Muisti on mielikuvituksen käyttöä

Luin Siri Hustvedtin kirjan "Vapiseva nainen" (Otava 2011). Kirja on mielenkiintoinen, mutta edellyttää lukijalta taustatietoja psykiatriasta ja neurologiasta. Kirjan eräs sivuteema on muisti. Hustvedt kuvaa erästä väärää muistoa. Hän tietää, että se on väärä - asia on täysin kiistaton. Mutta samalla sitä on lähes mahdoton uskoa, koska tuo muisto on niin selkeä, kirkas ja yksityiskohtainen. Mitä ihmisen päässä oikein tapahtuu?

Asian ymmärtäminen ei ole ihan helppoa, koska ymmärtääksemme muistin toiminnan meidän on rakennettava kokonaan uusiksi vallitseva kuva aivojen toiminnasta, Tai ainakin se kuva, jonka useimmat meistä ovat biologian tunneilla ja lehdistä oppineet. Kuvauksesta tulee tässä suppeassa blogissa luettelomainen, mutta yritetään.

Aivot on tietoa käsittelevä systeemi, mutta se ei ole samanlainen kuin tietokone. Tärkeimpiä eroja on, että kaikki hermosolut toimivat rinnakkain, siis yhtä aikaa. Ne eivät suorita mitään peräkkäisistä käskyistä muodostuvaa ohjelmaa. Aivoissa ei myöskään ole erityistä paikkaa muistille. Muistia on kaikissa soluissa, se on hermosolujen perusominaisuus. Tämä ei tarkoita, että aivot olisivat yhtä mössöä. Niissä on selvä rakenne ja melko erikoistuneita tehtäviä toimittavia osia. Mutta ohitetaan ne nyt tässä. Samoin on syytä vahvistaa, että aivot ovat kuitenkin eräänlainen, hyvin reaalinen laite. Aivoissa ei ole aineetonta sielua, eikä minäksi sanottua homunculusta, joka tarkkailisi maailmaa ikään kuin sisäänrakennetusta valvomosta.

Muisti on valtava, siinä on ihmisen koko kokemushistoria. Teknisesti sen tallentaminen ei olisi edes mahdollista suoraviivaisella nauhoittamisen ja hakutoiminnan yhdistelyllä. Niin paljon soluja ei aivoissa sentään ole. Sen sijaan ihmisen kokemus tallentuu pikku paloihin pilkottuna ympäri aivoja. Nuo jäljet ovat hajautuneita, lomittuneita, päällekkäisiä, epätäydellisiä, enemmän tai vähemmän heikkoja ja niiden kytkentä toisiinsa ei ole kronologinen. Aivoissa ei edes ole kronologiaa, se on asia jonka aivot tuottavat aktiivisesti tarvittaessa. Ainoa luontainen kronologia on että tuoreet muistijäljet ovat vahvempia ja helpompia hyödyntää. Ja koska aivot eivät ole äärettömät, unohtaminen on tärkeä osa aivojen toimintaa. Vähitellen muistijäljet heikkenevät ja tekevät tilaa uusille muistijäljille. Toinen syy unohtamiselle on estää se, ettei tietoinen minämme tukehtuisi liialliseen määrään vahvoja ja keskenään kilpailevia muistijälkiä.

Unohtaminen perustuu muistijäljen tärkeyteen, ja tietenkin aika on siinä eräs tekijä. Vanha jälki on todennäköisesti vähemmän tärkeä, ja sitä voidaan heikentää. Toinen relevanssitekijä on käyttö, eli kun rekonstruoimme muistuman, sen tuottaneet muistijäljet vahvistuvat. Harva asia näyttää unohtuvan kokonaan. Jos muistamme jotain viisi vuotta, muistamme sen luultavasti viisikymmentä vuotta. On myös niin, että heikkenevät muistijäljet eivät häviä kokonaan. Emme ehkä pysty palauttamaan tiettyjä heikkoja muistijälkiä, mutta ne ovat siellä edelleen, ja vaikuttavat omalla tavallaan aivojen toiminnassa.

Muistoja ei siis haeta aivoista valmiina tallenteina, vaan ne rakennetaan senhetkisen tarpeen mukaan suuresta ja sekavasta joukosta muistijälkiä. Kokemuksemme ovat monimodaalisia, niissä voi olla kieltä (puhetta, tekstiä), kuvia, ääniä, musiikkia, fyysistä liikkumista, ihmisiä, paikkoja, hajuja, tuntemuksia ja tunteita. Siksi kaikki nämä ovat mahdollisia avaimia, joiden kautta muistumia rekonstruoidaan. Siksi ajattelun ja muistojen apuneuvoja voi olla musiikin kuuntelu, lukeminen, puhuminen ja kirjoittaminen, ja jopa liikkuminen.

Hustvedtin mukaan muistaminen on mielikuvituksen käyttöä. Se on hirveän hyvin oivallettu, en muista sitä ennen lukeneeni mistään. Sehän on jotain ihan muuta kun arkiajattelu joka panee muistin ja mielikuvituksen vastakohdikseen. Samalla ymmärrämme miksi muistot voivat olla epätarkkoja ja jopa virheellisiä.

Tämä on huikea ajatus. Kun vaikkapa psykoterapiassa ihmisiä pannaan muistelemaan menneitä, ja terapeutti vielä johdattelee prosessia koulukuntansa ideoiden mukaan, voivatko nuo muistot olla muuta kun perin juurin vääriä? Kun rikostutkinnassa ja oikeudessa kuulustellaan todistajia, autetaanko heitä muistamaan, vai tehdäänkö siinä myös uusia muistoja?

Olen varma, että suurin osa muistoistani, tai jopa kaikki, ovat vääriä. Koska se auttaa minua jäsentämään edes menneisyyden, siten että voin ymmärtää sitä ja elää sen kanssa. Minusta myös tuntuu, että ainakin tietty ammattikunta on jollain lailla selvillä asiasta. Nimittäin ne, jotka joutuvat työskentelemään paljon muistin varassa ja samalla testaamaan muistikuviensa laatua. Insinöörit ja tutkijat, joihin itsekin luen itseni.

Mutta ymmärtääkö moderni maailmamme tämän. Vai asettaako se meille mahdottoman vaatimuksen, nimittäin että pitää muistaa, ja muistaa oikein. Ajatus kavahduttaa. "Ollaanpa varovaisia siellä ulkona".