Elämä, kehitys, äly ja kaikki muu

Elämän synty on eräs tieteen suuria kysymyksiä. Uskonnot ovat pyrkineet antamaan siihen vastauksia, sillä jotenkin tuo asia on vain aina kiinnostanut ihmisiä. Moniin uskontoihin ja tarustoihin - ellei suorastaan melkein kaikkiin - kuuluu jonkinlainen luomis- tai syntykertomus. Esimerkiksi Kalevalassa maailma syntyy sotkan munasta, mutta sen sijaan eläinten tai ihmisten syntyä ei pohdita sen kummemmin. Elollinen luonto vain astui esiin siinä vaiheessa kun taivaankappaleet olivat asettuneet paikalleen. Oikeastaan elämä oli olemassa jo ennen kosmosta. Tästä voisi tehdä mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Tai sitten on kysymys vain kansanrunojen ja niiden keräilyn suurpiirteisyydestä. 

Myös ihmisjärki on koettanut ratkaista arvoitusta. Antiikin ajoista filosofit ovat pohtineet kosmoksen luonnetta ja sen syntyä. Lukemattomat filosofiset katsantokannat yhdessä uskonnollisten maailmansynnyn kertomusten kanssa muodostavat rikkaan kulttuuriperinnön. Tiede on sieltä saanut runsaasti vaikutteita ja impulsseja omille teorioilleen. Kun olen lueskellut tutkijoiden, filosofien, teologien ja maallikkojen kirjoituksia aiheesta, niiden taustalla oleva kulttuuriperintö on enemmän tai vähemmän kätketysti näkyvillä - ja kaikessa rikkaudessaan. En halua nyt syyllistää enkä vähätellä, tokihan kaikki inhimillinen ajattelu nojaa kulttuuriperinteeseen. Mutta jos etsimme tieteelliseen evidenssiin ja perustelutapaan nojaavia näkemyksiä, on syytä etsiä herkällä silmällä kulttuuriperinnön mukanaan tuomia vääristymiä. 

Olen tullut varovaiseksi myös filosofisten perustelujen suhteen. Filosofia nimittäin nojaa vahvasti luonnolliseen kieleen. Sanat eivät kuitenkaan ole lainkaan neutraaleja, niissä on vahvoja syvällä piileviä merkityksiä ja oletuksia. Lauserakenteet ja retoriset struktuuritkaan eivät ole neutraaleja. Siksi jopa objektiiviselta vaikuttava filosofinen perustelu voi kantaa mukanaan vääristymiä. Tämä on filosofian luontainen kirous, josta se ei pääse eroon. En vähättele filosofiaa, päin vastoin. Tämä asia pitää vain ottaa huomioon. Matematiikka, eli tässä tapauksessa formaali esitystapa ei pelasta filosofian objektiivisuutta. Tätä on kyllä yritetty, mutta esimerkiksi logiikka ja sen pidemmälle kehitetyt muodot kuten modaalilogiikka eivät ole tuottaneet filosofian läpimurtoa tieteen temppelin huipulle. Filosofia on edelleen kirouksensa vanki. Puhdas matematiikkakaan ei ole puhdas ratkaisu. Matematiikka on vain tahroja paperilla, ellei se saa tuekseen luonnollista kieltä, joka antaa sille tulkinnan ja merkityksen. Mutta: tulkinta ei voi olla mielivaltainen. 

Joten miten pitää arvioida erilaisia näkemyksiä elämän synnystä? Monestakin syytä tässä pitää nojata luonnontieteissä vakiintuneeseen esitystapaan. Tärkein syy tähän on luonnontieteen ylivoimaisuus luonnon ilmiöiden ja inhimillisen elämän selittäjänä. Ja samalla pitää muistaa, että nämä selitykset eivät ole virheettömiä eivätkä ikuisia, vaan ne noudattavat tieteellisen tiedon luonteelle ominaista dynamiikkaa. Se ei oikeuta tieteellisten selitysten pätevyyden postmoderniin kieltämiseen, sillä kritiikistä  huolimatta luonnontiedettä pidetään huomattavassa määrin todenmukaisena. 

Palataan nyt itse asiaan: mitä voidaan sanoa elämän esiintymisestä muilla planeetoilla? Voisimme ensi tarkastella tällaisen arvioinnin kulttuurihistoriaa. Olen sitä pohtinutkin kirjoituksessa Tervetuloa kosmokseen, LGM. Tieteen luoman maailmankuvan muuttuminen eri aikoina ei tietenkään ole kovin vahva argumentti, mutta jotain se kuitenkin kertoo. Teologinen kanta on tietenkin ollut ehdoton: ihminen on ainutkertainen ja maailmamme on universumin keskus. Kun valistus hylkäsi teologian maailmaa koskevan tiedon lähteenä, mentiin toiseen äärimmäisyyteen. Nyt taivas olikin täynnä vieraita maailmoja ja niiden asukkaita. Tämä ajatus oli luonnollista jatkumoa löytöretkille, jolloin uusia eläinten ja ihmisten populaatioita löytyi aiemmin tuntemattomilta saarilta ja mantereilta. 

 

Uusi jyrkkä käänne syntyi, kun avaruuden tutkimus osoitti, että lähiavaruutemme onkin elämän kannalta karu ja vihamielinen paikka. Elämää on siis etsittävä kauempaa. Avaruus ajateltiin kuivaksi paikaksi, jossa on hyvin niukasti jos lainkaan elämälle otollisia planeettoja. Yhdestäkään eksoplaneetasta kun ei ollut minkäänlaista havaintoa. 

Tämä aution avaruuden visio säilyi vuoteen 1992, jolloin ensimmäinen eksoplaneetta löydettiin. Aluksi havaittiin hyvin suuria planeettoja hyvin lähellä pulsaria tai muuta emotähteä. Maan kaltaisten planeettojen löytäminen sopivalta etäisyydeltä auringon kaltaisesta tähdestä on ollut vaikeaa: ei siksi, että sellaiset planeetat olisivat harvinaisia, vaan havaintoteknisistä syistä. Nyt (vuonna 2019) eksoplaneettoja on kirjattu NASA:n luetteloon yli 4000, ja vahvistamista odottavia havaintoja on moninkertainen määrä. Edelleen on arvioitu, että joka kuudes linnunradan tähti on "auringon kaltainen" (riippuu tietenkin määritelmän tiukkuudesta). Entä kuinka monella niistä on maan kaltainen planeetta "elämän vyöhykkeellä", eli alueella, jossa voi esiintyä nestemäistä vettä? Arviot vaihtelevat 1/3 - 1/30. Tähän pitää vielä lisätä, että vesi on avaruudessa erittäin yleistä, avaruus ei olekaan "kuiva". 

Siis kolmessa vuosikymmenessä aution avaruuden visio on korvautunut elämän mahdollisuuksien avaruudella. Vaikka olen saattanut tulkita lukemaani tutkimusdataa liian optimistisesti ja unohtanut jonkun varauksen, tilanne on mielenkiintoinen. Planeettoja, joilla vallitsevat tuntemallemme elämälle suotuisat olosuhteet on yksin omassa galaksissamme paljon. Ei yhtä tai muutamaa, vaan kriteerien tiukkuudesta riippuen tuhansia, miljoonia tai vieläkin enemmän. 

 

Tutkijat ovat harrastaneet tällaista pohdiskelua selvittääkseen lupaavimmat kohteet, joista maapallon ulkopuolista elämää kannattaa etsiä. Tällainen missio kun tulee olemaan hyvin kallis ja teknisesti vaativa, ja avaruus on kovin suuri tutkimusalue. Siksi kriteerejä pitää kiristää. Kun emotähti oletetaan lähes identtiseksi auringon kanssa ja eksoplaneetta määritellään hyvin paljon maata mustuttavaksi, lupaavia tutkimuskohteita löytyy edelleen muutaman kymmenen valovuoden säteellä meistä. Meidän kannattaakin lopettaa astronominen tarkastelu seuraavaan päätelmään: Luonto on järjestänyt omaan lähiavaruuteemme valtavan määrän paikkoja, joissa elämä voi syntyä, jos se on syntyäkseen. 

Kysymys maapallon ulkopuolisiesta elämästä voitaisiin asettaa seuraavasti: voiko elämä syntyä itsestään, jos olosuhteet ovat sopivat? Kysymys on oikeastaan turha, sillä luonnontiede on jo vastannut siihen. Kyllä voi, sillä juuri niin elämä meidän planeetallamme on syntynyt: itsestään. Prosessille on olemassa nimityksiä: morfogeneesi; kemiallinen ja biologinen evoluutio. Erityisen vähän tiedämme niistä vaiheista, jolloin DNA:n kaltaiset rakenteet eivät vielä olleet muodostuneet, oli van niiden esiasteita. Mutta voimme olla varmoja, että nuo esiasteet on käyty läpi. Elämän syntymiselle ja säilymiselle tarpeellinen energia on peräisin kemosynteesistä tai fotosynteesistä. Mutta vahvaa näkemystä tapausten kulusta ei ole - tai niitä on useita. 

Seuraava kysymys kuuluu: onko elämän syntyminen universumissa ainutkertaista, vai voiko se tapahtua yhä uudelleen? Jos lähdemme siitä, että elämän syntyminen on luonnollinen prosessi, joka aiheutuu niin sanotuista luonnonlaeista, väite elämän ainutkertaisuudesta on outo. Siinä voidaan nähdä kulttuurihistoriallinen vääristymä. Otan vertauksen. Kun Galileo pudotti Pisan vinosta tornista yhtä aikaa musketinkuulan ja tykinkuulan, ne osuivat maahan yhtä aikaa. Entä tapahtuuko näin joka kerta kun koe toistetaan? Useimmat ihmiset vastaisivat: "kyllä". Vain joku filosofi saattaisi väittää vastaan. 

(Tosiasiassa Galileo ei koskaan tehnyt tällaista koetta, hän vain selosti jonkun toisen tekemää koetta). 

Entä millainen luonnonlaki johtaa elämän syntymiseen soveliaissa olosuhteissa? Kysymys on hankala, sillä luonnonlain käsite ei ole lainkaan selkeä. Olen pohdiskellut kysymystä kirjoituksessani Se on luonnonlaki. Siteeraan johtopäätöksiäni. Luonnonlaki on epätäsmällinen käsite, se on selitys arkielämässä tekemillemme havainnoille ilmiöistä, jotka tuntuvat toistuvan pysyvästi samalla tavalla. Pisan pudotuskoe havainnollistaa luonnonlakia: eripainoiset esineet pyrkivät putoamaan samalla tavalla. Se voidaan kuvata täsmällisemmin klassisen mekaniikan liikeyhtälöllä. Mutta nykyisin tiedämme, että tuo laki on virheellinen. Vaikka se näyttääkin havaintotarkkuuden puitteissa oikealta. Joten putoaminen pitää mallittaa nykyaikaisilla fysiikan laeilla ja vuorovaikutuksilla. 

Aivan vastaavasti elämän syntyä ohjaava luonnonlaki on taipumus. Elämällä on taipumus syntyä itsestään, kun olosuhteet ovat sopivat. On tieteen tehtävä pyrkiä kuvaamaan tuo ilmiö täsmällisien fysiikan lakien ja vuorovaikutusten avulla. Se ei ole lainkaan helppoa. Itse ajattelen, että periaatteessa se on tehtävissä jollain tarkkuudella. Mielikuva elämän syntymisestä satunnaisena prosessina on ilmeisen väärä. Kyse ei ole siitä, että lämpöliike ravistelee satunnaisesti molekyylit juuri oikeaan järjestykseen. Tällä tavalla elämää ei koskaan syntyisi. Sen sijaan kyse on polusta, jossa tietynlaiset peräkkäiset askeleet ovat muita todennäköisempiä. Jos haluamme nimetä edes jonkun "luonnonlain" joka liittyy asiaan, Arrheniuksen reaktiolaki voisi olla sopiva.

Kun pohditaan elämää maapallon ulkopuolella, pohditaan yleensä myös älyllistä elämää. Jos elämä syntyy itsestään, voiko myös älykkyys syntyä itsestään? Tässä pohdinnassa on väistämättä mukana raskasta historiallista painolastia. Jotta voisimme pohtia älykkyyden syntyä, meidän pitää nähdä kulttuurihistoriallisten vääristymien läpi. 

Ensimmäinen ja ehkä raskain vääristymä on älykkyyden inhimillistäminen. Älykkyys on nähty puhtaasti ihmisen ominaisuutena, ja se on yhdistetty sieluun. Se on jumaluuden kipinä elävässä olennossa. Toisaalta älykkyys on myös asetettu syvemmän ihmisyyden vastakohdaksi. Taiteessa älykäs ihminen kuvataan usein kylmäksi, tunteettomaksi ja epäinhimilliseksi. Ja kun tekoäly tulee mukaan keskusteluun, se on tietenkin erityisen epäinhimillinen. Paitsi kehittyessään riittävästi tekoäly voikin tulla inhimilliseksi ja kehittää itselleen sielun. 

Toinen vääristymä on kuvata älykkyys jonkinlaisena substanssina. Sitä voi olla enemmän tai vähemmän, ja kun älyä on oikein paljon, se saa suorastaan yliluonnolliset mittasuhteet. Kuvitellessamme maapallon ulkopuolista älyä ajattelemme helposti, että siellä voi olla myös superälyä. Ja koska superäly on kaikkivoipaista, tuo superäly pystyy mihin vain, vaikka rakentamaan ja siirtelemään taivaankappaleita ja matkustamaan ajassa tai valoa nopeammin. Selvästi superälyssä näyttää olevan teologista taustaa. Ja niin sanottu Fermin paradoksi näyttää sisältävän uskon superälyn yliluonnollisuuteen. Jos maapallon ulkopuolista älyä on, on myös superälyä, ja sen pitäisi näkyä.  

Vaikka meille näkyvät merkit ulkoavaruuden älystä ovat ilmeisen heikkoja, johtopäätös ei voi olla, että ulkoavaruudessa ei ole elämää eikä älykkyyttä. Oikeampi johtopäätös kuuluu: älykkyys ei anna omistajalleen yliluonnollisia kykyjä. 

Edellä yritin vihjata, mitä äly ei ole. Joten mitä se sitten on? Ilman muuta äly on elämän ominaisuus. Maapallon ulkopuoliseen elämään liittyy väistämättä maapallon ulkopuolinen äly. Olen pohtinut älykkyyttä kytkemättä sitä ihmiseen kirjoituksessani Älykkyys – laajempi näkökulma. Joten esitän tässä vain lyhyen yhteenvedon. Tuntemamme elämänmuodot elävät jatkuvassa kilpailussa toisten eliöiden kanssa ja ympäristöstä tulevien uhkien ja mahdollisuuksien paineessa. Äly on elämän eräs resurssi pärjätä tässä kilpailussa. 

Älykkyys tarkoittaa siis kykyä toimia tarkoituksenmukaisesti uudenlaisessa tilanteessa. Älyyn liittyy erilaisia muutoksen ja selviytymisen vivahteita. Voimme tarkastella yksilön, yhteisön ja lajin älykkyyttä. Voimme puhua myös erilaisista aikaskaaloista. Yksilö toimii ja reagoi nopeasti, sekunneista ylöspäin. Populaation älykkyys on jo hitaampaa. Kasvien älykkyys on jo kokonaan erilaista, hyvin hidasta. Voidaan puhua myös lajien älykkyydestä. Se ilmenee lajin kykynä muuttua ja sopeutua, ja aikaskaala ulottuu kymmenistä tuhansiin sukupolviin.

Ja tietyssä mielessä maapallo on elämänmuotojensa kautta älykäs taivaankappale. Täällä vallitsee planetaarinen äly.

Älykkyys sopeutumisen mekanismina on huima ajatus, se mullistaa tapamme tarkastella älyä. Tämä on suuri ja jopa outo asia, ja sille pitää antaa aikaa upota ja vaikuttaa. 

Joten lopetan tällä kertaa tähän.

Olemme maan lapsia, olemme tähtipölyä

Kuinka usein tiede asetetaankaan inhimillisen vastakohdaksi. Kuinka tiedettä väitetään emotionaalisesti köyhäksi, ja asetetaan sen vastakohdaksi jotain joka olisi enemmän emotionaalista, mitä ikinä se olisikin: uskonnot, tarinat, runous, taiteet, tunteet. Eikö suuri Johann Wolfgang von Goethe sanonutkin: ”Harmaata kaikki teoria, vihreää vain elämän kultainen puu”.
 

Miksi suuri tiedemies ja suuri runoilija sotkee asiat näin? Vielä oudommaksi asian tekee, että tämän Saksan suurimman hengen omista tieteellisistä ansioista tunnetaan parhaiten värioppi, joka on lapsellista höpötiedettä. Ehkä hän ei ollut pohtinut tieteen olemusta syvällisesti. Mutta miksi hän sitten mustasi sen imagoa? Katso myös juttuni tiedemies Faustista, josta Goethe teki hölmön. Mahtoiko hän suorastaan vihata tiedettä?

Olen ehdottomasti eri mieltä kuin Goethe. Minun on mahdotonta ajatella tiedettä tunteettomana. Ilman tunnetta ei voi tutkia mitään eikä ymmärtää mitään. Emme edes voi ajatella ilman että tunteet ovat mukana. Tieto ja tiede ovat syvästi ja ehdottomasti tunteiden asia. 

Minusta tiede tarjoaa sekä kauneutta että tunteisiin vetoavaa ymmärrystä. Haluan esittää kaksi esimerkkiä: käsitys siitä, mistä me ihmiset ovat tulleet, ja käsitys ihmisen roolista maapallolla.

Uskonnot tarjoavat erilaisia selityksiä ihmisen synnystä. Vanhoissa maailmanuskonnoissa ihminen vain luodaan, hieman töksähtäen. Tai vanhoissa luonnonuskonnoissa hän on sukua eläimille, jotka taas joskus ovat sukua hengille tai jumalille. Luonnonuskontojen kuva on runollisempi ja tunnevoimaisempi, taidan pitää siitä enemmän. Entä millainen on luonnontieteellinen selitys?

Tieteessä ihmisen synty kietoutuu maailman syntyyn. Maailman syntyminen on ollut voimallinen, yllättävä ja äärimmäisen vaikeasti tajuttava tapahtuma. Maailma syntyi prosessina, ja se on edelleen kehittyvä prosessi. Asia vaikuttaa vastaansanomattomalta. Ihminen on ainetta,ja aine taas syntyi energiasta, ja sitten kevyemmistä osasista syvällä tähtien uumenissa. Jotkut tähdet kuluivat loppuun ja lopulta tuhoutuivat valtavissa räjähdyksissä. Ne muuttuivat pölyksi, syntyivät uudelleen, muodostivat uusia tähtiä ja planeettoja, kuten Maan, jonka pinnalla aine järjestyi elämäksi. 

Olemme tähtipölyä. Olemme tähtien lapsia. En voi kuvitella mitään kauniimpaa ja ihanampaa kertomusta.

Entä mikä on elämän tarkoitus tai ihmisen tehtävä? On suuri paradoksi, että pohdimme tätä yhä uudelleen, samalla kun yleisesti ymmärretään, että nykyaikainen tiede syntyi vasta, kun se luopui yrityksestä vastata näihin kysymyksiin. Koska se oli hedelmätöntä, ja oli parempi vastata vain siihen mihin ylipäätään voi vastata, eli kysymykseen: mitä, ja miten.

Biologia tarjoaa lisää aineksia ihmisen osa ymmärtämiseen. Elämä on prosessi, joka kasautuu. Uutta syntyi ja syntyy vanhan varassa. Syntyi elämän molekyyli DNA, joka muuttui, polveili, tuotti eliöitä jotka tulivat yhä erilaisemmiksi. Mutta sama kehityksen virta kulkee noiden eliöiden läpi. Bakteerit, kasvit, eläimet, ihmiset, kaikki kovin erilaisia, ja kuitenkin niin paljon samaa. Olemme kaikki sukulaisia, ja elämän mutkikas prosessi tekee meidät riippuvaisiksi toisistamme. 

Tämän valossa voimme tulkita ja ymmärtää olemassaoloamme, mutta luonto tai tiede ei kerro meille, miten meidän pitää se pitää tulkita. Teemme sen itse, ja vain ymmärryksellämme ja tunteillamme. Esimerkiksi siten, että planeetallamme on vain yksi kehittyvä ja muuttuva elämänmuoto, jolla on valtava määrä ilmenemisen asuja. Ja ainakin itse olen vakuuttunut, että suuressa universumissamme kelluu muitakin elämän pesäkkeitä, ehkä jotkut hieman saman kaltaisia, mutta luultavasti ja suruksemme kuitenkin saavuttamattoman kaukana toisistamme.

Tämäkin tulkinta on hyvin kaunis.

Maanpäällistä älyä etsimässä

Lueskelin juuri Paul Davies'in kirjan ”Kolkko hiljaisuus” (Ursa 2012). Kirja käsittelee SETI- projektia – hanketta, joka etsii maapallon ulkopuolista älykästä kulttuuria (SETI = serarch for extraterrestrial intelligence). Oudosta nimestään huolimatta kirja suhtautuu SETIin vakavasti. Davies on pätevä ja monipuolinen fyysikko ja rohkea ajattelija. Viime vuodet hän on ollut post detection- komitean vetäjä. Komitea kehittelee strategiaa ja menettelytapoja sen varalle, että ulkoavaruuden äly todella sattuisi löytymään. Asia, joka tarkemmin ajatellen ei ole lainkaan yksinkertainen. Daviesin kirja on todellinen ja jopa ällistyttävä runsaudensarvi. Se kannattaa ehdottomasti lukea, syistä, jotka kohta selitän.

Useimmille maallikoille, ja jopa useimmille tiedemiehille SETI on kummajainen. Jotain outoa scifityyppistä puuhastelua tai suoranaista hörhöilyä, johon väistämättä liitetään myös UFOt ja ET:t. Käsitys on väärä. SETI on vakava hanke, ja jotta siihen voidaan suhtautua vakavasti ja ammattimaisesti, meidän on esitettävä tärkeitä kysymyksiä elämästä ja älystä maan päällä. Tiedämmekö niistä edes tarpeeksi? Osoittautuu, että emme tiedä. SETI toimii kuin peili, josta katsomme itseämme muukalaisten näkökulmasta. Emme voi vakavissamme etsiä elämää ja älyä avaruudesta, ellemme todella tiedä, mitä ne ovat, mitä ne voisivat olla, miten ne syntyvät, ja miten ne voisivat syntyä.

Systemaattinen SETI- tutkimus käynnistyi Frank Draken aloitteesta 1960- luvun alussa, ja herätti heti paljon huomiota. Vähitellen innostus kuitenkin laantui. Ulkoisen älyn tuottamia radiosignaaleja ei ole löydetty, ja lisäksi oman aurinkokuntamme kiinnostavimmat kohteet Mars ja Venus ovat tuottaneet pettymyksen, ainakaan tuttuja elämänmuotoja ei niillä ole. On kuitenkin syitä, joiden takia kiinnostus SETIä kohtaan on kasvamassa. Ehkä Mars ei olekaan niin tyhjä kun on kuviteltu. Jupiterin ja Saturnuksen kuista löytyy rikkaita ja hyvin dynaamisia ympäristöjä, jotka saattaisivat tukea aivan erilaisia elämänmuotoja. Eniten on harpannut lähitähtien planeettojen tutkimus. Nerokkaat mittausmenetelmät ovat paljastaneet jo liki tuhat eksoplaneettaa, ja ensimmäiset Maan kaltaiset kiviplaneetat on jo löydetty ns. elämänvyöhykkeeltä (alueelta, jolla planeetoilla voi olla nestemäistä vettä). Jo omassa galaksissamme Maan kaltaisia planeettoja näyttäisi olevan valtavasti, ehkä miljoonia. Astrobiologia eli eksobiologia, eli maanulkoisen elämän tutkimus, ei enää ole hörhöilyä, vaan vakavasti otettava tieteenala.

Mutta jopa tiedoissamme omasta elämänmuodostamme on paljon aukkoja, tärkeitä asioita, joiden tietäminen auttaisi suuntaamaan SETIn ponnistukset tarkemmin. Daviesin kirja käy läpi näitä aukkoja. Niitä ovat mm: elämän synty, evoluutio, älyn alkuperä ja merkitys, tekoäly, ja galaktisen ”maantieteen” rajoitukset ja mahdollisuudet elämän synnylle, leviämiselle, ja sen kaukohavainnoinnille. Eräs esimerkki: elämä on ehkä syntynyt maapallolle useita kertoja, ja todisteet aiemmista synnyistä saattavat olla keskuudessamme. Tunnemme vain mitättömän osan mikroskooppisista elämänmuodoista, lisäksi käyttämämme geneettisen aineen tunnistusmenetelmät eivät ehkä pure jollain toisella tavalla rakentuneisiin organismeihin.

Kirjaa lukiessani koin jonkinlaisen dejavu- ilmiön. Olen itsekin kirjoittanut tässä blogissa eräistä kirjassa käsitellyistä kysymyksistä: evoluution suunnasta, pienistä vihreistä miehistä, aivojen koon ja älykkyyden suhteesta, ja älykkyyden roolista. Mutta samalla hoksasin asian, johon Davies ja ehkä koko SETI- yhteisö ei ole mielestäni kiinnittänyt riittävää huomiota. Yleinen käsitys älystä on yksilökeskeinen. Edelleen oletetaan lähes automaattisesti, että äly tarjoaa evoluutiossa menestymisedun. Siitä vedetään johtopäätös, että evoluutio tuottaisi tendenssin kasvattaa älyä – ja tuottaa lopulta riittävän kauan jatkuessaan superälykkäitä, jopa ihmisen päihittäviä rotuja.

En usko, että asia on näin. Ensinnäkin, aivojen koko ei välttämättä osoita älyä, vaan aivojen koolla on tehokkuusoptimi. Ihmisen aivot saattavat olla lähellä tätä optimia. Sitä suuremmat aivot voivat olla sekä hitaammat että tyhmemmät. Pienet aivot taas saattavat olla nopeammat, ja siksi joissakin asioissa tehokkaammat. Todistelu löytyy täältä. Toiseksi, lajien menestys ei selvästikään korreloi älyn kanssa, joten äly ei yleisesti ottaen tarjoa eloonjäämisetua. Ei niin kauan, kun älykkyys on yksilön ominaisuus.

Ihminen on erityinen tapaus. Ihmisen evoluutioon liittyy paradoksi. Biologisesti valmis Homo Sapiens syntyi noin pari sataa tuhatta vuotta sitten. Ja noin parinsadan tuhannen vuoden ajan se oli vain apina apinoiden joukossa, ei mitään sen kummallisempaa. Sitten tapahtui jotain outoa. Syntyi kieli, symbolinen viestintä, kulttuuri, ja lopulta teknologia. Kulttuurin kautta jokainen ihminen sai käyttöönsä sekä kumuloituvan historiallisen kokemuksen että lajitovereiden taidot ja kokemukset. Yksilö ylitti näin moninkertaisesti kehonsa ja muistinsa rajat. (Uusimman tiedon mukaan ihmisiä syntyi useampiakin kulttuuriin kykeneviä lähisukuisia lajeja, kuten neandertalinihminen ja denisovanihminen; on kiinnostavaa, että eräillä näistä nyt kadonneista ihmislajeista oli selvästi nykyihmistä suuremmat aivot).

Mutta on myös kulttuureja, jotka eivät rakennu symboliselle kommunikaatiolle: tieteiskirjallisuudesta tutut kyborg-kulttuurit, joita maassa edustavat yhteiskuntahyönteiset, kuten mehiläiset, termiitit ja muurahaiset. Huolimatta yksilöiden sangen vaatimattomasta älyn tasosta niistä muodostuneet yhteiskunnat toimivat hämmästyttävän tehokkaasti ja älykkäästi. Näiden kulttuurien ”rakenteellinen ohjelmointi” kehittyy hitaasti satojentuhansien ja miljoonien sukupolvien kuluessa geneettisen ja epigeneettisen kommunikaation kautta. Avaruuden vieraat kulttuurit voisivat olla myös jotain tämän tapaista. Voidaan kuvitella myös nopeampi ohjelmointiperiaate, jotain symbolisen ja geneettisen kommunikaation välimaastosta. Entä voivatko tulevaisuuden tekoälyt muodostaa myös kulttuureja? Taas kerran erinomaisen vaikeita kysymyksiä.

Tietoisuuden arvoitusta Davies ei juuri avannut. Puhumattakaan siitä, voidaanko jotain kulttuurityyppiä pitää myös tietoisena. Antonio Damasion ajatukset ovat tässä hyvin valaisevia.

Joten jos etsimme avaruudesta jotain erityistä, sitä on elämän lisäksi kulttuurit ja teknologiat. Ne voivat olla aivan erilaisia kuin kuvittelemme. Joka tapauksessa kulttuuriin tarvitaan tietyn tasoinen perusäly ja erityiset olosuhteet. Ja teknologia taas edellyttää tietynlaista kulttuuria ja olosuhteita. Itse olen sitä mieltä, että teknologia on vain eräs kulttuurin muoto.

Emme oikeastaan tiedä, millä älyn tasolla kulttuuri lähtee liikkeelle. Emmekä tiedä, tuottavatko kaikki kulttuurit teknologiaa. Emme myöskään tiedä, syntyykö teknologian jälkeen joku aivan uudenlainen yhteisöllinen ylärakenne – emmekä sitä, syntyykö tällainen mahdollinen rakenne ilman teknologista vaihetta.

Daviesin inhoamassa ”Apinoiden planeetta”- elokuvassa ydinsota tuhoaa koko ihmiskunnan. Mutta sitten jäljelle jääneiden apinoiden vähäisempi älyn taso liipaisee käyntiin kulttuurin. Syntyy apinoiden planeetta, joka kieltämättä muistuttaa aika lailla ihmisten planeettaa. Vaikka elokuvan rasistinen perusvire yrittääkin asettaa planeetalle saapuvat ihmisastronautit apinoiden yläpuolelle. Minusta tämä kieltämättä hölmö elokuva antaa ajattelemisen aihetta.

Tervetuloa kosmokseen, LGM

Tämä juttu käsittelee niin sanottua Fermin paradoksia. "Missä kaikki ovat?". Ja LGM tarkoittaa tietysti "Little Green Men". Ne piileskelevät kaverit. Minulla ei ole uutta informaatiota Fermin paradoksista. Tai ehkä onkin. En esimerkiksi käsitä, miksi se on paradoksi. Minusta se on ihan rehellinen kysymys, ja sen pitäisi olla nöyrä kysymys. Niin kuin kaikki suuret tieteelliset kysymykset.

Kysymyksen esitti paradoksin nimellä fyysikko Enrico Fermi. Minusta se kuvastaa jonkinlaista nokkavuutta. "Me tehtiin pommi, jolla voidaan räjäyttää planeetta paskaksi. Ja kohta me räjäytetään koko galaksi paskaksi. Joten miksi meitä ei noteerata!" Selitän kohta, miksi Fermin "paradoksi" närkästyttää minua.

Mutta se uusi lähestymistapa on tässä. Se on tiedon ja konseptien dynamiikka ja evoluutio. Katsotaanpa, miten käsitykset elämän ainutkertaisuudesta ovat kehittynyt viimeisten vuosisatojen ajan.

Alkuun olimme yksin. Olimme vain me, ja ympärillämme salaperäiset ja pelottavat luonnon voimat. Ja henget. Meillä on ollut taipumusta tulkita luontoa elollisena ja henkien kansoittamana. Ehkäpä tästä ikiaikaisesta alkuasetelmasta johtuu, että meidän on helppoa kuvitella myös pienten vihreiden miesten olemassaolo. Mutta sitten kävi niin, että kulttuuripiirimme olennaiseksi elementiksi vakiintui tiukan monoteistinen maailmankuva. Ja se teki lopun lukuisista hengistä, on vain yksi henkiolento (tai ehkä kolme, asia on hiukan sekava). Samalla tuo maailmankatsomus alkoi käyttää absoluuttista maallista valtaa, johon sisältyi myös sen määritteleminen, mitä maailmasta tiedetään, ja mitä siitä saa tietää. Ja tuossa maailmassa ihminen oli yksin, ja maa hänen jalkojensa alla oli ainoa maailma. Eli nyt ollaan ajassa noin 500 vuotta sitten.

Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Maailmankuva ei enää ollut uskottava. Se paljasti riittämättömyytensä vapaan ajattelun armottomien testien alla, ja lopullinen sysäys tuli, kun ihminen alkoi tutkia maailmaansa uudella instrumentilla, teleskoopilla.

Kun maa sijoitettiin kiertämään aurinkoa, muista planeetoista tulikin saman kaltaisia maailmoja. Maailmamme ei enää ollut ainoa, niitä olikin äkkiä monta. Ainakin seitsemän. Ja samalla syntyi aivan uusi ajatus. Jos maailmoja on monta, ne on helpointa kuvitella saman kaltaisiksi kuin omamme. Joten miksei niillä olisi myös omat asukkaansa, niin kuin tuntemattomilta mantereiltakin oli löydetty uusia ennen tuntemattomia kansoja.

Eikä tässä vielä kyllin. Jo Galileo oivalsi, että kaukaiset tähdet ovatkin aurinkomme kaltaisia, ja ehkä niilläkin olisi omat planeettakuntansa. Joten muutamassa vuosisadassa mahdollisten maailmojen määrä hyppäsi yhdestä hyvin suureksi, ainakin satoihin tuhansiin. Alkoi siis näyttää hyvältä pienten vihreiden miesten näkökulmasta. Mutta yksi ongelma jäi. Kuka oli luonut tuon väen? Pyhät kirjat eivät tarjonneet ratkaisua, joten niiden tarjoama vastaus tulkittiin negatiiviseksi. Ihminen oli taaskin yksin maailmankaikkeudessa.

Kunnes tuli Darwin, luonnonvalinta, ja näkemys elämän synnystä luonnollisena prosessina. Vaikka uudet ajatukset herättivätkin tulikivenkatkuista vastustusta, tiedemaailma kääntyi yllättävän nopeasti niiden kannalle. Ajatuksen vastustajien ylläpitämä ankara meteli peittää alleen sen, että elämän synnystä vallitsee tavattoman laaja konsensus. Joten ainakin yksi asia on selvä. Pienille vihreille miehille annettiin uusi mahdollisuus.

Mutta sitten alkoi kosmisilla ystävillämme mennä heikosti. Planeettaluotaimet ja uudet tutkimusmenetelmät paljastivat, että oman aurinkokuntamme muut planeetat olivatkin kaltaisellemme elämälle hyvin vihamielisiä. Kun 1700- luvulla ajateltiin, että vieraat maailmat olivat omamme kaltaisia, siirryttiin nyt toiseen äärimmäisyyteen. Oma maailmamme olikin taas ainoa elämälle suopea paikka. Alettiin jopa epäillä vieraiden planeettakuntien mahdollisuutta.

Mutta tiede ei ollut sanonut viimeistä sanaansa. Pari vuosikymmentä sitten löydettiin ensimmäinen eksoplaneetta, eli oman aurinkokuntamme ulkopuolinen planeetta. Nyt niitä tunnetaan jo lähes 700, ja tunnettujen eksoplaneettojen määrä lisääntyy eksponentiaalisesti. Vaikka täysin maan kaltaisia planeettoja ei vielä tunneta, se johtuu vain siitä, että ne ovat liian pieniä nykyisille havaintomenetelmille. Samalla on varmistunut muitakin elämän universaalisuutta tukevia havaintoja. Elämälle välttämätön vesi onkin tavattoman yleistä, ja samoin on muiden, tuntemamme kaltaisen elämän synnylle tärkeiden kemikaalien laita. Puhumattakaan siitä, voisiko elämä ehkä lähteä alkuun jollain toisella kemikaalikimaralla.

Joten tieteellisen evidenssin evoluutioon nojaavan päättelymme lopputulos näyttää seuraavalta: vähäisiä takaiskuja lukuun ottamatta tieteellisesti varmennetut todisteet maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuksien puolesta ovat jatkuvasti lisääntyneet. Mahdollisuus ei tietenkään ole sama asia kuin sen toteutuminen. Mutta tässäkin asiassa tieteellinen aineisto karttuu puoltamaan pienten vihreiden miesten asiaa. Elämän synty ei missään tapauksessa ole sattuma, vaan sopivissa olosuhteissa etenevä fysikaalinen prosessi. Samalla ymmärretään, että elämän ja ei-elämän raja ei ole mikään selvästi erottuva viiva, vaan enemmänkin luokittelukysymys. Elämän synnyn prosessi perustuu yhdisteiden ja muotojen järjestyksen asteen vaiheittaiseen kasvuun, ja jokainen uusi vaihe avaa myös uusia mahdollisuuksia.

Myös kysymys älykkäästä elämästä on saanut lisävalaistusta. Neuropsykologia ja eläinten käyttäytymisen tutkimus ovat osoittaneet, että raja ajattelun ja ei-ajattelun, tietoisen ja ei-tietoisen, siis inhimillisen ja eläimellisen välillä ei ole jyrkkä. Jos asiaa hieman kärjistää, maapalloa ei kansoita yksi ajatteleva laji mykkien luontokappaleiden laumassa, vaan oikeastaan planeettamme elämä onkin vain yksi ja sama eliö lukuisine variaatioineen.

Joten oma johtopäätökseni on: hyvältä näyttää, pienet vihreät miehet! Fermin kysymyksen esittäminen on kosmista koppavuutta, johon toki voidaan suhtautua ymmärtävästi. Kysymys siitä, miksi pienet vihreät miehet eivät vastaa soittoomme, on myös aidosti tyhmä, olisi luullut pätevän fyysikon ymmärtävän jotain mittakaavojen päälle. Vastaus löytyy myöhemmästä hakuteoksesta: Linnunradan käsikirja liftareille. "Avaruus on suuri. Se on paljon suurempi, kuin edes osaat kuvitella". Ihmislajin elinkaaren mitta kosmoksessa on niin häviävän lyhyt, että pieni vihreä mies ei ole ehtinyt puhelimeen, ja tuskinpa tuo puhelin on vielä edes soinutkaan.

Vastaukseni Fermin kysymykseen siis ohittaa ansibelit, valoa nopeamman matkustamisen ja käytännölliset madonreiät. Paholaisen asianajajana vastustan ihmettä - ja ihmeen kaupalla tämä asenne toivottaa pienet vihreät miehet tervetulleiksi kosmokseemme.

PS: Katso myös arvio linnunradan sivilisaatioiden lukumäärästä (vajaa 5000).

PS2: (marraskuu 2013): löydettyjen eksoplaneettojen määrä ylittää 1000.  Kepler- luotaimen (rakennettu löytämään eksoplaneettoja) datan mukaan ns. elämänvyöhykkeellä (nestemäistä vettä esiintyy) kiertävien maankaltaisten  planeettojen lukumääräksi linnunradassa arvioidaan 2 miljardia.