Kumissia ja kadonneita katuja

Tämä tapahtui 1980- luvun lopussa, siihen aikaan kun Neuvostoliitto oli avannut avaruusohjelmansa länsimaille. Oli perestroika ja kaikilla oli vielä kivaa. Niinpä Kirgiisiassa Biškekin kaupungissa järjestettiin kansainvälinen avaruusteknologiakonferenssi. Kaupungin nimi tosin oli neuvostoaikana Frunze. Syy konferenssin sijainnille oli, että kaupungissa sijaitsi Neuvostoliiton avaruustutkimusinstituutin IKI:n salainen teknologiakeskus. Ehkäpä saisimme käydä myös siellä.

Paikka oli luonnonkaunis, paljoin vihreyttä, ja kaupungin eteläpuolella kohosi lumihuippuinen Tien Sanin vuoristo, mikä kauempana muuttuisi Himalajaksi. Majoitumme moderniin ja miellyttävään Issyk-Kul hotelliin. Se oli saanut nimensä Kirgiisian suurimman järven mukaan. Itse konferenssista en muista paljoa, mutta siinä oli runsas ohjelma, ja bongasin eksoottisia sessioita. Esitin siellä kaksi paperia. Oma paperini käsitteli avaruuslaitteiden ohjelmien laatimista. Esitin myös kollegojen paperin komponenttien raskasionitestauksista. Sen opin, että koska Neuvostoliitossa oli hyvin toimiva tiedejärjestelmä, yleisö oli asiantuntevaa ja hanakkaa kyselemään ja jopa väittelemään. Piti siis todella olla valmis puolustamaan näkökulmiaan.

Teimme myös pitkän vierailun IKI:n teknologiakeskuksen laboratorioihin. Ja kaikki olikin todella avointa. Meille esiteltiin koko laitos ullakolta kellariin asti. Näimme erilaisia prototyyppejä ja testilaitteita, kyselimme valtavasti, ja olimme varmaan yhtä innostuneita kuin neuvostokollegat. Olihan se vaikuttavaa. Tekninen taso ei ollut sen kummempaa kuin mihin olimme tottuneet muualla, mutta käytännön tekemisen henki, vuosikymmenien kokemus avaruudesta, ja monet omaperäiset ideat kyllä kiehtoivat.
 
Oli meillä tavan mukaan myös sosiaalista ohjelmaa. Retkeilimme kaupungissa ja vuoristossa. Yli 3000 metrin korkeudessa ja harvassa ilmassa opin tuntemaan vuoristotaudin. Olin ystävystynyt yli 70-vuotiaan sveitsiläisen Klausin kanssa. Hän loikki kuin vuorikauris edellä, mutta omissa silmissäni musteni kirjaimellisesti ja voima katosi jaloistani. Oli pakko istahtaa ja kääntyä takaisin. Suurimmalle osalle noin 50-henkisestä seurueestamme kävi samoin. Paljon ylempänä, ruohikkoisella vuorenseinällä näin lauman mustia villihevosia.

Kävin myös vapaa-aikanani uudelleen kaupungissa, jonne oli hotellista lyhyt bussinmatka. Kaupunki oli melko viehättävä, vanhempia taloja ja moderni monumentaalikeskusta. Katukahviloita ja jäätelöbaareja kirjavine päivänvarjoineen ja rusettipäisiä pikkutyttöjä vanhempineen. Torilla oli suuria pyöreitä jurttia, joissa maalaiset myivät tuotteitaan. Eräässä jurtassa oli kumissia, sitä ammennettiin suurista altaista pitkävartisilla kauhoilla tuoppeihin. En koskenut siihen, minua oli varoitettu jurttakumissista. Eräs kollega oli juonut sitä, ja hänet lennätettiin kiireellisenä tapauksena Suomeen sairaalahoitoon.

Päätin kävellä vielä IKI:n laboratorioiden kautta, ja olin ostanut kioskista kaupungin kartan. Löysin perille ulkomuistista, mutta kartalta ei paikkaa löytynyt. Itse asiassa koko katu, jolla laboratorion piti olla, puuttui kartalta. Se oli poistettu siististi, ja muita katuja oli siirrelty niin ettei poistoa huomannut. Paikka oli siis oikeasti ollut varsin salainen.

Iltaisin monet konferenssivieraat istuskelivat hotellin ylimmän kerroksen baarissa. Sinne tuli myös lähikylistä kirgiisimiehiä juomaan kumissia. Heillä oli pitkät takit, jalassa kippurakärkiset saappaat, ja päässään pyöreät kirgiisihatut. Virolaisen kollegan kanssa päätimme, että kyllähän me pojat kumissit vedetään. Se kun ei näyttänyt kovin vaaralliselta. Se oli sievissä pulloissa joissa oli sininen etiketti ja siinä hevosen pää. Ja minä join kumissini, mutta virolainen jätti omansa kesken. Mutta mitä kumissi oikein on? No se on tamman maidosta tehtyä kiljua. Ja maistui juuri siltä.
 
Käytännön syistä (lentolippujen apex- hinnoittelu) olimme hotellissa viikonlopun yli. Lauantaina lähdin kävellen käymään parin kilometrin päässä sijaitsevaan VDNH- näyttelyyn (kansantalouden saavutusten näyttely). Niitä oli neuvostoliitossa suurempien kaupunkien liepeillä. Näyttely oli aivan siisti, ja itse asiassa oikein hyvä. Se esitteli tiedettä, teknologiaa, avaruuslentoja, ja Kirgiisian teollisuutta ja maataloutta. Itse asiassa se esitteli sosialistista utopiaa. Siellä tuli hieman haikea olo, varmaan useimmille kävijöille tuli, sillä jaettu salaisuus siihen aikaan oli, ettei tuo utopia ollut totta.

Tie näyttelyyn kulki pienten kylien halki. Siellä kirgiisit hoitelivat omia asioitaan, ratsastelivat sinne tänne pienten hevosten selässä, niin kuin meillä silloin kuljettiin mopoilla. Palasin hotellille ja kuljin pihan yli pääovelle. Parvekkeella seisoi hyvin kaunis kirgiisinainen ja vilkutti minulle. Vilkutin takaisin ja siitä tuli keveä olo. Utopia palasi hetkeksi.

Aihepiirin edelliset osat löytyvät täältä ja täältä.