Maanpäällistä älyä etsimässä

Lueskelin juuri Paul Davies'in kirjan ”Kolkko hiljaisuus” (Ursa 2012). Kirja käsittelee SETI- projektia – hanketta, joka etsii maapallon ulkopuolista älykästä kulttuuria (SETI = serarch for extraterrestrial intelligence). Oudosta nimestään huolimatta kirja suhtautuu SETIin vakavasti. Davies on pätevä ja monipuolinen fyysikko ja rohkea ajattelija. Viime vuodet hän on ollut post detection- komitean vetäjä. Komitea kehittelee strategiaa ja menettelytapoja sen varalle, että ulkoavaruuden äly todella sattuisi löytymään. Asia, joka tarkemmin ajatellen ei ole lainkaan yksinkertainen. Daviesin kirja on todellinen ja jopa ällistyttävä runsaudensarvi. Se kannattaa ehdottomasti lukea, syistä, jotka kohta selitän.

Useimmille maallikoille, ja jopa useimmille tiedemiehille SETI on kummajainen. Jotain outoa scifityyppistä puuhastelua tai suoranaista hörhöilyä, johon väistämättä liitetään myös UFOt ja ET:t. Käsitys on väärä. SETI on vakava hanke, ja jotta siihen voidaan suhtautua vakavasti ja ammattimaisesti, meidän on esitettävä tärkeitä kysymyksiä elämästä ja älystä maan päällä. Tiedämmekö niistä edes tarpeeksi? Osoittautuu, että emme tiedä. SETI toimii kuin peili, josta katsomme itseämme muukalaisten näkökulmasta. Emme voi vakavissamme etsiä elämää ja älyä avaruudesta, ellemme todella tiedä, mitä ne ovat, mitä ne voisivat olla, miten ne syntyvät, ja miten ne voisivat syntyä.

Systemaattinen SETI- tutkimus käynnistyi Frank Draken aloitteesta 1960- luvun alussa, ja herätti heti paljon huomiota. Vähitellen innostus kuitenkin laantui. Ulkoisen älyn tuottamia radiosignaaleja ei ole löydetty, ja lisäksi oman aurinkokuntamme kiinnostavimmat kohteet Mars ja Venus ovat tuottaneet pettymyksen, ainakaan tuttuja elämänmuotoja ei niillä ole. On kuitenkin syitä, joiden takia kiinnostus SETIä kohtaan on kasvamassa. Ehkä Mars ei olekaan niin tyhjä kun on kuviteltu. Jupiterin ja Saturnuksen kuista löytyy rikkaita ja hyvin dynaamisia ympäristöjä, jotka saattaisivat tukea aivan erilaisia elämänmuotoja. Eniten on harpannut lähitähtien planeettojen tutkimus. Nerokkaat mittausmenetelmät ovat paljastaneet jo liki tuhat eksoplaneettaa, ja ensimmäiset Maan kaltaiset kiviplaneetat on jo löydetty ns. elämänvyöhykkeeltä (alueelta, jolla planeetoilla voi olla nestemäistä vettä). Jo omassa galaksissamme Maan kaltaisia planeettoja näyttäisi olevan valtavasti, ehkä miljoonia. Astrobiologia eli eksobiologia, eli maanulkoisen elämän tutkimus, ei enää ole hörhöilyä, vaan vakavasti otettava tieteenala.

Mutta jopa tiedoissamme omasta elämänmuodostamme on paljon aukkoja, tärkeitä asioita, joiden tietäminen auttaisi suuntaamaan SETIn ponnistukset tarkemmin. Daviesin kirja käy läpi näitä aukkoja. Niitä ovat mm: elämän synty, evoluutio, älyn alkuperä ja merkitys, tekoäly, ja galaktisen ”maantieteen” rajoitukset ja mahdollisuudet elämän synnylle, leviämiselle, ja sen kaukohavainnoinnille. Eräs esimerkki: elämä on ehkä syntynyt maapallolle useita kertoja, ja todisteet aiemmista synnyistä saattavat olla keskuudessamme. Tunnemme vain mitättömän osan mikroskooppisista elämänmuodoista, lisäksi käyttämämme geneettisen aineen tunnistusmenetelmät eivät ehkä pure jollain toisella tavalla rakentuneisiin organismeihin.

Kirjaa lukiessani koin jonkinlaisen dejavu- ilmiön. Olen itsekin kirjoittanut tässä blogissa eräistä kirjassa käsitellyistä kysymyksistä: evoluution suunnasta, pienistä vihreistä miehistä, aivojen koon ja älykkyyden suhteesta, ja älykkyyden roolista. Mutta samalla hoksasin asian, johon Davies ja ehkä koko SETI- yhteisö ei ole mielestäni kiinnittänyt riittävää huomiota. Yleinen käsitys älystä on yksilökeskeinen. Edelleen oletetaan lähes automaattisesti, että äly tarjoaa evoluutiossa menestymisedun. Siitä vedetään johtopäätös, että evoluutio tuottaisi tendenssin kasvattaa älyä – ja tuottaa lopulta riittävän kauan jatkuessaan superälykkäitä, jopa ihmisen päihittäviä rotuja.

En usko, että asia on näin. Ensinnäkin, aivojen koko ei välttämättä osoita älyä, vaan aivojen koolla on tehokkuusoptimi. Ihmisen aivot saattavat olla lähellä tätä optimia. Sitä suuremmat aivot voivat olla sekä hitaammat että tyhmemmät. Pienet aivot taas saattavat olla nopeammat, ja siksi joissakin asioissa tehokkaammat. Todistelu löytyy täältä. Toiseksi, lajien menestys ei selvästikään korreloi älyn kanssa, joten äly ei yleisesti ottaen tarjoa eloonjäämisetua. Ei niin kauan, kun älykkyys on yksilön ominaisuus.

Ihminen on erityinen tapaus. Ihmisen evoluutioon liittyy paradoksi. Biologisesti valmis Homo Sapiens syntyi noin pari sataa tuhatta vuotta sitten. Ja noin parinsadan tuhannen vuoden ajan se oli vain apina apinoiden joukossa, ei mitään sen kummallisempaa. Sitten tapahtui jotain outoa. Syntyi kieli, symbolinen viestintä, kulttuuri, ja lopulta teknologia. Kulttuurin kautta jokainen ihminen sai käyttöönsä sekä kumuloituvan historiallisen kokemuksen että lajitovereiden taidot ja kokemukset. Yksilö ylitti näin moninkertaisesti kehonsa ja muistinsa rajat. (Uusimman tiedon mukaan ihmisiä syntyi useampiakin kulttuuriin kykeneviä lähisukuisia lajeja, kuten neandertalinihminen ja denisovanihminen; on kiinnostavaa, että eräillä näistä nyt kadonneista ihmislajeista oli selvästi nykyihmistä suuremmat aivot).

Mutta on myös kulttuureja, jotka eivät rakennu symboliselle kommunikaatiolle: tieteiskirjallisuudesta tutut kyborg-kulttuurit, joita maassa edustavat yhteiskuntahyönteiset, kuten mehiläiset, termiitit ja muurahaiset. Huolimatta yksilöiden sangen vaatimattomasta älyn tasosta niistä muodostuneet yhteiskunnat toimivat hämmästyttävän tehokkaasti ja älykkäästi. Näiden kulttuurien ”rakenteellinen ohjelmointi” kehittyy hitaasti satojentuhansien ja miljoonien sukupolvien kuluessa geneettisen ja epigeneettisen kommunikaation kautta. Avaruuden vieraat kulttuurit voisivat olla myös jotain tämän tapaista. Voidaan kuvitella myös nopeampi ohjelmointiperiaate, jotain symbolisen ja geneettisen kommunikaation välimaastosta. Entä voivatko tulevaisuuden tekoälyt muodostaa myös kulttuureja? Taas kerran erinomaisen vaikeita kysymyksiä.

Tietoisuuden arvoitusta Davies ei juuri avannut. Puhumattakaan siitä, voidaanko jotain kulttuurityyppiä pitää myös tietoisena. Antonio Damasion ajatukset ovat tässä hyvin valaisevia.

Joten jos etsimme avaruudesta jotain erityistä, sitä on elämän lisäksi kulttuurit ja teknologiat. Ne voivat olla aivan erilaisia kuin kuvittelemme. Joka tapauksessa kulttuuriin tarvitaan tietyn tasoinen perusäly ja erityiset olosuhteet. Ja teknologia taas edellyttää tietynlaista kulttuuria ja olosuhteita. Itse olen sitä mieltä, että teknologia on vain eräs kulttuurin muoto.

Emme oikeastaan tiedä, millä älyn tasolla kulttuuri lähtee liikkeelle. Emmekä tiedä, tuottavatko kaikki kulttuurit teknologiaa. Emme myöskään tiedä, syntyykö teknologian jälkeen joku aivan uudenlainen yhteisöllinen ylärakenne – emmekä sitä, syntyykö tällainen mahdollinen rakenne ilman teknologista vaihetta.

Daviesin inhoamassa ”Apinoiden planeetta”- elokuvassa ydinsota tuhoaa koko ihmiskunnan. Mutta sitten jäljelle jääneiden apinoiden vähäisempi älyn taso liipaisee käyntiin kulttuurin. Syntyy apinoiden planeetta, joka kieltämättä muistuttaa aika lailla ihmisten planeettaa. Vaikka elokuvan rasistinen perusvire yrittääkin asettaa planeetalle saapuvat ihmisastronautit apinoiden yläpuolelle. Minusta tämä kieltämättä hölmö elokuva antaa ajattelemisen aihetta.