Tichy ja hullut keksijät

Tichy pitää keksijöistä, ja oleskelee mielellään heidän seurassaan. Keksijässä on jotain erityistä. Keksijä on jotain enemmän kuin vain tyyppi jolla on idea. Peter von Baghia lainaten, keksijä on elämää suurempi ilmiö. Keksijään liitetään usein määre "hullu". Tässä käytän sitä ilman loukkaamisen tarkoitusta, arvonimenä, kuvaamassa keksijän erityisyyttä. Kantakoot keksijät sitä ylpeydellä.

Itse asiassa Tichy on itsekin keksijä. Minulla on useita keksintöjä, jopa patentteja - mutta ne eivät toistaiseksi ole menestyneet. Enkä malta lopettaa tätä puuhaa, parhaillaankin etsin hyödyntäjää kahdelle keksinnölle, joista kumpaakin pidän mainioina. Tichy on joutunut myös ammatikseen seurustelemaan keksijöiden kanssa, neuvomaan ja tukemaan heitä. Tämä ja oma keksijätoiminta antavat perspektiiviä.

Mainitsin, että keksijä on erityinen, ja olen vähitellen ymmärtänyt syyn siihen. Kyse ei ole keksijöistä sinänsä - kuka tahansa voi tehdä keksintöjä, ja joutuu silloin tietyn erityisyyden piiriin. Monet keksijät ovat henkisesti herkkiä, ja silloin tuo erityisyys voi saada heidät käyttäytymään epärationaalisesti - jopa "hullun" arvonimen mukaisesti. Selitän nyt syyn keksimisen ja keksijyyden erityisyyteen.

Ihminen ei nimittäin ajattele rationaalisesti. En perustele tarkemmin, vaan vetoan kuuluisiin epärationaalisuuden tutkijoihin, kuten taloustieteilijä Herbert A. Simon, neurotieteilijä Antonio Damasio ja psykologi ja taloustieteilijä Daniel Kahneman. Keksimisessä nousee pinnalle teknologiaan liittyvä maaginen elementti. Tekniikka ei todellakaan ole laskelmoimisen taitoa, vaan tunteisiimme ja vaistoihimme vetoavaa. Otan esimerkin. Renessanssiajalla koneet alkoivat kiehtoa niin yleisöä kuin oppineita. Ilmestyi teknologisia ensyklopedioita ja kuvakirjoja, "Theatres mechaniques", jotka olivat täynnä fantastisen mutkikkaita ja olennaisesti hyödyttömiä rattaiden ja vipujen mekanismeja. Aivan varmasti nuo teokset antoivat virikkeitä aikansa insinööreille, mutta luultavimmin niiden merkittävin ansio oli - viihdearvon lisäksi - suuren yleisön mielen kääntäminen teknologian ihmeiden suuntaan. Uskon, että teknologia jäsentyy edelleenkin kertomuksina ja metaforina, jotka ovat täynnä lupauksia tulevasta menestyksestä ja pienistä ihmeistä.

Keksiminen on työskentelyä näiden metaforien kimpussa, niitä aukoen, soveltaen ja uusia rakentaen. Se on hyvin vaistomaista ja tunteeseen vetoavaa työtä. Vasta kun alustava keksintö alkaa orastaa, tulee seuraavia vaiheita: matematiikka, laskelmat ja laboratoriotyö. Kun keksiminen liikkuu usein uusilla alueilla, voi olla vaikea hahmottaa todellisuutta metaforien takana. Siksi herkät tai epävakaat luonteet voivat jäädä metaforiensa vangeiksi, hukata maadoitusjohtonsa.

Monet kokemukseni tukevat tätä näkemystä. Selostan nyt muutamia tapauksia, suhteellisen yleisesti, jottei kukaan loukkaannu. Eräs keksijä selosti puhelimessa audiosignaaleihin liittyvää ideansa. Se tuntui oudolta, mutta suostuin tapaamiseen. Kun keksijä esitteli ideoitaan kuviensa avulla, idea osoittautui väärinkäsitykseksi, kuten olin pelännyt. Koetin varovasti selostaa hänelle spektrianalyysin alkeita, mutta insinööriopinnoistaan huolimatta keksijä ei niille lämmennyt. Hän vakuutti, että demonstraatio muuttaisi mieleni. Mutta ei se tietenkään toiminut, koska koko periaate oli väärä. Nyt keksijä mutisi jotain demoefektistä, ja veti esiin viimeisen valttikortin: kyllä se minun laboratoriossani on toiminut.

Tässä vaiheessa keksijä syyttää, verbaalisesti tai eleillään, potentiaalista auttajaansa tahallisesta pahansuopuudesta ja kateudesta. Annoin hänelle muutaman ehdotuksen jatkokehityksestä: silloin keksintö ei tosin enää olisi niin fantastisen tehokas, mutta se olisi ainakin toimiva. Ehdotukseeni suhtauduttiin asiaankuuluvan vihamielisesti.

Oikeastaan lähes kaikki tapaamiset tämän tyyppisten keksijöiden kanssa ovat noudattaneet samaa kaavaa. Fantastinen idea ja lupausten metafora syrjäyttävät analyyttisen ajattelun. Muita tapauksia: idea parantaa signaali-kohina- suhdetta suodattamalla signaalin kaistalla (teoriassa toimii, jos samalla hyväksytään signaalin korruptoituminen); ajatus, että säätöpiirin nopeutta ja tarkkuutta voi parantaa suunnattomasti ajamalla säätöä mikroprosessorilla (mikroprosessori maagisena elementtinä korvaamassa tunnettua ja pätevää stabiliteettikriteeriä); uusi detektorigeometria (esteettinen visio, mutta geometria estää signaalin lukemisen); uusi tapa tuottaa graafisia efektejä (maagisia mekaanis-optisia elementtejä - jotka tulevat turhiksi kehittyvien taulunäyttöjen takia).

Yhteenvetona: maaginen ja tunteeseen nojaava ajattelu on osa keksimistyötä ja osa normaalia insinöörityötä. Luova ihminen osaa heittäytyä sumeiden mielikuvien valtaan. Mutta vastapainoksi tarvitaan myös arkielämän mekanismeja luotaavia tunteisiin vetoavia mielikuvia.

Oikeastaan opin tämän puolen elämästä jo varhain. Ollessani lapsi, ehkä vasta kansakoulussa (joka tapauksessa alle kymmenvuotiaille ei opeteta fysiikkaa) tein mainion keksinnön. Olin havainnut, että kun kytkee kuuden voltin sähkömoottorin kahdentoista voltin paristoon, se alkaa pyöriä vallan hurjasti. Tehdään siis näin: pannaan kuuden voltin moottori pyörittämään kahdentoista voltin generaattoria, ja syötetään syntyneestä jännitteestä hiukan yli kuusi volttia takaisin sähkömoottoriin - ja lopun voisi käyttää vaikka valaistukseen.

Tietoni sähköopista olivat täysin olemattomat, mutta tietyt todellisuutta heijastavat mielikuvat saivat minut aavistamaan, että laitos ei toimi. Mutta tuo ajatus sähköä tuottavasta ikiliikkujasta oli niin voimakas ja lumoava, että kehittelin ideaa mielessäni vuosikausia: ehkäpä sittenkin. Muistan tuon viettelevän tunteen edelleen.