Tiedemiehet muistelevat

En ole koskaan tuntenut vetoa ruveta lukemaan niin sanottujen suurmiesten muistelmia. Sama pätee oikeastaan myös kuuluisien tiedemiesten muistelmin. Vuosia sitten rikoin kuitenkin käytäntöäni vastaan, koska olin työni takia tutkimassa avaruussukkula Challengerin onnettomuuden taustoja. Siksi luin Richard Feynmanin kirjan (tuolloin alkukielellä): "Mitä siitä, mitä muut ajattelevat? : lisää kummallisen tyypin seikkailuja" (Ursa 1998). Olin täysin lumoutunut. Myöhemmin oli pakko lukea myös toinen kirja, "Laskette varmaan leikkiä, Mr Feynman!" : kummallisen tyypin seikkailuja. (Ursa, 2006).

Feynman (1918-1988) piti itseään jonkinlaisena nerona (hän oli mukana Manhattan-projektissa ja sai fysiikan Nobelin vuonna 1965 kvanttielektrodynamiikan kehittämisestä). Hän ei kuitenkaan korosta loputtomasti omia ansioitaan. Sen sijaan hän kuvaa sosiaalisia yhteentörmäyksiään ja inhimillistä tyhmyyttä. Hahmo on klassinen, naiivi ihmettelijä, joka käyttäytyy luontevan suoraviivaisesti ja joutuu sen takia ongelmiin. Hän toteaa myös olleensa kusipää, joka jossain uransa vaiheessa roikkui kapakoissa, ryyppäsi ja tappeli, ja ryhtyi harrastamaan naisten piirtämistä päästäkseen malliensa sänkyyn. Kirjat ovat loistavia, tosin hän ei kirjoittanut niitä itse, vaan sen työn teki hänen ystävänsä, kirjailija Ralph Leighton.

Joten ehkäpä sittenkin kannattaisi lukea enemmän tiedemiesten muistelmia. He sentään ovat tehneet jotain hyödyllistä, mitä monesta niin sanotuista suurmiehistä ei voi sanoa. Miksi yleensä muistelmia luetaan? Yksi syy on fanitus, halutaan tutustua ihailtuun henkilöön. Toinen syy on yrittää oppia, miten merkkihenkilöksi pääsee. Kolmas syy on kiinnostus heidän elämäntyönsä alueeseen. Ja lopuksi, voihan olla, että ne ovat hyvää kirjallisuutta.

Taidan valita kolmossyyn. Muistelmia aletaan yleensä kirjoittaa uran loppupuolella, ja on mahdollista, että paljon kokenut tiedemies pystyy kertomaan jotain olennaista tieteenalansa kehityksestä tai sen asemasta ja merkityksestä maailmassa. Olenkin lukenut lukuisia muistelmakirjoja, samoin kuin kirjoja, joissa joku toinen arvioi heitä ja heidän elämäntyötään.

En kuitenkaan voi sanoa, että muistelmat olisivat mielilukemistoani. Tosiasiassa tiedemiesten muistelmat ovat lähes pääsääntöisesti pettymys - ja olen koettanut pohtia syytä siihen. Eräs syy on, että on alettu arvostamaan tiukkaan fokusoituja ja ahtaasti rajattuja tutkimusteemoja. Tutkijat itsekin tuntuvat pitävän tällaisista rajoituksista, eräskin kehui tällaisen tutkimuksen olevan jollain lailla "puhdasta". Lukija saa turhaan etsiä synteesiä ja kokoavaa näkemystä. Tällainen näkemys tuntuu olevan suorastaan ei-toivottua. Lukija saa siis tyytyä keräilemään tiedon fragmentteja - ja tehdä tulkinnan itse. Toinen toistuva teema on erilaiset juorut ja henkilökohtaisuudet. Ne ovat kaikkien muistelmakirjojen suola - jos sellaisesta pitää.

Entä kolmannen osapuolen näkemys? Erityisesti filosofit puuttuvat mielellään kaikenlaisiin asioihin. Koetin seurata keskustelua luonnontieteiden postmodernista tulkinnasta (Jay A. Labinger & Harry Collins. Ainoa kulttuuri? Terra Cognita 2007). Yritys melkein näännytti minut. Oivalsin että filosofit ovat kielellä manipuloivia taitureita, mutta mennessään - usein ja mielellään - pätevyysalansa ulkopuolelle he ovat aivan sokeita ymmärryksensä puutteelle.

Omaelämänkerrallisissa kirjoissaan suuret tiedemiehet osoittautuvat siis varsin inhimillisiksi ja suhteellisen pieniksi. Entä ovatko muistelmat sitten suurta kirjallisuutta? Useimmiten eivät. Ehkä raskas työ on vaatinut veronsa. "All work and no play makes Jack a dull boy".

Parhaiten toimivat kirjat, joissa kokenut tiedemies lähtee tietoisesti etsimään tulkintaa ja ymmärrystä, jättäen elämänkerrallisen aineistonsa ja jopa tieteellisen uskottavuutensa taustalle. Ja todella hienoa on, jos he sopivissa kohdissa liittävät kertomukseen älylliset harharetkensä - ja ehkä pienet menestyksetkin. Suosikkejani juuri nyt ovat Antonio Damasio ja Jared Diamond - ja Feynman, joka muistutti että tieteellinenkin elämä voi olla täyttä elämää.