Kuten niin usein on, tämä kirjoitus ei ole mitenkään ajankohtainen. Se kertoo ajattelutavasta, joka on kauan sitten hylätty - vai onko? Ehkä me vain kierrämme kehää. Niinpä ajattelin tuoda esiin ajankuvaa yli puolen vuosisadan takaa. Se on opettavaista. Ja ehkä itse asia ei olekaan vanhentunut.
No niin, sukelletaan nyt aikaan, jolloin niin sanottu kevyt musiikki alkoi häiritä vakavasti kulttuurielämää. Eli menemme kauas 1960-luvulle. Musiikki oli silloin ankaraa kaunotaidetta. Eli se oli sinfoniaa ja oopperaa ja oratorioita ja liediä ja sen sellaista. Puhdasta taidetta, ja vakavaa. Puhuttiin todellakin ”vakavasta” musiikista ja joskus klassisesta musiikista, joka oli yhtä vakavaa. Meillä oli Sibeliuksemme ja Merikantomme ja Melartinimme, ja oli myös Mozart tai Beethoven tai Bach tai Wagner. Arvokkuuden ja vakavuuden pyramidin huipulla paistattelivat suuret säveltäjät. Lähes jumalankaltaisia hahmoja.
No nyt tietysti liioittelen, tai ainakin esitän puolitotuuksia. Sillä maailma ei ole mustavalkoinen, aina on harmaan sävyjä. Eli oli toki myös vähemmän arvostettua ”kevyttä musiikkia”. Oli kansanlauluja, pelimannimusiikkia, tanssimusiikkia ja kaiken pohjimmaisena niin sanottua ”rillumareimusiikkia”. Se oli vähemmän arvokasta, siis vähemmän vakavaa, koska sitä harrasti ”tavallinen kansa”.
Ja nyt pitää muistuttaa, että tuon ajan Suomi oli luokkayhteiskunta, paljon enemmän kuin se on sitä nyt. Ei tietenkään sellainen luokkayhteiskunta kuin joku Englanti. Luokan määrittäjinä eivät meillä olleet aatelisarvot, syntyperä, palatsit tai pukeutuminen tai käytöskoodit tai muu kimallus. Suomessa luokkaportaiden askelmina olivat toisaalta ihailun ja toisaalta kateuden ja halveksunnan eri asteet. Raha siinä tietysti oli takana, mutta siitä ei sopinut puhua äänen. Ja sivistys: ylemmillä luokilla sitä oli jostain syystä runsaasti, alemmilla ei niinkään.
Melkein eksyin aiheesta, joten takaisin musiikkiin. Annoin ehkä kevyestä musiikista hieman väärän kuvan. Vaikka sitä väheksyttiin, sitä myös siedettiin, ehkä siitä jopa pidettiin. Sillä se oli ollut niin pitkään osana arkielämää. Toinen huomautus liittyy toimijuuteen. Keitä olivat ”ne”, jotka jakoivat musiikin vakavaan ja kevyeen, tai hyvään ja huonoon. Kulttuuria näyttivät arvostavan aivan erityiset asiantuntijat, kuka vain ei saanut sanoa vakavia mielipiteitä musiikista. Kulttuuriin kuuluu siis eräänlainen elitismi. Vain pieni eliitti pystyy ymmärtämään kulttuuria ja nauttimaan siitä. Ja vielä pienempi eliitin osa saa arvottaa sitä, heitä sanotaan kriitikoiksi. Mikä tekee tämän eliitin niin päteväksi? Se, että heidän ominaisuuksiinsa kuuluu sivistys – jota niin sanotulla suurella yleisöllä ei ole.
Tässä tuli aika paljon asiaa, ja myös kärjistetysti. En nyt selitä enempää, luulen että tulen ymmärretyksi. Joten mennään nyt tarkemmin kevyeen musiikkiin. Se voidaan määritellä monella tavalla. Eräs tapa tai syyllinen on äänilevyteollisuus. Kun levyjä opittiin valmistamaan, syntyi aivan uudenlaiset musiikkimarkkinat. Musiikki piti paketoida sopivan pituisiin esityksiin, joita oli suhteellisen helppo kuunnella ja ymmärtää.
Edellä mainitsin, että 1960-luvulla oli jo opittu sietämään ja jopa hieman ymmärtämään kotimaisia kevyen musiikin tallenteita. Mutta sitten ulkomailta alkoi tulla kauppoihin aivan uudenlaista kevyttä musiikkia. Siitä käytettiin erilaisia nimiä, kuten twist tai shake tai jive - tai ennen kaikkea rock. Ja se oli kauheaa. Se synnytti tavattoman voimakkaan vastareaktion. Ei riittänyt, että se tuomittiin huonoksi, se haluttiin torjua, se oli moraalitonta ja turmelevaa. Se oli vieraslaji, joka piti hävittää.
On kiinnostavaa, että niin sanotut vakavat musiikkikriitikot eivät juurikaan vaivautuneet tuomitsemaan sitä, ehkä sitä ei otettu edes vakavasti. Ylipäätään kulttuurin puitteissa kritiikki oli tuohon aikaan hyvin vakavaa ja ankaraa. Legendaarisin oli Helsingin Sanomien arvostettu kriitikko Seppo Heikinheimo (1938 – 1997). Hänkään ei vaivautunut tuomitseman rokkia, itse asiassa hän inhosi eniten kansanmusiikkia ja haitarinsoittoa. Hän oli ankara, mutta vielä ankarampi itseään kohtaan, ja ehkä siksi ajautui itsemurhaan. Hänen kirjansa ”Mätämunan muistelmat” on järkyttävää ja raastavaa luettavaa.
Kovin tuomio rock-musiikkia vastaan tulikin muualta. Se tuli TV-ohjelmasta ”Levyraati”. Se oli puolileikillinen ohjelma, jossa kevyttä musiikkia sai murjoa surutta. Ohjelmassa jopa särjettiin ”surkeimpia” levyjä. Olen miettinyt, miksi juuri rock tuomittiin niin ehdottomasti. Ehkä syynä oli Suomen eristyneisyys. Meillä ei ollut kokemusta gospel- tai blues-musiikista, eikä juuri jazzistakaan. Vei ehkä kymmenisen vuotta, ennen kuin suhteemme tähän musiikin lajiin normalisoitui.
Olen taaskin hieman yksipuolinen. Itse asiassa eräät musiikkitieteilijät todella alkoivat arvioida vakavasti rock-musiikkia. Tuomio oli tosin tyly. He kiinnittivät huomiota kappaleiden yksinkertaiseen rakenteeseen, lyhyyteen, runsaaseen toistoon ja siihen, että kappaleen edetessä ne eivät ”kehittyneet”. Eräät jopa esittivät, että koska asteikolla on rajattu määrä säveliä, ja koska tunnistettavat teemat ovat lyhyitä, kaikki mahdollinen on pian kuultu. Itse asiassa kevyt musiikki suorastaan tappaa musiikin. Tolkuton väite, en kumoa vaan totean, että nuo kriitikot eivät tainneet osata matematiikkaa…
Ja nyt kerron, mistä sain aiheen tähän kirjoitukseen. Sattumalta kuuntelin noin tunnin verran Beatles-yhtyeen soittolistaa. Ja äkkiä oivalsin, kuinka valtavan vaikuttavat, kauniit ja vaihtelevat melodiat, tunteikkaat laulut ja loistavat sovitukset seurasivat toinen toistaan. Pohdiskelin asiaa ja ymmärsin, että useimmat menestyneet yhtyeet ja solistit olivat oikeasti suunnattoman lahjakkaita, taitavia, ja ammattitaitoisia. Miksi sitä ei heti huomattu?
Ja sitten kokemusnäkökulma, sehän on nykyaikaista, eikä kenenkään kokemusta voi kiistää. Elin itse nuorena tuon rock-vallankumouksen. Miltä se tuntui? Lyhyesti: hyvältä. Ihastuin heti Beatlesiin. Toisaalta, se oli hieman liian pliisua. Olin radikaali ja romanttinen nuori. Minulle sopi paremmin Rolling Stones. Tai Moody Blues tai Led Zeppelin tai Black Sabbath tai John Mayall tai Eric Clapton. Ja Jimi Hendricks oli minulle suorastaan kotijumala. Kapinaa, perkele! Highway to hell! Sympathy for the Devil!
Lyhyesti: rakastin musiikkia, vaikka en oikeastaan ymmärtänyt rakastavani. Joten muusikkoa minusta ei tullut. Mutta musiikki kehittyi minussa, ja minä kehityin musiikissa. Ylioppilaselämä tarjosi myös jazz-konsertteja, ja omin jazzin heti. Sattumalta sain käyttää puoli vuotta anopin kausikorttia Finladia-taloon, ja Ravelin G-duuripianokonsertto teki minusta klassisen musiikin ystävän. Ostin halvan huilun ja kunnostin sen soittokelpoiseksi – ja opettelin itse soittamaan. Ja ostin tenorisaksofonin, sitä soittaa siinä missä huiluakin. Kymmenisen vuotta soittelin silloin tällöin jazzia ja progea kirjavassa kaveriporukassa. Se oli ihanaa. Nyt soitan huilua 30 soittajan puhallinorkesterissa. Ja kas: sekin on ihanaa.
