen tarkoituksettomuus ja hyödyttömyys ihmiskunnan kannalta ei selvästi ollut sopivaa filmin tekijöille, joten elokuvan loppu pannaan liki naurettavan epäuskottavasti uusiksi.

Olen sitä mieltä, että elokuva ja kirjallisuus ovat eri taiteenlajeja, ja on täysin oikein, että elokuva käyttää aiheena kirjallisuutta, ja käsittelee sitä täysin vapaasti. Mutta minua harmittaa se, että hukataan loistava mahdollisuus tehdä hyvä elokuva. Ja minua harmittaa erityisesti, ettei aivoja käytetä. Mutta omassa lajissaan "Arrival" on toki hyvä elokuva, etenkin jos ei ole lukenut novellia. Scifin ystävien kannattaa katsoa se ilman muuta, ja ehkä myös niiden, jotka eivät siedä scifiä. Elokuva kun on kuitenkin varsin älykäs, eikä siinä ole pahinta scifi-roinaa.

Hollywood- lima johtuu tietenkin tuottajien panoksesta, ja sen taustalla on elokuva-alan ylenpalttinen kaupallisuus. Elokuva yritetään saada näyttämään siltä, miltä tällaisten elokuvien arvellaan näyttävän, ja siinä pitää olla aineksia (väkivaltaa, seksiä, kauhua, tehosteita, juonenkäänteitä), joita mahdollisimman monen katsojan kuvitellaan elokuvasta etsivän (ainostaan seksiä "Arrivalissa" ei ollut). Olen kirjoittanut myös toisesta aivan erinomaisesta elokuvasta, jossa limaa oli vain aivan lopussa ja vain kymmenisen minuuttia ( Danny Boylen vuonna 2016 ohjaama "Steve Jobs").

Alien- elokuvien esihistoriaa luotaava "Prometheus" (2012) oli kauheaa katsottavaa. Se oli kauttaaltaan limaa, ehkä siksi, että sen taustalla ei edes ollut kunnon tarinaa. Vaikka sen onkin ohjannut Blade Runnerin tekijä Ridley Scott.

Ja sitten voisin mainita aivan erinomaisen elokuvan, joka myös menee scifi- genreen: Alex Garlandin ohjaama "Ex-machina". Elokuvassa on limaa vain ihan lopussa, laboratoriosta karanneen androidin kulkiessa kaupungilla. Tietenkään se ei ole mikään pointti, ainakaan omassa tutkijanmielessäni (infrastruktuuristaan karannut androidi on yhtä lailla tuhoon tuomittu kuin akvaariosta lattialle hypännyt kultakala). Sen sijaan elokuva on armoton ja raadollinen ihmiskuntaa kohtaan: rasismilta ja hyväksikäytöltä eivät säästy edes ihmisen itse luomat koneet.

Poikkeuksellinen lisäys 10.10.2017

Edellä mainitun Villeneuven ohjaama "Blade Runner 2049" näyttää vahvistavan teorian Hollywood- limasta. Elokuvan saama ylistys tuntuu hieman perusteettomalta. Toisin kun kritiikki kertoo, elokuva on keitelty täysin kokoon alkuperäisen Blade Runnerin aineksista. Monelta on jäänyt huomaamatta kuinka jo alussa paljastuu että poliisi "K" on itsekin replikantti, jonka tehtävä on jahdata vanhemman tyypin replikantteja. Kun tehdään jatko-osaa, hyödynnetään yleensä vanhan elokuvan aineksia jo ihan taloudellisista syistä, ja onhan se helpompaakin kun ei tarvitse keksiä uusia asioita. Lima ilmenee siten, että vanhan elokuvan ainekset on kopioitu ja paisuteltu ylettömästi. Lavastus, miljöö, musiikki (köyhiä Vangelis- sitaatteja) ja tekniset viritykset. Käsikirjoitustiimi on ilmeisesti ollut iso, ja juoneen onkin kasattu aivan liikaa turhaa tavaraa, Koko elokuvassa on liikaa tavaraa, mutta sen väitetyt "filosofiset kysymykset" ovat aivan samat kuin esikuvassa, mitään uutta syvällisyyttä ei löydy. Sentimentaalisuutta on tietysti lisätty erityisesti loppuun. Vanhan leffan sankari Harrison Ford könyää myös lopussa lavalle. Hän onkin tässä aluksi aiempaa parempi esittäessään vanhaa, kärttyisää ja alkoholisoitunutta Deckardia - kunnes nostaa naamalleen tutun happaman ilmeensä. Vanhan ehostukseen kuuluu vielä leffaan lisätty yletön määrä jatkuvaa sadetta, kaahausta, räjähdyksiä ja tappeluita, ja erityiseti vanhan tyylin turpaanvetoa. Niinpä loppuun lisätty lopputappelu (sellainenhan pitää toimintaelokuvassa olla) on paisuteltu naurettaviin mittoihin, sitä on vaikea huvittumatta katsella. Yhteenveto: hyvä maku ja tyyli on tästä elokuvasta kaukana. Mutta kannattaa elokuva silti nähdä, vaikka se onkin turhan pitkä. Etenkin elokuvan lavasteet ja miljööt on aivan upeaa ja kekseliästä nähtävää. Pidin eritysesti Dickin kirjoista tutusta ja kyberpunk-henkisestä lentoautosta, se oli kerrassaan mainio.

Ja niin, onhan mukana Krista Kososen viiden sekunnin tähteys, kun hän sanoo suomeksi repiikkinsä: "Varokaa tota jätkää, se on vitun vaarallinen".