Kuoleman tarkoitus

Vanha, usein filosofiaan yhdistetty kysymys kuuluu: ”mikä on elämän tarkoitus”. En nyt vastaa siihen, en edes ole varma siitä, onko se ylipäätään järjellinen kysymys. Sitä paitsi olen jo käsitellyt asiaa mielestäni riittävän onnistuneesti (blogikirjoitus). Sen sijaan esitänkin toisen kysymyksen: ”mikä on kuoleman tarkoitus”. Ja toisin kun edellä esitettyyn, tähän todella voidaan vastata järkevästi, ja jopa ilman filosofista saivartelua.

Tämä ajatus tuli mieleeni, kun luin Tiina Raevaaran tuoreen kirjan Ikuisen elämän lyhyt historia ( Like 2024). Raevaara on koultukseltaan biologi, ja tieteellisen tuotannon ohella hän on julkaissut sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta. Pidin kirjasta. Raevaaran asiantuntemustausta tulee hyvin esiin, ja hän on sujuva kirjoittaja. Ja mikä parasta, hän perustelee mielipiteitään tutkimustiedolla, sisällyttää kirjaansa lähdeluettelon, ja viittaa lähteisiin korrektilla tavalla. Silti teksti juoksee nautittavasti, kirja ei ole tippaakaan tylsä tai kuiva.

Tämä onkin asia, mihin haluaisin kiinnittää huomiota. Tietokirjailijoita on monenlaisia. Varsinaiset tieteentekijät kirjoittavat usein myös popularisoituja, laajalle yleisölle suunnattuja tekstejä. Heidän kirjojensa uhkana on niiden liian läheinen sukulaisuus tieteelliseen tekstiin. Tuloksesta saattaa tulla vaikeaselkoista ja paperinmakuista. Tällaisille kirjoittajille suosittelisin: lukekaa kaunokirjallisuutta, lukekaa hyvin erilaisia kirjoja, ja lukekaa klassikoita. Hyvä kirjallinen tyyli nimittäin tarttuu, ihminen on mukautuva eläin. Ja miksei voi kokeilla myös kaunokirjallisuuden kirjoittamista, tai vaikka runojen. Tällainen asenne ei olekaan niin harvinaista kuin kuvittelisi. Monet vakavat ja menestyneet tieteentekijät tekevät myös kaunoa. Ja jotkut ovat jopa menestyneet myös sillä saralla.

Omien havaintojeni mukaan myös toimittajat tekevät mielellään tietokirjoja. Hehän ovat kirjoittamisen ammattilaisia, se työ heiltä sujuu, mutta toisaalta heiltä puuttuu tiedon etsimisen ja todentamisen osaaminen - tai ainakin se on hieman toisenlaista journalistiikassa. Tietokirjailijan motivaatio voi olla innostus, harrastus tai aatteen palo. Mutta olipa kirjailijan tausta mikä tahansa, haluaisin, että he perustelevat esittämiään asioita. Onko se varmennettua tai osittain varmennettua tutkimustietoa, vai onko se kansanperinnettä tai huhutietoa, spekulaatioita, tai jopa kirjailijan omia mielipiteitä tai tunteenomaisia uskomuksia. 

Kaikkea saa olla ja pitääkin olla. Mutta vetoan sekä kirjailijoihin että kustantajiin, että kirjat selkeästi toisivat esiin esitettyjen asioiden painoarvon, esimerkiksi varmuus-, uskottavuus-, toivottavuus- tai vältettävyysasteikoilla. Se tarkoittaa tekstin selkeyttä, sekä sitä, että kirjoissa on ilmoitettu tiedon lähteet, viitattu niihin, ja kirjaan on lisätty tärkeimpien käsitteiden hakemisto. Raevaaran kirjasta ne löytyvät, ja omissa kirjoissanikin on aina nämä rakenneosat. Jossain määrin ne ovat mukana jopa blogikirjoituksissani ja niistä tekemissäni kirjoissa. Ja kuitenkin: viime aikoinakin olen lukenut useita tietokirjoja, joissa nämä elementit puuttuvat jopa kokonaan.

Pitää toki muistaa, että on olemassa monenlaisia tietokirjoja. Se on syytä pitää mielessä sekä kirjoittaessa että lukiessa. On tiedekirjoja, tietokirjoja, mielipidekirjoja, oppikirjoja, pamfletteja, kokemuskirjoja, elämänkertoja ja tarinallisia kirjoja. Eivätkä rajat ole jyrkät, joten tarkkoja sääntöjä tai ohjeita ei voi antaa. Mutta suosittelen lämpimästi terveen järjen käyttöä. Kirjoittajalle ajoittaista epäröintiä: mitä oikeastaan olen tekemässä. Ja lukijalle: mistähän tässä kirjassa on pohjimmiltaan kysymys.

Palaan nyt Raevaaran kirjaan. Se on tutkimustietoon pohjaava ja asiallisesti rakennettu tietokirja, missä kirjoittaja samalla tuo esille omaa henkilökohtaista suhdettaan tällaiseen tietoon. Aivan loistavaa, juuri näin tietokirjailijan pitää tehdä, ja tässä kohdassa tietokirja eroaa tiedekirjasta. Kirja tarjoaa erilaisia näkökulmia, se valaisee oivallisesti "ikuisen elämän tavoittelun"  kulttuurihistoriaa.

Jokohan nyt pääsisin varsinaiseen kritiikkiin. Olen jo edellä tuonut esiin kirjan ansioita: rakenne, ymmärrettävyys, kiinnostavuus, selkeys ja luettavuus ovat kohdallaan. Kirjan loppupuolella ote tuntuu kuitenkin hajoavan. Kirjailija alkaa lisääntyvässä määrin pohtia omia tuntojaan. Kuolemisen ajatus tuntuu vaivaavan häntä, mutta vähempikin käsittely olisi riittänyt. Lukijalle se näyttäytyy toiston tunteena ja jopa tyhjäkäyntinä. Loppuosaa olisi voinut reilusti tiivistää, kustannustoimittajan olisi pitänyt puuttua tähän. Niin, nykyisessä kirjamaailman kannattavuusahdingossa moni kirjailija alkaa ajatella, että kustannustoimittaja onkin taruolento, siitä kuulee, mutta se ei näyttäydy.

Nyt palaan otsikkoon. Lupasin kertoa,mikä on kuoleman tarkoitus. Olisin luullut, että asia olisi biologille selkeä? Ehkä se on, mutta siinä voi olla emotionaalista vaikeutta. Joten koetan lohduttaa sekä kirjailijaa että lukijoitani. Kuolemaa tulisi ajatella lajin näkökulmasta, ei yksilön. Silloin ymmärrämme, että kuolema liittyy läheisesti suvulliseen lisääntymiseen. Jokainen uusi yksilö on koekappale, jonka selviytymistä testataan. Kuolema on siis välttämätön vaihe ylläpitämään jatkuvaa uusien yksilöiden testaamista. Sen kautta kehitymme ja muutumme, kun olosuhteet muuttuvat.

No hyvä, mutta jää muutama kysymys. Miksi ihmisen elinaika on juuri tietyn pituinen? Itse ajattelen, että kyseessä on investointi, ihmisen elimistöön on asennettu resursseja elinkaaren ajaksi. Esimerkiksi DNA:n resurssit sallivat tietyn määrän kopiointeja – mutta ei enempää kuin on tarpeen. Luonto on säästeliäs ja optimoiva. Sama koskee varmaan muitakin rakenteellisia resursseja. Entä miksi luonto ei ole kehittänyt elämän päättävää mekanismia lopettamaan elinkaari täsmällisesti, kuten vaikkapa kyttyrälohella? Tai scifin harrastajat muistavat, kuinka Blade runnerissa Tyrell-yhtiön replikantteihin on asennettu kolmen vuoden elinikä. ”Time to die”: repliikki pelastaa päähenkilön – mutta vain rajoitetuksi ajaksi. Oma veikkaukseni on, että tällainen mekanismi olisi investointi, jolla on oma hintansa, ja se olisi myös ilmeisen turha. Luonnon ratkaisu on antaa elimistön rappeutua, kun sen resurssit alkavat ehtyä. Sanomme tätä vanhuudeksi. Eihän se toki yksilön näkökulmasta kauhean mukavaa ole.

Entä miten luonto valitsee kullekin lajille optimaalisen elämän pituuden. Uskon, että tämäkin on evoluution tuottama valinta. Monet pienet nisäkkäät ovat lyhytikäisiä, kuten vaika hiiret tai päästäiset. Yleensä isommat eläimen elävät pidempään. En oikeastaan osaa spekuloida, miksi näin on, mutta tähän kehitys on johtanut. Enkä edes osaa spekuloida, miksi jotkut papukaijat tai kilpikonnat ovat erittäin pitkäikäisiä. On kuitenkin olemassa minua miellyttävä, ja mielestäni myös uskottava spekulaatio. On poikkeuksellisen pitkäikäisiä eläimiä, kuten elefantti, ihminen, ja eräät valaat, joille on yhteistä erittäin suurikokoiset aivot, ja erityisesti niiden kuorikerros, neocortex. Mihin näin suuria aivoja tarvitaan, kun pienemmilläkin näköjään tulee toimeen? Eräs vastaus on tässä: aivokuoressa sijaitsee tärkeä osa eläimen tai ihmisen muistia. Ja sosiaalisilla pitkäikäisillä eläimillä kattava ja laaja muisti on evoluutioetu. Muistiin tallentuu jatkuvasti uutta tietoa, ja talletustilan pitää riittää koko elämän ajaksi. Toki aivoissa toimii myös tehokas tiivistys- ja unohtamismekanismi, mutta vähitellen muistisisällön laatu joka tapauksessa huononee. Niinpä muistin riittävyys määrittää sopivan eliniän. 

Tätä teoriaa tukee myös naaraiden hedelmällisyyden päättyminen, vaikka lähes puolet elämää on vielä jäljellä. Naaraat ovat yhteisöjen tärkeitä muistivarastoja, ja ihmisellä lajin säilyminen tarkoittaa yhteisöjen säilymistä. Siksi naaraita kannattaa suojella synnytyksen vaaroilta, samalla ne vapautuvat hyödyntämään tehokkaammin tallennettuja osaamisvarantoja, Olemme laji, jota ovat johtaneet ja suojelleet vanhat viisaat naaraat. Tähän joku voisi huomauttaa, että ihmiskunta on tuottanut myös patriarkaatit. Aivan oikein, mutta niiden kohdalla on kysymys kulttuurievoluutiosta ja huomattavasti lyhyemmästä aikajänteestä. Kulttuurievoluutio ei välttämättä ole biologisesti tarkoituksenmukaista. Sen rakenteet testataan suhteessa tosiin kulttuurirakenteisiin, lajin säilymiselle ei siinä ole erillistä kannustinta.

Voisin tehdä yhteenvetoa. Tieteen valossa kuoleman tarkoitus on selvä: se palvelee suvullisesti lisääntyvien eliöiden evoluutioprosessia, ja on suorastaan sen olennainen osa. Toisaalta luonnontieteeseen ei oikeastaan edes kuulu tarkoituksen etsiminen, vaan ainoastaan ilmiöiden käsitteellistäminen ja niiden mekanismien selvitys. Minun itseni kohdalla käy kuitenkin niin, että tiedon valo poistaa pelkoa ja valaisee hämäriä nurkkia. Siksi en koe eksistentiaalista ahdistusta kuoleman takia - enkä elämänkään. Samalla kuitenkin ymmärrän, että merkityksen etsiminen on ihmisen mielen olennainen toimintatapa. Ja se on jopa enemmän: se kytkee ihmisen mielen tieteeseen nojaavaan maailman ymmärtämiseen. Ilman sitä tiede olisi vain tyhjää leikkiä numeroilla.

 

Kirottu kauneus

Kävin vuoden 2023 tieteen päivillä Helsingissä, ja eräs minua kiinnostanut tapahtuma oli nimeltään ”keskusteluja kauneudesta arkkitehtuurissa”. Tilaisuuden jälkeen olin sekä hämmentynyt että närkästynyt. Se nimittäin ei juuri lainkaan vastannut otsikkoaan. En saanut tietää, millaisia rakennuksia pidetään jollain kriteerillä kauniina. Pikemminkin ”asiantuntijoiden” viesti oli, että tällainen keskustelu on jollain lailla sopimatonta. Rakennuksen kauneusarvojen pohtiminen on latteaa tai banaalia. Todellinen ammattilainen ei sellaiseen lankea, vaan koettaa lähestyä arkkitehtuuria joillain aivan muilla dimensioilla.

Ja todella, kyllähän minäkin oikeastaan tunnistan tällaisen nihkeän asenteen. Sehän kiteytyy Englannin nykyisen kuninkaan Charles III:n tunnettuun kiinnostukseen arkkitehtuuria kohtaan ja vahvoihin mielipiteisiin rakennusten kauneudesta tai rumuudesta. Tämän takia hän on ollut vuosikymmeniä jatkuneen pilkan ja ivan kohteena, vain aristokraatti voi puhua tällaisia tyhmyyksiä. Tietysti kritiikissä on mukana luokkayhteiskunnasta kumpuavaa närää, mutta ei savua ilman tulta. Itsekin tunnen usein iloa kauniin rakennuksen takia, ja vastaavasti syvää rumien talojen inhoa. En tosin ole aristokraatti, mutta syyllistyn silti tällaisiin primitiivisiin mielipiteisiin ihan luontevasti. Ja vielä voisin lisätä, että itsekin harkitsin arkkitehdin ammattia, ja luovuin tuumasta värisokeuden takia – tosin ehkä perusteetta. Joten olen jotenkin osallinen.

Mikä oikein on arkkitehdin tehtävä? Arkkitehti-nimitys on ikivanha ja tarkoittaa vanhempaa teknikkoa eli siis suunnittelijaa. Vanhoina aikoina arkkitehdilla saattoi olla runsaasti vastuualueita. Hän suunnitteli rakennuksen ulkomuodon mutta myös sen tekniset rakenteet, ja saattoi myös toimia hankevetäjänä ja urakoitsijana. Ammattina arkkitehti on todella ilmeisen vanha, se tunnettiin jo antiikin aikana. On myös hyvin ilmeistä, että esteettiset arvot, siis rakennusten ja myös niiden ympäristön kauneus ovat olleet arkkitehdin työsarkaa. Mutta mistä se kauneus syntyy? Minkälaisia periaatteita ja teoriaa asiaan liittyy? Olen kirjoittanut tästä teemasta tässä blogissa aiemminkin, otsikolla Arkkitehdin seikkailu akateemisten humanisti-intellektuellien leirissä. Voin paljastaa, että arkkitehtuurin teoriaa on vaikea löytää, mutta sitä on kyllä pohdittu paljonkin.

Varhainen arkkitehtuurin pohtija ja itsekin arkkitehti ja insinööri oli roomalainen 1. vuosisadalla eaa. elänyt Marcus Vitruvius Pollio. Hänen kymmenosaista arkkitehtuuria käsittelevä teostaan De architectura libri decem (n. 25 eaa.) pidetään alansa varhaisena klassikkona. Teoksen englanninkielinen käännös on pitkään ollut saatavana netissä, itsekin olen sitä lueskellut. Teos on suomennettukin nimellä Arkkitehtuurista (Gaudeamus 2022). Vitruvius näkee arkkitehtuurin tavoitteena olevan rakennusten hyödyllisyyden ja kestävyyden, mutta myös viehättävyyden. Mutta minkälaisista elementeistä viehättävyys oikein syntyy? Vitruvius mainitsee rakennuksen eri osien suhteet, ja puhuu myös valon suunnasta. Korostaessaan numeroiden suhteita Vitruvius selvästi nojautuu ikivanhaan pythagoralaiseen filosofiaan. Sen mukaan maailma koostuu harmonioista ja se puolestaan syntyy pienten kokonaislukujen suhteista. Tällä tavoin arkkitehtuuri ja taide liittyvät myös musiikkiin, siinähän sävelten intervallit ja sointuharmoniat rakentuvat nimenomaan pienten kokonaislukujen suhteista. Tarkemmin sanottuna nuo musiikin piirteet syntyvät sävelten värähtelytaajuuksien suhteista. Pythagoralaiset löysivät nämä suhteet tutkimalla eri pituisia värähteleviä kieliä.

Vitruviuksen kuvaamat kauneuden periaatteet ovat varsin yleisluontoisia. Toki nämä asiat tulevat nykyäänkin esille, kun luonnehditaan arkkitehtuuria ja sen tuotoksia. Mutta miksi juuri tietynlaiset suhteet ja harmoniat miellyttävä ihmistä? Ehkä arvoituksen ratkaisua täytyy hakea kauempaa, biologiasta. Joskus ajatellaan, että estetiikka (sillä siitähän on kysymys) on kulttuurin tuote. Se on siis joukko ihmisten keskuudessa syntyviä taipumuksia, ja siten sopimusvaraisia asioita. Onhan siinäkin perää, sillä eri kauneuskäsitykset voivat olla varsin erilaisia eri aikakausina. Mutta toisaalta, kaikilla kulttuureilla on esteettisiä mieltymyksiä. Tunnistamme kauneusarvoja ja miellyttävyyttä myös vieraiden kulttuurin tuottamissa esineissä, ja tunnistamme tämä piirteen ikivanhoissa arkeologisissa löydöissä.

On sekä luontevaa että loogista olettaa, että kauneuden aistimisella on biologinen perusta. Pohdin nyt tuota biologista perustaa, seuraava esitys on toki osaksi spekulatiivista, mutta pyrin perustelemaan sitä mahdollisimman hyvin. Voisin aloittaa siitä, että kauneuden aistiminen, tai toisella tapaa ilmaisten esteettinen elämys on tunne. Tunteet viriävät meissä automaattisesti, ja niiden syntymiseen vaikuttaa oletettavasti sekä perimässämme olevat valmiudet että elämämme aikana opitut asiat. Tämä kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta tunnemekanismin tarkempi erittely vie meidät varmemmalle tiedolliselle pohjalle, aivojen toimintaan ja neuropsykologiaan. Jo kauan sitten 1700-luvun valistusfilosofit Adam Smith ja David Hume pohtivat moraalin alkuperää. He  päätyivät ehdottamaan, että moraalinen tunne, eli tunne oikeasta ja väärästä on automaattisesti viriävä reaktio. Mutta ei siinä vielä kaikki! Vaikuttaa siltä, että myös esteettiset tunteet eli kauneuden kokeminen olisivat läheistä sukua moraalisille tunteille. Kauneuden aistiminen näyttää siis myös olevan automaattisesi viriävä ja synnynnäinen reaktio. Tähän on päätynyt myös tunnettu aivotutkija Antonio Damasio. Tänä ei tietenkään sulje pois sitä, että kauneuden aistiminen on huomattavalta osin myös opittua.

Voimme hyvin ymmärtää, että moraaliset käsitteet liittyvät ihmisen sosiaalisuuteen, eli ne ovat välineitä yhteisöjen syntymiseen ja kehittymiseen. Mutta minkälainen syy tai periaate saattaisi johtaa kauneuden aistimisen kyvyn kehittymiseen evoluutiossa? Ehkä tällainen syy todella löytyy. ”Kaunis” on positiivinen aistimus. Se rauhoittaa mieltä ja vakuuttaa, että havainnon kohde on jollain tavalla sellainen kuin sen pitäisikin olla. Kelvollinen, oikea, hyvä, omassa lajissaan erinomainen. Kauniiksi voidaan mieltää esimerkiksi ehjä, puhdas ja sopivan kypsä hedelmä, terve saaliseläin, hyvin muokattu kasvimaa tai taitavasti valmistettu esine. Emme tietenkään tiedä, mitä sanoja tällaisesta havainnon kohteesta esihistoriallisena aikana käytettiin. Mutta nykyinen sanamme ”kaunis”, jonka vastine on olemassa useimmissa kielissä, on ehdottomasti samaa juurta. Kyky tunnistaa nopeasti kauniita kohteita on yksilölle hyödyllinen, siksi se on vahvistunut evoluutiossa.

Tämä oli siis jossain määrin spekulointia, mutta voin löytää sille myös neurologista tukea. Jo pitkään on ymmärretty, että aivomme poikkeavat ratkaisevasti tietokoneista. Vaikka molemmat käsittelevätkin tietoa, aivot eivät suorita tietokoneiden tapaista algoritmista laskentaa. Hermosolut ovat siihen aivan liian hitaita. Siksi rationaalisuudella ja loogisella päättelyllä on vain pieni rooli aivojen tiedonkäsittelyssä – toki sekin on tärkeää.

Kuvaus aivojen toimintaperiaatteesta on suunnilleen seuraavanlainen. Aivokuorelle saapuu jatkuvasti suuri määrä signaaleja sekä eri aistimilta että kehomme eri osista. Aivokuoren tehtävä on tiivistää tätä dataa tehokkaasti, jotta ehtisimme tulkita sen, reagoida siihen ja toimia tarkoituksenmukaisesti arkielämän tilanteissa. Tämä tiivistys tapahtuu monessa peräkkäisissä vaiheissa, ja samalla dataa yhdistellään lähialueilla käsiteltävän datan kanssa. Tuloksena datavirta supistuu murto-osaan. (Tätä prosessointia sanotaan Mountcastlen algoritmiksi. Koko isojen aivojen kuorikerros näyttää suorittavan tätä algoritmia riippumatta siitä, minkä tyyppisiä aistimuksia käsitellään). Todellisuudessa asia on vielä mutkikkaampi, sillä prosessointiin yhdistyy neuronien toiminta muistina. Prosessoinnin tuottamat hahmot säilyvät siten ajassa kestävinä muistikuvina.

Lopputuloksena ympäristöämme kuvaavista aistimuksista syntyy eräänlaisia yleistyksiä, yhteenvetoja tai kokonaisnäkemyksiä. Tietoinen mielemme käsittelee pääasiassa näitä yleistyksiä, vaikka tarvittaessa aistimuksia voidaan tuottaa myös yksityiskohdista. Tältä pohjalta voidaan fysiologisin perustein todeta, että moraaliset tunteet ja esteettiset elämykset ovat juuri tällaisia yleistyksiä. Moraalinen tunne on tyypillisesti yleistys jostain sosiaalisesta tilanteesta, ja esteettinen elämys puolestaan antaa tunneasteikolle koodatun kokonaisnäkemyksen havainnon kohteesta. Hieman toisella tapaa kuvaten, aivot laativat ulkomaailmaa ja kehomme tilaa koskevasta datavirrasta asteittain yhä korkeamman tason abstraktioita, ja abstraktion korkeimmalla tasolla ovat moraaliset ja esteettiset tunteet.

Mennään nyt vielä syvemmälle. Onko sellaisella maailman kohteella, joka synnyttää esteettisen aistimuksen, jotain syvällisiä ja objektiivisia ominaisuuksia? Sellaisia, joita aivojemme yleistävä toiminta voisi tunnistaa ja hyödyntää?  Täsmällisemmin sanoen, onko kauneudella myös luonnontieteellinen tai jopa matemaattinen perusta, vai onko se pelkästään evoluution tiivistämää kokemusta? Kysymys on sukua sille pohdinnalle, onko biologinen elämä syntynyt ja kehittynyt täsmällisten ja jopa matemaattisten ”luonnonlakien” vaikutuksesta ja niiden ohjaamana? Alan merkittävä uranuurtaja on D'Arcy Thompson ja hänen teoksensa On growth and form (1917). Mieleeni tulee myös Alfred J. Lotka, joka kirjoitti kirjan fysikaalisesta biologiasta, Elements of physical biology vuonna 1925. Vieläpä Alan Turing, joka oli laskentatieteen ja tietokonetekniikan uranuurtajia, pohdiskeli myös morfogeneesiä eli muotojen syntymistä elottomassa ja myös elollisessa luonnossa artikkelissaan The chemical basis of morphogenesis (1952). Itse asiassa olen lukenutkin nämä kolme perusteosta. Ne ovat varsin vaativaa luettavaa, eikä kauneuden arvoitus välttämättä niistä selviä, joitain perusideoita kumminkin. Tiedän kyllä, että jotkut arkkitehtuurin teoreetikot ovat saaneet vaikutteita Thompsonin kirjasta. Koko tutkimusala, matemaattinen biologia ja morfogeneesi, on hyvin vaikea, eikä se toistaiseksi ole tieteellisen tutkimuksen valtavirtaa. Pitäisi kai lisätä: ehkä sen pitäisi olla.

Entä miten tällainen tieto voisi auttaa ymmärtämään kauneuden arvoitusta? Joudun taas turvautumaan arveluihin. Eräät morfogeneesin periaatteet saavat ilmiasunsa erilaisten eliöiden ja jopa joidenkin mineraalien ulkonäössä. Yleisimpiä rakenteessa näkyviä periaatteita on symmetria. Tunnistamme helposti pallomaisia, kiekkomaisia ja keskiakselin tai tason suhteen symmetrisiä eliöitä. Muita luonnossa ilmeneviä matemaattisia muotoja ovat spiraalit, joita on useita lajeja, kuten Arkhimedeen spiraali ja logaritminen spiraali. Eliöiden ulkopinnassa voi esiintyä erilaisia säännöllisiä kuviointeja, joilla voi olla matemaattisia tai tilastollisia ominaisuuksia. Jopa sellainen matemaattinen käsite kuin Fibonaccin sarja ilmenee joskus kasvien rakenteissa, kuten kukintojen haarautumisessa. (Fibonaccin sarja on lukujono, jossa sen uusi jäsen saadaan summaamalla kaksi edellistä jäsentä; sarja alkaa 0, 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13 …). Eräs rakennetta kuvaava matemaattinen käsite on fraktaalidimensio. Se on luku, joka kuvaa sitä, miten paljon mutkikkaassa rakenteessa toistuu samanlaisia osia eri mittakaavassa. En kuvaa asiaa tarkemmin, asia on mutkikas. Mutta psykologisissa kokeissa on havaittu sen yhteys kauneuden aistimiseen. Kuvat, joiden fraktaalidimensio on välillä 1,2 – 1,5 koetaan erityisen kauniiksi.

Miten tällä kaikella voi olla vaikutusta siihen, miten ihmisten kyky ja tapa aistia kauneutta on kehittynyt? Taas joudun turvautumaan arveluihin. Ensimmäinen oletus on, että tällaiset kyvyt ovat syntyneet evoluutiossa kauan sitten, sen verran universaalilta kauneusaistimme vaikuttaa. Vaikeampi kysymys on: miten tällainen sopeutuma on syntynyt. Oletan taas, että herkkyytemme kauneudelle on kehittynyt, kun olemme arvioineet hyödynnettäviä kohteita: ravintoa, kasveja, eläimiä ja esineitä. Säännönmukaisten muodon ja rakenteen piirteiden selkeä erottuminen osoittaa, että kohde on terve tai onnistunut, ja että sen kehittyminen tai valmistaminen on ollut häiriötöntä. Huomiomme kohde vaikuttaa hyvältä, kaikki on kunnossa.

Kauneus on tärkeä asia, ja se on sitä muuallakin kuin estetiikassa ja taiteessa. Se on luotettava ja automaattinen reaktio, jota on syytä oppia kuuntelemaan. Kauneudella on kyky ohjata luovaa työtä. Matemaatikot saattavat kuvailla onnistuneita yhtälöitä tai todistuksia kauniiksi, vaikka he eivät osaa luonnehtia niitä sen tarkemmin. Shakinpelaajat mieltävät lupaavat peliasetelmat kauniiksi. Tieteentekijät kokevat usein, että kauneus ohjaa heidän työtään, erityisesti silloin, kun on monia mahdollisia etenemissuuntia.

Palataan nyt arkkitehtuuriin. Kaunis rakennus tai sen suunniteltu ympäristö synnyttävät esteettisen reaktion. Ehkä mittasuhteet ovat miellyttäviä ja sopivassa suhteessa toisiinsa, tai ehkä rakennuksessa on symmetrisiä elementtejä tai säännöllisesti toistuvia rakenteita, muotoja tai kuvioita. Ikivanha evoluution tuottama sopeutuma palvelee meitä uskollisesti edelleen, se auttaa meitä viihtymään. Voisi jopa sanoa, että kauneus tuottaa onnea.

Vitruviuksen mukaan arkkitehtuurin tehtävä on tuottaa rakennuksia, jotka ovat kestäviä, hyödyllisiä ja viehättäviä. Arkkitehtien on otettava vastuuta rakennuksista Vitruviuksen hengessä. Arkkitehtuurista on voitava keskustella vapaasti, ja myös rakennusten kauneudesta.

 

Kamala luonto

On monenlaisia käsityksiä luonnosta. On hyvä pohtia, onko sellaista asiaa kuin luonto alun perin edes ollut kulttuurissa, ainakaan siinä mielessä kun se nykyään ymmärretään. Luonnon ihastelu tuntuu jotenkin liittyvän elinympäristöstä vieraantumiseen. Kaupunkilainen voi mennä luontoon ihastelemaan metsää, niittyä tai järvenselkää. ”Maalaisille” ne ovat itsestään selviä, ne ovat toimeentulon lähteitä, mutta myös riesoja, uhkia ja vastustajia. Kirjailijoilla ja taiteilijoilla on ollut tapana romantisoida ulkosaariston karuilla luodoilla eläneitä kalastajayhteisöjä. Kalastajille tämä ympäristö on sekä liikkumisen este että suoranainen uhka. Se tappaa monet asukkaistaan ennenaikaisesti, ja ainoastaan kalastuksesta saatava toimeentulo saa heidät elämään näin kauheassa paikassa. Maissa eläminen näännyttäisi eri tavalla, hitaammin muutta varmemmin.

Ja kuitenkin, ihmisillä näyttää olevan aivan erityinen suhde luontoon. Ihannointi tai palvonta ei ole aivan oikea sana kuvaamaan sitä. Siihen kuuluu ihmeen, ainutlaatuisuuden ja jopa pyhyyden kokemisen tunne. Tunnistan sen itsessäni, vaikka olen syntyperäinen kaupunkilainen. Luonto puhuttelee minua voimallisesti, erityisesti metsä, meri ja pohjoisen tunturiluonto. Jo nuorena hakeuduin joskus yksikseni luontoon, aistimaan sitä, mutta myös ymmärtääkseni, mitä se minulla haluaa kertoa. Vasta vähitellen aloin ymmärtää, että se ei kerro minulle yhtään mitään. Se ei piittaa minusta vähääkään. Tove Jansson kertoo samanlaisesta kokemuksesta kirjassaan Muumipappa ja meri. Mistä tässä luonnon ihannoimisessa oikein on kysymys? Minussa asuva luonnontieteilijä selittää, että kysymyksessä on evoluutiossa syntynyt sopeutuma. Se tuottaa aktiivisen ja positiivisella tunteella ladatun suuntautumisen maailmaan ja uusiin asioihin. Ihmisluontoon kuuluu kokeilu, tutkiminen ja uusille alueille levittäytyminen. Samanlainen utelias asenne kohdistuu myös vieraisiin kansoihin ja kulttuureihin – silloin kun niitä ei koeta uhkaavina. Ihminen ei ole pelkästään valloittaja ja tuhoaja, vaan myös kaupankäyjä ja yhteistyön rakentaja.

Kulttuuri ja luonto elävät kiinnostavassa, jännitteisessä ja oikeastaan perin pohjin virheellisessä suhteessa toisiinsa. Me inhimillistämme luonnon: erityisesti eläimet, mutta jossain määrin myös kasvit ja elottoman luonnon. Sen taustalla vaikuttaa edellä kuvattu luontainen ja myönteinen perussuhtautuminen. Mutta kulttuuri haluaa kuvata tämän suhteen symbolisella kielellä. Luonnon ihailu puetaan erilaisten kertomusten, satujen ja vertauskuvien muotoon. Tällä luonnon kulttuurisella haltuunotolla on myös synkempi puolensa. Luonnosta haetaan oikeutusta myös kyseenalaisille, ristiriitaisille ja vahingollisille käytännöille. Luonnosta on haettu perusteita valtahierarkioille ja sorrolle. Luonnonjärjestyksellä perustellaan uskontoja, orjuutta, eriarvoisuutta ja rasismia. Kun evoluutio vakiintui käsitteenä, siitä haettiin tukea myös kapitalistiselle talous- ja yhteiskuntafilosofialle. Evoluution perusajatus, joustavuuden, sopeutumisen ja muuttumisen tarjoama eloonjäämisetu väännettiinkin uuteen irvokkaaseen talouskilpailua imitoivaan muotoon: aggressiiviset ja voimakkaimmat selviävät. Tämän mallin tyypillinen ilmentymä on Afrikkaan sijoittuva luontodokumentti, joka glorifioi leijonan ja julistaa sen jopa eläinten kuninkaaksi. Fyysisesti vahva leijona herättääkin vaistomaista ihailua, emme välttämättä pidä sitä rosvona ja raadonsyöjänä, mikä on mitalin toinen puoli.

Luonnontutkijat tuottavat vähitellen todellisempaa ja uskottavampaa kuvaa luonnosta. Me ihmiset kun haluamme välttämättä luoda itsellemme jonkinlaista kokonaisnäkemystä. Halumme ymmärtää asioita vaatii sitä. Tieteen luoma luonnon kuva on kuitenkin hyvin monimutkainen ja jopa ristiriitainen, ainakin silloin kun koetamme sovittaa sitä kulttuurimme vakiintuneiden käsitysten kehikkoon. Otan siitä tarinallisen esimerkin. Charles Darwin on kertonut menettäneensä uskon hyvän Jumalan olemassaoloon tutkittuaan petopistiäisiä. Hänen mielestään hyvä Jumala ei voisi luoda niin hirvittäviä eläimiä. Petopistiäiset munivat munansa hyönteisiin ja niiden toukkiin iskemällä keihäsmäisen munanasettimensa niiden ruumiin kuoren läpi. Munista kuoriutuvat toukat hyödyntävät isäntäeläintään erilaisilla tavoilla. Joskus pistiäinen myrkyttää saaliinsa ja vaivuttaa sen lamaantuneeksi zombiksi. Toisinaan isäntäeläin jää toimintakykyiseksi, kunnes sen sisusta jäytävät pistiäistoukat ovat syöneet viimeisetkin hermo- ja lihassäikeiden rippeet. Tärkeää on pitää isäntäeläin hengissä mahdollisimman pitkään, jotta tämä ruokavarasto ei pilaantuisi. Ja joskus isäntäeläin jää jopa henkiin kun loiset jättävät sen ruumiin. Tämä on tehokasta kauhuelokuvan kuvastoa. Elokuvassa Alien- kahdeksas matkustaja avaruushirviön esikuvana on ollut petopistiäinen. Jopa sen fyysinen ulkomuoto ja elokuvan lavasteet on lainattu hyönteismaailmasta. Hyönteisten ilmeinen toiseus nisäkkäisiin ja lintuihin verrattuna herättää monissa ihmisissä kammotuksen tunteita. Perinteisen kulttuurisen luontosuhteen rakentajilla ei ollut käytössään suurennuslasia.

Ehkä suuri kuva luonnosta on helpompi jäsentää aloittamalla aivan perusasioista. Elollisen luonnon perusta on energia, tai oikeastaan energiatasojen erot. Energian pyrkimys siirtyä korkeammalta tasolta matalammalle ruokkii kemiallisia reaktioita. Planeettamme elämänmuodot hyödyntävät ennen kaikkea auringon säteilyä. Kasvit hyödyntävät auringonvaloa suoraan, ja muut eliöt joko syövät kasveja tai toisiaan. Saalistaminen näyttää olevan vallitseva tapa tulla toimeen. Loisiminen saattaa kuitenkin olla vielä tavallisempaa. Loisen ja isännän suhteet ovat mutkikkaita. Loinen ei välttämättä ole vakava haitta isännälleen, usein suhteesta saadaan molemmille osapuolille hyötyä. Ihminen ei tulisi edes toimeen ilman suolistobakteereitaan.

Loisen ja isännän tai isäntien suhteet voivat olla hämmentävän mutkikkaita. Erityisen outoa on eräiden loisien kyky kontrolloida isäntiään. Lampaan maksamadon väli-isäntä on muurahainen. Maksamadon munia kantava muurahainen käyttäytyy päivät normaalisti, mutta yöllä se muuttuu eräänlaiseksi zombiksi. Se kiipeää ruohonkorren kärkeen ja pureutuu siihen leuoillaan. Se odottaa lammasta. Jos lammas ei syökään sitä, se muuttuu aamulla takaisin normaaliksi muurahaiseksi. Vielä oudompi on kissoissa loisiva alkueläin, toksoplasma. Sen väli-isäntiä ovat jyrsijät. Näyttäisi siltä, että loinen kontrolloi niitä mentaalisesti. Ne muuttuvat pelottomiksi, ja joutuvat siten helposti kissan saaliiksi. Näin alkueläimen hyvinvointi ruokkii myös isännän hyvinvointia. Myös ihminen voi saada tartunnan, joka voi olla vahingollinen raskaana olevan naisen sikiölle. Joissain maissa suuri osa väestöstä kantaa tätä loista. Arvellaan, että toksoplasma manipuloi myös ihmisen käyttäytymistä. Toksoplasmoosin psyykkisiä seurauksia tutkitaan eri puolilla maailmaa.

Huolellinen tutustuminen luontoon järkytti aluksi Darwinia, mutta ilmeisesti elollisen luonnon moninaisuus herättivät sitäkin voimakkaampaa ihmettelyä, kiinnostusta ja ihailua. Tarinan mukaan merirokkojen lisääntymiskäyttäytyminen lumosi Darwinin niin että hän oli laiminlyödä kirjansa viimeistelyn. Darwin suuntasi terävän katseensa myös tunteisiin ja jopa elottomaan luontoon.

Luonnosta saatu tieteellinen tieto pakottaa meidät muuttamaan käsityksiämme luonnosta. Inhimillinen moraali ja ihmismäinen käytös ovat ihmiselle suotua ylellisyyttä, joilla ei ole suurta roolia eläinmaailmassa. Toisaalta luonto pakottaa meidät muuttamaan käsityksiämme myös ihmisestä, olemmehan samojen lakien ja prosessien alaisia. Jaamme saman kaltaisen tunne-elämän kuin mutkikkaammat eläimet. Ja jopa eräitä etiikan muotoja, sillä simpansseilla näyttää olevan käsitys reiluudesta.

Kuolemalla on aivan erityinen rooli ihmisen kulttuurissa, näemme sen lähes puhtaasti yksilöperspektiivistä. Luonnossa kuolema on jokapäiväistä, se on tavattoman tärkeä ja hyödyllinen ilmiö. Eliöt hyödyttävät toisia eliötä kuolemalla, ja kuoleman edellyttämä  syntyvyys tuo uutta materiaalia ja vaihtelua geeniperimään. Mitä lyhyempi elinikä eliöllä on, sitä tehokkaammin sen evoluutio etenee. Toisaalta pitkä elinikä antaa mahdollisuuden kartuttaa lajiyhteisön oppimispääomaa. Evoluutio optimoi lajille sopivan eliniän. Ihminen voi tuntea eettistä vastenmielisyyttä eläimen tappamiseen, esimerkiksi metsästämiseen. Tappamisen voi toki aina delegoida muille, se voi rauhoittaa mieltä. Kuolema tulee joka tapauksessa saaliseläimen osaksi. Luonnossa se merkitsee usein, että vanhuuden, sairauden tai loukkaantumisen heikentämä eläin tulee jyrsityksi, revityksi tai nokituksi. Metsästäjän käsiin kuolemista voisi pitää jopa onnellisena kohtalona – vaikka ei luonnossa sellaista käsitettä olekaan.

Buddhalaiset näkevät kaiken elämän kärsimyksenä. Oivallus tuntuu länsimaista luontokäsitystä syvällisemmältä. Buddhalaisten johtopäätöksistä en kuitenkaan osaa sanoa mitään.

Hyvä ja paha tieto

Käsitys hyvästä ja pahasta tiedosta ja syntiinlankeemuksesta on raamatullinen. Mutta oikeastaan tuo käsitys on vanhempi, se on ihmisen ajattelun ikivanhoja arkkityyppejä. Aloitetaan ensin perusasioista: mikä oikein on arkkityyppi?

Se on psykologiassa, ja kulttuuritutkimuksessa sovellettu käsite, jonka on luonut sveitsiläinen psykologi Carl Gustav Jung (1875–1961). Jungin mukaan arkkityypit eli ”alkumallit” ovat mielen syvärakennetta, yleisiä ajatuksia, joihin tiivistyy menneiden sukupolvien kokemuksia. Arkkityypin hahmo ei ole meille näkyvä, emme voi käsitellä sitä suoraan, mutta se vaikuttaa ajatuksiimme ja käyttäytymiseemme.

Hyvän ja pahan tiedon taustalla näyttäisi olevan ylenen arkkityyppi, joka on myös ikivanha draaman kaava: hybris ja sitä seuraava nemesis, eli ihmisen ylpeys ja siitä seuraava rangaistus. Tällaiselle draamalle perustuu kertomus Prometheuksesta, joka on merkitty muistiin Kreikassa noin vuonna 700 eaa. Se sisältyy Hesiodoksen laajaan runoelmaan Theogonía (Jumalten synty). Prometheus oli titaani, eli yksi kreikkalaisten vanhoja jumalia. Hän sääli ihmisten kärsimyksiä, ja siksi hän varasti ylijumala Zeukselta tulen ja lahjoitti sen ihmisille. Teko oli symbolinen, sillä tuli merkitsee tietenkin sekä tietoa että monia käytännön taitoja. Prometheus oli antiikin aikana kestävä legenda, vuosisatojen kuluessa siitä syntyi useita erilaisia versioita. Ateenassa käsityöläiset viettivät vuosittain Prometheus-juhlia, joissa poltettiin soihtuja. Kyynisen koulukunnan filosofit puolestaan pilkkasivat Prometheus-myyttiä, heidän mielestään tiedon ja teknisten taitojen antaminen ihmisille ei ollut hyvä asia.

Paljon myöhemmin kirkkoisä Tertullianus (155–230) julisti, että Prometheus esiintyi Jumalan kilpailijana ja oli siis paholainen. Tässä uudessa arkkityypissä Prometheuksen edustama tieto ja tekniset taidot leimattiin äärimmäisen pahoiksi. Vasta yli tuhannen vuoden kuluttua nouseva luonnontiede ja englantilainen filosofi Francis Bacon (1561– 1626) tekivät Prometheuksesta uudelleen ihmiskunnan auttajan ja tiedon valon kantajan. Näin maalliseen tietoon liittyy sekä hyvä että paha arkkityyppi.

Nykyaikainen tiede ei edusta hyvää eikä pahaa. Tiede kun ei etsi moraalista hyvettä vaan totuutta. Tieteen ja edistyksen moraalisella dilemmalla on kuitenkin uuden ajan myötä koettu lyhyempi historia. Kirkko aloitti taistelun luonnontiedettä vastaan 1600 luvulla, ja tunnusti jäänensä tappiolle vasta 300 vuotta myöhemmin. Valistusaikaa seurasi 1700-luvun lopulla vastavalistus ja sen myötä tieteeseen yritettiin vielä kerran kiinnittää moraalisen turmeluksen leimaa. Vastavalistuksen sekalaisista tieteenvastaisista teemoista jäi meidän päiviimme elämään postmoderni filosofia. Se ei suoraan hyökkää tiedettä vastaan kiistämällä sen tulokset, vaan sen strategia on ontologinen mitätöinti: sen mukaan ihminen ei oikeasti voi tietää mitään.

Käsitys edistyksen absoluuttisesta pahasta ei suinkaan ole kokonaan hävinnyt. Monet ensimmäisen atomipommin kehittäjät kokivat langenneensa syntiin. Mutta oliko synti heidän oman valintansa seuraus vai oliko edistyksen valo vietellyt heidät? 1960-luvulla vallitsi teknologian filosofia, joka oli eräänlaista determinismiä. Se näki teknologian autonomisena prosessina, joka määrää itse tulevan kulkunsa. Siinä ihmiset ovat vain pelinappuloita ja enemmän tai vähemmän syyntakeettomia. Aiheeseen liittyy myös laajempi kysymys tai epäilys ihmisen vapaan tahdon olemassaolosta ylipäätään. On helppo nähdä, kuinka hyvän ja pahan edistyksen vanhat arkkityypit edelleen ruokkivat tällaista keskustelua. Pitkällinen ja jopa tuhatvuotinen filosofinen kiistely ei ole tuottanut konsensusta. Se on ollut ehkä yksilön kannalta valaisevaa, mutta samalla ilmeisen tuloksetonta.

Tiedolla voi olla myös hyviä tai huonoja vaikutuksia. Käytännön toimiin liitety tieto voi tuottaa teknologiaa tai tehostaa sitä. Tietoa ja teknologiaa voidaan siis käyttää hyödyllisiin tarkoituksiin, mutta aivan yhtä helposti se taipuu tuhoa tuottavaksi voimaksi. Tieto voi tuottaa myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta niiden vaikutusketju on ongelmallisempi. Jopa tekninen tai luonnontieteellinen tieto vaatii aina inhimillisen tulkitsijan, joka antaa sille merkityksen. Ja merkitys puolestaan syntyy asiayhteydestä, tieto on kiinnostavaa ja hyödyllistä vain hyvin määrättyjen asioiden suhteen. On tosin poikkitieteellisiä oivalluksia ja merkityksen siirtoja, ohitetaan ne kuitenkin nyt tässä. Luonnontieteissä ja teknisissä tieteissä on jokseenkin suoraviivaista todentaa, onko tiedon tulkinta oikea ja merkitys kohdallaan: tekniikassa oikea tulkita tuottaa toimivia ratkaisuja, ja luonnontieteissä tiedon täytyy sopia yhteen havaintojen kanssa.

Mutta on tieteenaloja, joissa tulkinta on vaikeampaa, ja joissa tulkinta voi suorastaan karata käsistä, mikä yleensä tarkoittaa, että tulkinta on liian väljää tai se suorastaan viedään vääriin asiayhteyksiin. Silloin tiede ei näytäkään absoluuttiselta tai neutraalilta, vaan se voi laimentua, vääristyä, tai se on suorastaan pahaa tietoa. Tämä kuulostaa varaankin sekavalta tai arvoitukselliselta, joten sitä pitää valaista esimerkkien kautta.

Charles Darwin (1809–1882) oli luonnontieteilijä, joka tutki lajinkehitystä ja julkaisi tutkimuksistaan useita kirjoja. Erityisesti Lajien synty (1859) mullisti maailmankuvaa enemmän kuin mikään muu tieteellinen julkaisu koskaan. Sen vaikutusta voisi luonnehtia jopa sanoilla skandaali ja järkytys. Darwinin kuvaukset lajinkehityksen mekanismeista ja luonnonvalinnasta olivat jo kirjoitushetkellä harvinaisen kypsässä ja hyvin harkitussa muodossa, ne eivät ole tarvinneet paljoakaan myöhempää muokkausta. Esimerkiksi perinnöllisyyden mekanismeja ja DNAta ei vielä pitkään aikaan tunnettasi, ja silti Darwnin teoriat osuivat jokseenkin kohdalleen. Niiden tulkinta sen sijaan eksyi osittain vääriin asiayhteyksiin. Niiden avulla on puolusteltu eriarvoisuutta ja rasismia, niistä on johdettu yhteiskuntapoliittisia ohjelmia, ja niiden on arveltu ruokkineen eugeniikkaa, holokaustia ja kansanmurhia. Sinänsä paikkansapitävä ja äärimmäisen tärkeä biologian perusteoria on tuottanut odottamattomia ja pahoja vaikutuksia.

Toinen ja yleisempi esimerkki on historiatiede. Se soveltaa nykyisin huolellista ja lähdekriittistä metodiikkaa ja vetää varsin varovaisesti yleistäviä johtopäätöksiä. Historia rakentaa kertomuksia ja käsityksiä ihmiskunnan menneisyydestä. Näitä kuvauksia peilataan luonnollisesti myös nykyaikaa vastaan. Yleinen käsitys on, että nykyaika on samaan aikaan sekä erilaista että samanlaista kuin menneisyys. Historia on kahdellakin tavalla tulkitsevaa. Sekä maallikot että tutkijat soveltavat oman aikamme ajattelutapoja yrittäessään ymmärtää menneisyyttä ja tulkitessaan säilyneitä lähteitä. Tutkijan tulisi aineistoa kerätessään ja arvioidessaan pyrkiä neutraaliin tulkintaan, mutta hän saattaa tehdä oman aikamme arkipäivän käytännöistä johtuvia virheitä, pahimmillaan niitä sanotaan anakronismeiksi. Lisäksi hänen valintoihinsa voi vaikuttaa uskonto, maailmankatsomus ja poliittiset ideologiat. Hyvän ja rehellisen tutkijan tulisi tunnistaa nämä jokaista ihmistä vaivaavat virhelähteet. Käytännössä siinä onnistutaan enemmän tai vähemmän hyvin.

Toinen tulkinnan vaihe alkaa, kun historioitsijat julkaisevat tuloksiaan. Historia on populaari tiede joka kiinnostaa ihmisiä laajasti. Siksi erilaisia tahoja edustavien tulkintojen määrä ylittää moninkertaisesti varsinaisten tutkijoiden arvioinnit. Historialla on synkkä menneisyys ja laaja väärinkäytön perinne. Lähes jokainen tyranni, diktaattori ja maailmanvalloittaja on vedonnut toimissaan historiaan, ja samaa harrastavat vähäisemmätkin poliitikot. Historiaa sovelletaan virheellisesti myös päivänpolitiikassa, ja eräs menettely on rakentaa menneisyydestä omiin tavoitteisin sopiva käsitys ja levittää sitä. Tämä on suomalaisillekin tuttua. 1800-luvulla kansallismieliset rakentelivat meille keksittyä ja uljasta muinaisuutta. Lähihistorian räikein esimerkki lienee sisällissodan tulkinnat, joita on suuremmassa määrin alettu korjailla vasta sata vuotta tapahtumien jälkeen. Vääristely voi olla edelleen aktiivista ja suuntautua jopa lähimenneisyyteen. Ajankohtainen trendi on rakentaa keksittyjä kuvauksia ”ahdistavasta” 1970- luvusta, jota monet kuvailijat eivät itse ole eläneet. Olin tuolloin jo aikuinen, enkä tunnista aikakautta noista kuvauksista. Minulle tuo aika oli jatkumoa jo 1960-luvulla alkaneesta henkisestä vapautumisesta.

Taloustiede on aivan erityinen esimerkki hyvästä ja pahasta tieteestä. Siinä jatkuva ja jatkuvasti yltyvä tulkitseminen on niin intensiivistä, että koko taloustieteen tieteellinen status on kyseenalaistettu. Alkaa olla suorastaan perusolettamus, että taloustiedettä tulkitaan opportunistisesti ja ideologisesti. Kuten historialla, myös taloustieteellä on musta menneisyys. Valitettavan tuttuja ovat esimerkiksi Marxin talousteorioiden poliittiset tulkinnat ja niiden ikävät seuraukset. Ja vastaavasti antimarksilaiset tulkinnat, jotka ovat johtaneet sotilasvallankaappauksiin. Vietnamin sotaakin perusteltiin pyrkimyksellä vapauttaa paikallinen talousjärjestelmä. Kauempana historiassa näemme merkantilismiksi sanotun talousteorian hallinnollisen kuristusotteen.

Käytännössä on nykisin jo lähes mahdotonta erottaa, ketkä taloustieteeseen viittaavat julkiset esiintyjät ovat vakavia tutkijoita ja ketkä jotain aivan muuta. Heitä puhutellaan usein "talousviisaiksi", eikä tuo sana tässä yhteydessä ole välttämättä imarteleva. Asiaa hämärtävät lukuisat puolueiden ja etujärjestöjen liepeille amerikkalaisen esikuvan mukaan (think tank) ilmaantuneet ”ajatuspajat”. Ne pyrkivät luomaan itsestään sellaisen vaikutelman, että ne tekisivät oikeaa tutkimusta, mutta ne näyttävät kuitenkin erikoistuneen tulkitsemiseen.

Tämä kaikki ei kuitenkaan ole taloustieteilijöiden vika. Tärkein syy on, että talous on niin suunnattoman monimutkainen ja vaikeasti jäsenneltävä ja rajattava järjestelmä. Mutta itse olen sitä mieltä, että taloustiede on olemassa akateemisena ja tieteellisiä käytäntöjä noudattavana toimintana. Ja on olemassa vakavasti toimivia ja aivan oikeita tutkijoita. Pitää vain osata erottaa päälle vyöryvästä tulkintojen tulvasta tieteellisesti perustellut puheenvuorot, eikä se ole helppoa. Kuten yleensäkin on laita, alaan tutustuvan kannattaa aloittaa jo maineensa vakiinnuttaneista klassikoista. Lukea niitä avoimin mielin ja muistaa että tutkijatkin ovat aikansa lapsia, etenkin taloustieteessä. 

 

Vanhat viisaat naaraat

Radio sattui olemaan auki, ja korviini tuli keskustelua naisten vaihdevuosista. Aihe ei minua kauheasti kiinnosta, mutta muutaman minuutin aikana korviini tuli myös väitteitä, jotka saivat niin sanotusti karvat nousemaan pystyyn. Ohjelma kuuluu lajityyppiin psykolätinä, josta olen kirjoittanutkin. Se on tavattoman suosittua, ja ilmeisesti kuka vain voi sanoa itsesään psykologiksi tai ainakin terapeutiksi. Ja se ilmeisesti oikeuttaa puhumaan ihan mitä vain mieleen juolahtaa. Niin kuin nyt tapahtui. En ehtinyt tarkistaa, oliko puhujalla koulutuksen kautta hankittu oikeus psykologin arvonimeen – vai oliko hän ehkä biologi. Joka tapauksessa puheen juoni oli seuraava. Naiset on jonkinlaisen biologisen sovinismin tai kaltoinkohtelun uhreja. Ensin luonto riistää naiselta ennenaikaisesti kyvyn lasten saamiseen, ja sitten alkaa vähitellen ottaa naista hengiltä. Ja tämähän on epäoikeudenmukaista. Yritän aina vastustaa vääryyttä, joten puutun nyt kumpaankin väitteeseen. Tosin suljin radion nopeasti, joten oikeastaan en päässyt selville, oliko tuo lausunto vitsi. Jos oli, esitän varmuuden vuoksi anteeksipyynnön. Asiantuntija ei ajattele näin – vaikka joku voisi ehkä ajatella.

Tässä on kuitenkin mielenkiintoisia asioita takana, joten oikaistaan tai kerrataan. Aloitan vaihdevuosista. Luonto tosiaan vie naisilta lisääntymiskyvyn noin viidenkymmenen iässä, vaikka monilla naisilla on vielä melkein puoli elämää jäljellä. Vaihdevuosilla on kuitenkin tarkoitus, jota ei heti tule ajatelleeksi. Tarkoitus on nimittäin suojella naista lapsivuoteen kiistattomilta vaaroilta. Vaihdevuosi-ikäinen nainen on siirtymässä uuteen elämänvaiheeseen. Hänestä on tulossa vanha viisas nainen. Tällainen henkilö on ihmisyhteisön arvokas resurssi, häntä on syytäkin suojella.

Tässä on syytä täsmentää. Yleensä sanotaan, että luonto tekee sitä tai luonto tekee tätä, ja minäkin käytin tällaista ilmausta. Luonto ei tietenkään ole mikään ajatteleva ja tavoitteisiin pyrkivä toimija. Sanonnalla viitataan evoluution taipumukseen kehittää piirteitä tai sopeutumia, jotka osoittautuvat hyödyllisiksi tuhansien tai jopa miljoonien vuosien kokemuksen perusteella. Kun tämä muistetaan, voidaan hyvin puhua luonnon tekemisistä.

Entä miksi vanha viisas naaras on niin arvokas että se ansaitsee suojelua? Tässä on kysymys niistä ihmislajin piirteistä, jotka ovat tehneet tästä lajista mahtavan. Ihminen on eräs apinalaji, jolla ei ole mitään erityisiä pärjäämisen taitoja. Olemme kohtalaisen hyviä apinoita, ei juuri sen enempää. Meillä on kuitenkin ylivoimaiset laumataidot. Toki muutkin apinat elävät laumoissa, mutta jossain vaiheessa ihmislaumat kasvoivat paljon tavallista laumaa suuremmiksi. On arveltu, että kun ihmiselle kehittyi puhetaito, laumakoko kasvoi ratkaisevasti. Kieli loi uudenlaisen, neuvottelevan sosiaalisuuden, joka auttoi pitämään entistä suuremman lauman koossa. Ristiriitoja ei ratkaistu rähisemällä ja tappelemalla vaan sopimalla. Lauman sijasta ihminen alkoi liikkua suuremmissa heimoissa, ja se oli paljon turvallisempaa. Ihminen saattoi kerätä resursseja, erikoistua erilaisiin ammatteihin ja valmistautua tulevaisuuteen.

Heimon tärkein asia oli, että se oppi asioita. Se keräsi kokemusta ja tiesi mitkä jutut toimii ja mitkä ei. Ja sen oppimat taidot, kuten aseiden ja työkalujen valmistus, astioiden teko, rakentaminen, vaatteiden valmistus ja ruoan valmistus ja säilöntä voitiin välittää toisille kielen avulla. Ja kielen avulla ne myös siirtyivät seuraaville sukupolville. Samoja keksintöjä ei tarvitse tehdä joka kerta uudelleen. Ja nyt päästään vanhoihin viisaisiin naisiin. He ovat perimätiedon tallentajia ja siirtäjiä. Heidän on syytä elää vanhoiksi, sillä vanha viisas nainen, joka ei ole sidottu lisääntymiseen ehtii opetella paljon asioita ja kertoa ne toisille, miehille ja naisille. Pitkä ikä tarttuu toki biologisista syistä myös miehiin, ero miehen ja naisen välillä kun on varsin pieni. Miehen ei tosin tarvitsisi olla kovin pitkäikäinen. Naisella on kuitenkin pitkään ikään jonkun verran miestä parempi taipumus.

Tämä ilmiö ei rajoitu vain ihmiseen. Osoittautuu, että monet älykkäät lajit ovat pitkäikäisiä, ja että niiden keskuudessa havaitaan erityisasemassa olevia vanhoja viisaita naaraita. Ilmiö tunnetaan muun muassa suurilla apinoilla, se tunnetaan elefanteilla ja se tunnetaan valailla.

Nyt päästäänkin toiseen asiaan, eli kuolemaan. Kuolema on eräs luonnon nerokkaita aikaansaannoksia. Tunnetaan tosin lajeja, joilla yksilöllä ei näytä olevan rajoitettua elinikää, mutta ne ovat varsin yksinkertaisia, eivätkä ne ole (ihmisen mittapuulla) erityisen menestyneitä. Kuolema tarvitaan, jotta sukupolvet vaihtuisivat ja evoluutio saisi tehdä työtään. Luonnolla on taipumus optimoida elinikää. Joissain oloissa lajia tarvitsee uudistaa nopeasti, joskus on taas parempi satsata pidempään elämään – esimerkiksi kun älykkyys on lajin eloonjäämisetu.

Kuten tiedämme, ihmisellä ei ole tarkkaa elinikää, ei yksilönä eikä lajina. Tämäkin on optimointikysymys. Tehokas elimistö ja rautainen terveys ovat investointeja, joita ei kannata tehdä enempää kuin on tarpeen, ne maksavat. Luonnon ei myöskään ole järkevää satsata erityiseen elämän äkilliseen päättämismekanismiin. Sehän olisi investointi elämän siihen vaiheeseen, jossa ei kannata enää investoida. Joten kuolemme, erilaisista syistä, kun meihin investoidut resurssit alkavat ehtyä.

Miten voivat vanhat viisaat naiset nykyään? Eivät kovin hyvin, tai ainakaan he eivät nauti sellaista arvostusta, joka olisi ansaittu jo kehityshistoriamme takia. Länsimaisissa kulttuureissa patriarkaaliset uskomukset ovat siirtäneet vanhat viisaat naiset syrjäraiteelle. Joissain muissa kulttuureissa näin ei ehkä ole, tosin tiedot ovat epävarmoja. Antropologien keskuudessa tiedot, toiveet ja uskomukset ovat usein menneet iloisesti sekaisin, ja ihmisyhteisöt ovat juonikkaita tutkittavia. Ihminen kun on älykäs eläin, ja hoksaa nopeasti, millaisista kertomuksista tutkijat ovat kiinnostuneita.

Saduissa ja tarinoissa älykäs nainen toki vaikuttaa, ehkä heijastuksena aikakausien takaa. Viisas orjatar pelastaa Ali Baban hengen ja tuhoaa rovot. Šeherazade kesyttää kertojantaidoillaan julman sulttaanin. Vasilisa Viisas on sekä viisas että kaunis. Louhi petkuttaa sekä Ilmarista että Väinämöistä, vaikka ei olekaan kaunis. Toisaalta nämä tarinat opettavat myös, että viisaan naisen on kulttuurissamme myös viisasta kätkeä viisautensa aina kun sitä ei ehdottomasti tarvita.

Näköala kukkulalta

Vertauskuvat ovat hyödyllisiä. Niiden avulla voimme tutustua aivan uusiin ja outoihin asioihin, kunhan niille vain keksitään iskevä vertauskuva, joka viittaa johonkin meille hyvin tuttuun kohteeseen. Toimivan vertauskuvan löytäminen tuntuu arvoitukselliselta. Miten se on ylipäätään mahdollista? Sen täytyy sitä olla, sillä vertauskuvat ovat niin yleisiä. Miten se tapahtuu, ja onko siihen olemassa joku kaava tai menettelytapa? 

Vastaus on helppo, vaikka ei kovin looginen. Vertauskuvia on nimittäin tavattoman helppo keksiä. Tiedän sen kokemuksesta, eikä tämä ole mitään kehuskelua. Tarvitsee vain tuntea riittävän hyvin se kohde, jota halutaan vertauskuvalla valaista. Jotenkin siinä vain käy niin, että enemmän tai vähemmän naseva vertauskuva juolahtaa mieleen. Yleensä niitä pian löytyy useita, ja niitä voi valita ja muokata sopiviksi. Vertauskuvien käyttö on nimittäin hyvin perustavan laatuinen ihmisen ajattelun ominaisuus tai taito.

On ilmeistä, että hyvin suuri osa ajatteluamme on jo aivan perustasolla vertauskuvallista. Ja vertaamalla opimme koko ajan uutta. "Miltä maistuu tämä hedelmä?" "Se on hieman niinkuin banaani, mutta happamampi". Tai näet metsässä tuntemattoman eläimen, miten kuvailet sitä? Ehkä se on ketun kokoinen, mutta lyhytjalkainen ja kömpelö, ja pää oli kuin isolla oravalla. Ahaa, ehkä kuvailet tällä tapaa majavaa. 

Raamatussa vertauskuvia käytetään usein mutkikkaalla tavalla havainnollistamaan opetuksia. Tällöin vertauskuva esitetään kertomuksen muodossa. Tunnemme tuhlaajapojan tapauksen, kertomuksen kahdesta palvelijasta isännän rahoja hoitamassa, laupiaan samarialaisen, Josefin selkkauksen Potifarin vaimon kanssa, Lootin vaimon kohtalon, ja monta muuta tarinaa. Myöhemmin opetukseen voi viitata vain mainitsemalla kertomuksen päähenkilön nimen.

Urheiluselostuksissa vertaukset ovat suorastaan pakollisia. Matti Nykänen liitää kuin kotka, mutta Eddie Edwards taitaa olla pikemminkin varis. Upi Ylösen hanskakäsi iskee kohti kiekkoa kuin kobra. Yleisö ulvoo kuin nälkäinen susilauma.

Vertauskuville on nähty vakavaa käyttöä lähinnä arkikielessä ja runoudessa. Myöhemmin on huomattu niiden merkitys tieteessä, ja erityisesti tieteellisessä ajattelussa ennen varsinaisen teorian muodostamista. Silloin vertauskuvaa nimitetään heuristiikaksi.

Filosofit ja kielitieteilijät ovat pohtineet vertauksen eli metaforien olemusta, ja niistä on kirjoitettu kirjoja ja tieteellisiä julkaisuja. Metaforalla on sukulaiskäsite, metonyymi. Siinä tyypillisesti suuri ja mutkikas asia korvataan yksinkertaisella. "Oletko lukenut Waltaria" (siis hänen kirjojaan). "Mäntyniemi ei kommentoi" (siis tasavallan presidentti). "Tamminiemi jyrähteli" (viittaa presidentti Kekkosen myllykirjeisiin). 

Kirjassani "Innovaattorin opas" (Gaudeamus 2014) olen soveltanut metaforia kuvatakseni modernin teollisen yhteiskunnan teollista dynamiikkaa. Esitin siinä sekä perinteisen, syvään juurtuneen ja valitettavan pinnallisen käsityksen talouselämästä vanhakantaisena taisteluna. Sen vastakohdaksi esitin modernin ja syvällisemmän kuvauksen. Tässä ovat nämä vertaukset.

Talouselämää ja yritysten keskinäistä kilpailua verrataan usein sodankäyntiin. Millaista sitten sodankäynti on siinä perinteisessä muodossaan, johon tällainen vertaus ilmeisesti viittaa? Kuvitellaan taistelukenttä Venäjällä vuonna 1812. Kukkulan laelle asettuneille kenraaleille taistelun kokonaistilanne avautuu vaikuttavana panoraamana. Kirkkaanvärisiin univormuihin pukeutuneet sotilasosastot liikkuvat kohti vihollisen rivistöjä, jotka nekin on puettu selvästi erottuviin asuihin.

Kiväärien tulitus vaimenee kuin kaukaiseksi rakeiden ropinaksi, ja kukkulalle kantautuu silloin tällöin rynnäkköhuutoja. Viirit ja liput kertovat eri osastojen sijainnista. Vähän väliä ratsulähetit karauttavat alas kukkulaa viemään kentälle uusia käskyjä tai tuovat sieltä tilannetiedotuksia. Oikealta alkaa kuulua tykkien pauketta. Paksu savu leviää tuulen painamana laaksoon ja peittää harsoonsa osan vihollisjoukoista. Kenraalit tarkentavat harmistuneina kaukoputkiaan. Mitä siellä tapahtuu? Kuuluuko paukkeen seasta hevosten hirnahtelua?

Tällainen näky lumosi aikanaan kreivi Leo Tolstoin. Hän kehitti taistelun kuvien avulla omaa historianfilosofiaansa ja havainnollisti näkemystään elämän kaoottisuudesta ja ihmisen suurten pyrkimysten turhuudesta. Tolstoi kuvasi taistelua suurteoksessaan Sota ja rauha. Tolstoi ei osallistunut sotaan Napoleonia vastaan, silloin hän ei edes ollut syntynyt. Mutta hän sovelsi omia kokemuksiaan Krimin sodasta. Sodankäynti ei ollut juurikaan muuttunut.

Oman aikamme tarkkailija ymmärtäisi kuitenkin, että 1800-luvun sodankäyntitapa on täysin vanhentunut. Se saattoi jotenkuten palvella vielä oman aikansa sodanjohtamisen tarpeita, mutta siinäkin se oli pateettisen tehoton ja tuotti osapuolille kauhistuttavia seurauksia. Borodinossa kentälle jäi kuolleina tai haavoittuneina yli 80 000 miestä.

Onko edellä esitetyillä sodan kuvilla jotain tekemistä yritysten johtamisen kanssa? Pinnallisesta analogiasta huolimatta ei taida olla juuri mitään. On kyllä suoraviivaista rinnastaa kaukoputkillaan tähyilevät kenraalit yritysstrategeihin ja talousanalyytikkoihin. Heidän tapansa arvioida tilannetta on kuitenkin yhtä vanhentunut ja staattinen kuin tuo tuhoisan tehoton tapa käydä sotaa. Tarvitaan vertauskuvia, jotka ovat dynaamisempia ja jotka eivät selitä yksittäisiä kahakoita vaan niiden voittojen tai tappioiden takana olevia tekijöitä. 

Tietenkin voidaan edelleen hyväksyä strateginen ajattelu eli pyrkimys ennakoida tulevaa ja johtaa toimintaa. Viisaus ei kuitenkaan enää löydy taistelukentän tapahtumia seuraamalla. Ehkä se löytyy jostakin sellaisesta, joka on tapahtunut katseilta salassa ja ennen ratkaisevaa taistelua.

Joten nyt seuraa ajanmukainen, uusimpiin taloustieteen teorioihin nojaava vertauskuva. Taas täytyy nousta kukkulalle, mutta nyt edessä aukeaa laaja järvenselkä. Tällä kertaa korkea asemapaikka ei anna mitään etua. Näkyy vain tuulen kareet vedessä ja auringon kimallus. On selvästi mentävä lähemmäs, paljon lähemmäs. Joudutaan keräämään näytteitä, kahlaamaan rantavedessä ja sukeltamaan, ennen kuin järven monimutkainen ekosysteemi alkaa paljastaa luonnettaan.

Miksi järvi on vertauskuvana taistelukenttää osuvampi? On helppoa rinnastaa sen resursseista kilpailevat eliömuodot yrityksiin, yhteisöihin ja innovaatioihin. Tämä maailma on hyvin dynaaminen. Vaikka pinnallisesti voisi nähdä lajien tasapainon, järvi on tosiasiassa jatkuvassa muutostilassa. Nähdään sen resurssien ja eliölajien kasvua, kehitystä, taantumista ja uuden kasvun mahdollisuuksia. 

Toisaalta järvi on ekosysteeminä rajoitettu, ja tämä on myös hyödyllinen näkökulma. Ovathan kansantaloudet, markkina-alueet tai koko maapallomme olennaiselta luonteeltaan ja myös resursseiltaan rajallisia.

Ekologiseen analogiaan ja lajien keskinäiseen kilpailuun perustuva taloudellinen ja yhteiskunnallinen ajattelu ei oikeastaan ole mitään uutta. Englantilaiset ja skotlantilaiset valistus- ja moraalifilosofit keksivät sen jo 1700-luvulla, ennen Charles Darwinia. Etevänä biologina Darwin oivalsi, että näitä voimakkaita ideoita voi soveltaa eliö- ja kasviyhteisöihin. Kuten tiedetään, tuo oivallus mullisti koko biologian perin pohjin.

Myös teknologia oivallettiin jo varhain pikemminkin vähittäisen ja kumuloituvan kehitysprosessin tuotteeksi kuin tieteen ja ihmisjärjen tietoiseksi luomukseksi. Tällainen prosessi etenee lukuisien kokeilujen, yritysten ja erehdysten kautta. Sen luoma tietämys ei kerry oppineiden kirjoihin, vaan se esiintyy perimätietona, mestareilta oppipojille siirtyvinä taitoina sekä vähitellen parantuvina materiaaleina ja työkaluina. Tekniset ratkaisut olivat ja ovat edelleen selitettävissä ainoastaan vähitellen kasautuneen osaamisen avulla.

Kun pohditaan teollisen ajan taloutta, tulee tarkastella yritysten ja teollisuusalojen kasvua, innovaatioita ja kuluttajien käyttäytymistä. Kaikessa monimutkaisuudessaan ja dynaamisuudessaan nämä ilmiöt muistuttavat hyvinkin läheisesti biologiasta tuttuja ekosysteemejä. Vastaavasti myös tutkimusmenetelmien tulee olla samankaltaisia. Pitää seurata ja mallintaa dynamiikan vaihteluita, kerätä paljon tietoa, rakentaa aikasarjoja ja kuvailla samankaltaisuuksia ja eroavuuksia. Se on paljon vaikeampaa kuin seurata sotalippujen – eli yritys- ja tuotebrändien – liikettä taistelukentällä. Vähitellen alkaa kuitenkin hahmottua myös syitä tuon liikkeen synnylle.

Jälkimmäinen vertauskuvamme sisälsi myös hauskaa ironiaa ja historian leikkiä. Evoluution ja luonnonvalinnan keksivät ensimmäisinä 1700-luvun valistusfilosofit ja taloustieteilijät. Sitten Charles Darwin oivalsi soveltaa ideaa biologiaan. Seurauksena oli aluksi skandaali, pilkka ja julkinen kohu. Ja sitten valtava tieteellinen läpimurto, joka jatkuu edelleen muun muassa molekyylibiologian ja genetiikan muodossa.

Ja nyt, 2000-luvulla, olemme ehkä kyllin viisaita soveltamaan evoluution ideaa ymmärtääksemme innovaatioita ja teollista dynamiikkaa.

Rakastettava karvaloviniska

Hyönteiset herättävät monenlaisia ajatuksia. Monilla on ötököitä kohtaan vaistomainen ja syvään juurtunut vastenmielisyys. Mutta jos ötökkäkammosta pääsee yli, hyönteiset ovatkin tavattoman kiehtovia. Niiden käyttäytyminen on monipuolista, ja ne selviävät monista vaaroista, kuten pedoista tai kärpäslätkän huitaisuista. Tai monet eivät selviä, syöminen tai syödyksi tuleminen on paljon yleisempää ja selvemmin näkyvillä kuin isompien eläinten kohdalla. Eräät hyönteiset muodostavat monimutkaisia yhdyskuntia, joissa tuntuu olevan pitkälle viety työnjako ja ihailtava järjestys ja kurinalaisuus. Ja kuitenkin niiden päänupeissa on mitättömän pienet aivot. 

Olen juuri lueskellut Katja Bargumin ja Heikki Helanterän teosta "Suuri suomalainen muurahaiskirja" (Minerva 2019). Jo kirjassa esiintyvien muurahaislajien nimet ovat kiehtovia. Tutkijat saavat joskus kunnian nimetä harvinaisempia lajeja, joita tavallinen kansa ei pane merkille. Nuo nimet kuvastavat jopa jonkinlaista hellyyttä tai kiintymystä. Kuten karvaloviniska, tupsukekomuurahainen tai varjotuoksukeltiäinen. Muurahaislajeja on Suomessa noin 60. Enemmän kuin tulisi ajatelleeksi, mutta mehän huomaamme vain yleisimmät lajit. Koko maailmassa on noin 22 000 muurahaislajia, se on arvio, koska läheskään kaikkia ei ole vielä löydetty.

Muurahaisten maailma ottaa tutkijat pauloihinsa. Siellä tulevat elämän peruslainalaisuudet hyvin esille. Eri lajeja ja yksilöitä on paljon, niitä on helppo tutkia ja niiden elämänkaari on lyhyt. Erilaiset muuttumisen ja mukautumisen muodot ilmenevät tukijan kannalta sopivan nopealla aikaskaalalla. Aivan keskeinen tutkijan metodi on evoluutionäkökulma. Erialiset muodot ja käyttäytymisen piirteet ovat syntyneet luonnonvalinnan kautta, sopeutumina ympäristöpaineisiin ja lajien väliseen kilpailuun. Mutta niille annetut selitykset eivät aina ole yksinkertaisia tai suoraviivaisia. Jokin hyödyllinen ominaisuus voikin olla myös haitta pitkällä tähtäimellä tai olosuhteiden muuttuessa.

Hyvä esimerkki on siivet. Hyönteisen ideaan kuluu tietty perusrakenne: jaokkeinen ruumis, kolme paria jalkoja ja kaksi paria siipiä. Lajikohtaisia sopeutumia kuitenkin esiintyy. Siivet ovat herkät ja alttiit vaurioille. Jos laji on kehittyessään siirtynyt elämään maan alle kaivamiinsa käytäviin, siivistä on haittaa. Siksi pistiäisten lahkossa muurahaiset ovat luopuneet siivistä. Kun keksiruumiissa ei enää tarvita isoja siipilihaksia, se on kutistunut ja muurahaisten niskasta on tullut taipuisa. Näin muurahainen pystyy työskentelemään tehokkaasti leuoillaan ja kantamaan taakkoja selässään. 

Mutta miksi lisääntymistä hoitavat kuningattaret ja koiraat ovat kuitenkin siivellisiä? Tai miksi toiset pistiäiset, kimalaiset asuvat maan alla mutta osaavat silti lentää. Eräät lentävät hyönteiset, kovakuoriaiset ovat muuttaneet etummaisen siipiparin panssariksi, jonka alle ne voivat laskostaa suojaan herkät lenninsiivet. Kovakuoriaiset möyrivätkin usein myös maan alla. Ne ovat monipuolisia, siksikö myös lajirikkain hyönteislahko?

Muurahaisia tutkitaan monin tavoin: niiden ulkonäköä, liikkumista, anatomiaa ja niiden erittämiä aineita. Eräät menetelmät ovat aika hauskoja. Miten lasketaan suuressa keossa asuvien muurahaisten määrä? Pyydystetään umpimähkään esimerkiksi muutama sata muurahaista, värjätään ne myrkyttömällä ja hajuttomalla väriaineella, ja päästetään vapaaksi. Jonkin ajan kuluttua pyydystetään uudelleen joukko muurahaisia, ja lasketaan, moniko niistä on värjätty. Siitä voidaan laskea koko keon asukasmäärä. Muurahaiskekoja voidaan tieteen nimissä eristää tai siirtää osia niistä koepesiksi laboratorioon. Muurahaisten touhuja kekojen pimeydessä voi niitä häiritsemättä seurata punaisessa valossa, koska muurahaiset eivät näe punaista. 

Huomasin, että omat tietoni muurahaisten lisääntymisestä olivat hieman vääriä. Pesässä on kuningatar, ja useimmiten niitä on monta. Kuningattaren munimista hedelmöitetyistä munista kehittyy työläisiä. Kun on aika lisääntyä, kuningatar munii hedelmöittämättömiä munia, joista tulee koiraita. Mutta joskus myös työläiset saattavat munia vaikka se on enemmän tai vähemmän luvatonta. Koko järjestelmä on mutkikas, erityisesti jos pesässä on useita kuningattaria. Lisääntymisen kontrollin eri muodot (syömällä "vääriä" munia) säätelevät yhteiskunnan kehittymistä ja laajentumista.

Muurahaiset viestivät hajujen ja houkutusaineiden eli feromonien avulla. Erityisen tärkeää on tunnistaa oman pesän asukit. Muurahaiset myös kuulevat.  Joillain muurahaisilla on hyvä näkö. Suomalaiset kekomuurahaiset eivät suunnista pelkästään hajujälkien avulla, vaan ne osaavat liikkua metsässä näköaistin avulla, ne tunnistavat puunlatvojen muodot. Kekomuurahainen on muutenkin  kiinnostava: hyvissä olosuhteissa se rakentaa kokonaisen keoista muodostuvan kaupunkien verkoston, joita yhdistävät vahvat polut. Niiden asukkaat ovat tietenkin sukua toisilleen, koska kaupungit ovat yhden pesän laajentumisen tulosta.

Jokseenkin kaikki muurahaiset rakentavat pesiä, joiden asukasluku vaihtelee muutamien satojen laumoista miljoonakaupunkeihin. Jopa tropiikin vaeltajamuurahaisetkin rakentavat tilapäisiä pesiä levähdys ja turvapaikoikseen. Nuo kuningatarta ja toukkia ympäröivät pesät muodostuvat elävien muurahaisten kehoista.

Muurahaisten yhteiskuntaelämä on tietenkin niiden kiinnostavin piirre. Nuo yhteisöt käyttäytyvät kuin suuri, monimutkainen eliö. Kuningattarien toiminta vaikuttaa vahvasti koko yhteisöön, mutta myös yhtä tärkeää on muiden pesän asukkaiden osuus. Tietenkään yhteisön älykkäältä ja tarkoituksenmukaiselta vaikuttava toiminta ei perustu keskitettyyn kontrolliin, vaan se nousee kaikkien jäsenten yhteisvaikutuksen kautta. Tällaista ilmiötä sanotaan parviälyksi. Yhteisön jäsenet ovat suuressa määrin luopuneet riippumattomuudestaan, ne ovat kuin koneen osia. Ne myös uhrautuvat yhteisen edun nimissä pesää puolustaakseen. Työläiset ovat jopa uhranneet lisääntymiskykynsä, mikä on erittäin suuri uhraus. Miten evoluutio on voinut tuottaa tällaisen sopeutuman, eikö sen tavoitteena ole maksimoida selviytyminen? 

Epäitsekkyydestä ei siinä ole kysymys. Vastaus piilee genetiikassa, kuningatar ja työläiset ovat sisaruksia. Siksi yhteisön säilyminen parantaa kaikkien sen jäsenen geenien menestystä uhrauksista huolimatta. Tätä sanotaan sukulaisvalinnaksi. Samasta syystä eläimet puolustavat pentujaan ja liikkuvat usein sukulaisista koostuvissa laumoissa. Yhteiskuntahyönteisten tutkiminen auttoi ymmärtämään tärkeän evoluution piirteen.

Muurahaisten yhteiskunnat valottavat toistakin kiinnostavaa genetiikan piirrettä. Useissa yhteisöissä on myös sotilaita, joiden tehtävä on puolustaa pesää. Kuningattaret, työläiset ja sotilaat ovat sisaruksia, niillä on sama perimä. Miten ne kehittyvät erilaisiksi? Osoittautuu, että DNA ei olekaan eliön rakennepiirros, vaan sen geenit toimivia aktiivisesti. Ympäristötekijöiden vaikutuksesta tietyt geenit aktivoituvat, se ratkaisee, tuleeko munasta kuningatar, sotilas vai työläinen. Tämä aktivoituminen riippuu käytännössä yhteisön elinkaaren tilanteessa. 

 

Muurahaiskeko on kuin kaupunki, ja suurkaupungeissa asuu monenlaista väkeä. Osa työläisistä on vastoin yleistä luuloa laiskureita, ne eivät tee lainkaan työtä. Itse asiassa ne ovat resurssi kriisitilanteiden varalta. Muurahaiskeoissa voi asua vakituisen kansan lisäksi orjiksi otettuja toisen lajin muurahaisia, karjaa (kirvoja), erilaisia loisia ja petoja, sekä asukkaita, jotka muuten vain asuvat vieraina muurahaisten keoissa aiheuttamatta erityistä vaivaa. Kuulostaa tutulta.

Elämä, kehitys, äly ja kaikki muu

Elämän synty on eräs tieteen suuria kysymyksiä. Uskonnot ovat pyrkineet antamaan siihen vastauksia, sillä jotenkin tuo asia on vain aina kiinnostanut ihmisiä. Moniin uskontoihin ja tarustoihin - ellei suorastaan melkein kaikkiin - kuuluu jonkinlainen luomis- tai syntykertomus. Esimerkiksi Kalevalassa maailma syntyy sotkan munasta, mutta sen sijaan eläinten tai ihmisten syntyä ei pohdita sen kummemmin. Elollinen luonto vain astui esiin siinä vaiheessa kun taivaankappaleet olivat asettuneet paikalleen. Oikeastaan elämä oli olemassa jo ennen kosmosta. Tästä voisi tehdä mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Tai sitten on kysymys vain kansanrunojen ja niiden keräilyn suurpiirteisyydestä. 

Myös ihmisjärki on koettanut ratkaista arvoitusta. Antiikin ajoista filosofit ovat pohtineet kosmoksen luonnetta ja sen syntyä. Lukemattomat filosofiset katsantokannat yhdessä uskonnollisten maailmansynnyn kertomusten kanssa muodostavat rikkaan kulttuuriperinnön. Tiede on sieltä saanut runsaasti vaikutteita ja impulsseja omille teorioilleen. Kun olen lueskellut tutkijoiden, filosofien, teologien ja maallikkojen kirjoituksia aiheesta, niiden taustalla oleva kulttuuriperintö on enemmän tai vähemmän kätketysti näkyvillä - ja kaikessa rikkaudessaan. En halua nyt syyllistää enkä vähätellä, tokihan kaikki inhimillinen ajattelu nojaa kulttuuriperinteeseen. Mutta jos etsimme tieteelliseen evidenssiin ja perustelutapaan nojaavia näkemyksiä, on syytä etsiä herkällä silmällä kulttuuriperinnön mukanaan tuomia vääristymiä. 

Olen tullut varovaiseksi myös filosofisten perustelujen suhteen. Filosofia nimittäin nojaa vahvasti luonnolliseen kieleen. Sanat eivät kuitenkaan ole lainkaan neutraaleja, niissä on vahvoja syvällä piileviä merkityksiä ja oletuksia. Lauserakenteet ja retoriset struktuuritkaan eivät ole neutraaleja. Siksi jopa objektiiviselta vaikuttava filosofinen perustelu voi kantaa mukanaan vääristymiä. Tämä on filosofian luontainen kirous, josta se ei pääse eroon. En vähättele filosofiaa, päin vastoin. Tämä asia pitää vain ottaa huomioon. Matematiikka, eli tässä tapauksessa formaali esitystapa ei pelasta filosofian objektiivisuutta. Tätä on kyllä yritetty, mutta esimerkiksi logiikka ja sen pidemmälle kehitetyt muodot kuten modaalilogiikka eivät ole tuottaneet filosofian läpimurtoa tieteen temppelin huipulle. Filosofia on edelleen kirouksensa vanki. Puhdas matematiikkakaan ei ole puhdas ratkaisu. Matematiikka on vain tahroja paperilla, ellei se saa tuekseen luonnollista kieltä, joka antaa sille tulkinnan ja merkityksen. Mutta: tulkinta ei voi olla mielivaltainen. 

Joten miten pitää arvioida erilaisia näkemyksiä elämän synnystä? Monestakin syytä tässä pitää nojata luonnontieteissä vakiintuneeseen esitystapaan. Tärkein syy tähän on luonnontieteen ylivoimaisuus luonnon ilmiöiden ja inhimillisen elämän selittäjänä. Ja samalla pitää muistaa, että nämä selitykset eivät ole virheettömiä eivätkä ikuisia, vaan ne noudattavat tieteellisen tiedon luonteelle ominaista dynamiikkaa. Se ei oikeuta tieteellisten selitysten pätevyyden postmoderniin kieltämiseen, sillä kritiikistä  huolimatta luonnontiedettä pidetään huomattavassa määrin todenmukaisena. 

Palataan nyt itse asiaan: mitä voidaan sanoa elämän esiintymisestä muilla planeetoilla? Voisimme ensi tarkastella tällaisen arvioinnin kulttuurihistoriaa. Olen sitä pohtinutkin kirjoituksessa Tervetuloa kosmokseen, LGM. Tieteen luoman maailmankuvan muuttuminen eri aikoina ei tietenkään ole kovin vahva argumentti, mutta jotain se kuitenkin kertoo. Teologinen kanta on tietenkin ollut ehdoton: ihminen on ainutkertainen ja maailmamme on universumin keskus. Kun valistus hylkäsi teologian maailmaa koskevan tiedon lähteenä, mentiin toiseen äärimmäisyyteen. Nyt taivas olikin täynnä vieraita maailmoja ja niiden asukkaita. Tämä ajatus oli luonnollista jatkumoa löytöretkille, jolloin uusia eläinten ja ihmisten populaatioita löytyi aiemmin tuntemattomilta saarilta ja mantereilta. 

 

Uusi jyrkkä käänne syntyi, kun avaruuden tutkimus osoitti, että lähiavaruutemme onkin elämän kannalta karu ja vihamielinen paikka. Elämää on siis etsittävä kauempaa. Avaruus ajateltiin kuivaksi paikaksi, jossa on hyvin niukasti jos lainkaan elämälle otollisia planeettoja. Yhdestäkään eksoplaneetasta kun ei ollut minkäänlaista havaintoa. 

Tämä aution avaruuden visio säilyi vuoteen 1992, jolloin ensimmäinen eksoplaneetta löydettiin. Aluksi havaittiin hyvin suuria planeettoja hyvin lähellä pulsaria tai muuta emotähteä. Maan kaltaisten planeettojen löytäminen sopivalta etäisyydeltä auringon kaltaisesta tähdestä on ollut vaikeaa: ei siksi, että sellaiset planeetat olisivat harvinaisia, vaan havaintoteknisistä syistä. Nyt (vuonna 2019) eksoplaneettoja on kirjattu NASA:n luetteloon yli 4000, ja vahvistamista odottavia havaintoja on moninkertainen määrä. Edelleen on arvioitu, että joka kuudes linnunradan tähti on "auringon kaltainen" (riippuu tietenkin määritelmän tiukkuudesta). Entä kuinka monella niistä on maan kaltainen planeetta "elämän vyöhykkeellä", eli alueella, jossa voi esiintyä nestemäistä vettä? Arviot vaihtelevat 1/3 - 1/30. Tähän pitää vielä lisätä, että vesi on avaruudessa erittäin yleistä, avaruus ei olekaan "kuiva". 

Siis kolmessa vuosikymmenessä aution avaruuden visio on korvautunut elämän mahdollisuuksien avaruudella. Vaikka olen saattanut tulkita lukemaani tutkimusdataa liian optimistisesti ja unohtanut jonkun varauksen, tilanne on mielenkiintoinen. Planeettoja, joilla vallitsevat tuntemallemme elämälle suotuisat olosuhteet on yksin omassa galaksissamme paljon. Ei yhtä tai muutamaa, vaan kriteerien tiukkuudesta riippuen tuhansia, miljoonia tai vieläkin enemmän. 

 

Tutkijat ovat harrastaneet tällaista pohdiskelua selvittääkseen lupaavimmat kohteet, joista maapallon ulkopuolista elämää kannattaa etsiä. Tällainen missio kun tulee olemaan hyvin kallis ja teknisesti vaativa, ja avaruus on kovin suuri tutkimusalue. Siksi kriteerejä pitää kiristää. Kun emotähti oletetaan lähes identtiseksi auringon kanssa ja eksoplaneetta määritellään hyvin paljon maata mustuttavaksi, lupaavia tutkimuskohteita löytyy edelleen muutaman kymmenen valovuoden säteellä meistä. Meidän kannattaakin lopettaa astronominen tarkastelu seuraavaan päätelmään: Luonto on järjestänyt omaan lähiavaruuteemme valtavan määrän paikkoja, joissa elämä voi syntyä, jos se on syntyäkseen. 

Kysymys maapallon ulkopuolisiesta elämästä voitaisiin asettaa seuraavasti: voiko elämä syntyä itsestään, jos olosuhteet ovat sopivat? Kysymys on oikeastaan turha, sillä luonnontiede on jo vastannut siihen. Kyllä voi, sillä juuri niin elämä meidän planeetallamme on syntynyt: itsestään. Prosessille on olemassa nimityksiä: morfogeneesi; kemiallinen ja biologinen evoluutio. Erityisen vähän tiedämme niistä vaiheista, jolloin DNA:n kaltaiset rakenteet eivät vielä olleet muodostuneet, oli van niiden esiasteita. Mutta voimme olla varmoja, että nuo esiasteet on käyty läpi. Elämän syntymiselle ja säilymiselle tarpeellinen energia on peräisin kemosynteesistä tai fotosynteesistä. Mutta vahvaa näkemystä tapausten kulusta ei ole - tai niitä on useita. 

Seuraava kysymys kuuluu: onko elämän syntyminen universumissa ainutkertaista, vai voiko se tapahtua yhä uudelleen? Jos lähdemme siitä, että elämän syntyminen on luonnollinen prosessi, joka aiheutuu niin sanotuista luonnonlaeista, väite elämän ainutkertaisuudesta on outo. Siinä voidaan nähdä kulttuurihistoriallinen vääristymä. Otan vertauksen. Kun Galileo pudotti Pisan vinosta tornista yhtä aikaa musketinkuulan ja tykinkuulan, ne osuivat maahan yhtä aikaa. Entä tapahtuuko näin joka kerta kun koe toistetaan? Useimmat ihmiset vastaisivat: "kyllä". Vain joku filosofi saattaisi väittää vastaan. 

(Tosiasiassa Galileo ei koskaan tehnyt tällaista koetta, hän vain selosti jonkun toisen tekemää koetta). 

Entä millainen luonnonlaki johtaa elämän syntymiseen soveliaissa olosuhteissa? Kysymys on hankala, sillä luonnonlain käsite ei ole lainkaan selkeä. Olen pohdiskellut kysymystä kirjoituksessani Se on luonnonlaki. Siteeraan johtopäätöksiäni. Luonnonlaki on epätäsmällinen käsite, se on selitys arkielämässä tekemillemme havainnoille ilmiöistä, jotka tuntuvat toistuvan pysyvästi samalla tavalla. Pisan pudotuskoe havainnollistaa luonnonlakia: eripainoiset esineet pyrkivät putoamaan samalla tavalla. Se voidaan kuvata täsmällisemmin klassisen mekaniikan liikeyhtälöllä. Mutta nykyisin tiedämme, että tuo laki on virheellinen. Vaikka se näyttääkin havaintotarkkuuden puitteissa oikealta. Joten putoaminen pitää mallittaa nykyaikaisilla fysiikan laeilla ja vuorovaikutuksilla. 

Aivan vastaavasti elämän syntyä ohjaava luonnonlaki on taipumus. Elämällä on taipumus syntyä itsestään, kun olosuhteet ovat sopivat. On tieteen tehtävä pyrkiä kuvaamaan tuo ilmiö täsmällisien fysiikan lakien ja vuorovaikutusten avulla. Se ei ole lainkaan helppoa. Itse ajattelen, että periaatteessa se on tehtävissä jollain tarkkuudella. Mielikuva elämän syntymisestä satunnaisena prosessina on ilmeisen väärä. Kyse ei ole siitä, että lämpöliike ravistelee satunnaisesti molekyylit juuri oikeaan järjestykseen. Tällä tavalla elämää ei koskaan syntyisi. Sen sijaan kyse on polusta, jossa tietynlaiset peräkkäiset askeleet ovat muita todennäköisempiä. Jos haluamme nimetä edes jonkun "luonnonlain" joka liittyy asiaan, Arrheniuksen reaktiolaki voisi olla sopiva.

Kun pohditaan elämää maapallon ulkopuolella, pohditaan yleensä myös älyllistä elämää. Jos elämä syntyy itsestään, voiko myös älykkyys syntyä itsestään? Tässä pohdinnassa on väistämättä mukana raskasta historiallista painolastia. Jotta voisimme pohtia älykkyyden syntyä, meidän pitää nähdä kulttuurihistoriallisten vääristymien läpi. 

Ensimmäinen ja ehkä raskain vääristymä on älykkyyden inhimillistäminen. Älykkyys on nähty puhtaasti ihmisen ominaisuutena, ja se on yhdistetty sieluun. Se on jumaluuden kipinä elävässä olennossa. Toisaalta älykkyys on myös asetettu syvemmän ihmisyyden vastakohdaksi. Taiteessa älykäs ihminen kuvataan usein kylmäksi, tunteettomaksi ja epäinhimilliseksi. Ja kun tekoäly tulee mukaan keskusteluun, se on tietenkin erityisen epäinhimillinen. Paitsi kehittyessään riittävästi tekoäly voikin tulla inhimilliseksi ja kehittää itselleen sielun. 

Toinen vääristymä on kuvata älykkyys jonkinlaisena substanssina. Sitä voi olla enemmän tai vähemmän, ja kun älyä on oikein paljon, se saa suorastaan yliluonnolliset mittasuhteet. Kuvitellessamme maapallon ulkopuolista älyä ajattelemme helposti, että siellä voi olla myös superälyä. Ja koska superäly on kaikkivoipaista, tuo superäly pystyy mihin vain, vaikka rakentamaan ja siirtelemään taivaankappaleita ja matkustamaan ajassa tai valoa nopeammin. Selvästi superälyssä näyttää olevan teologista taustaa. Ja niin sanottu Fermin paradoksi näyttää sisältävän uskon superälyn yliluonnollisuuteen. Jos maapallon ulkopuolista älyä on, on myös superälyä, ja sen pitäisi näkyä.  

Vaikka meille näkyvät merkit ulkoavaruuden älystä ovat ilmeisen heikkoja, johtopäätös ei voi olla, että ulkoavaruudessa ei ole elämää eikä älykkyyttä. Oikeampi johtopäätös kuuluu: älykkyys ei anna omistajalleen yliluonnollisia kykyjä. 

Edellä yritin vihjata, mitä äly ei ole. Joten mitä se sitten on? Ilman muuta äly on elämän ominaisuus. Maapallon ulkopuoliseen elämään liittyy väistämättä maapallon ulkopuolinen äly. Olen pohtinut älykkyyttä kytkemättä sitä ihmiseen kirjoituksessani Älykkyys – laajempi näkökulma. Joten esitän tässä vain lyhyen yhteenvedon. Tuntemamme elämänmuodot elävät jatkuvassa kilpailussa toisten eliöiden kanssa ja ympäristöstä tulevien uhkien ja mahdollisuuksien paineessa. Äly on elämän eräs resurssi pärjätä tässä kilpailussa. 

Älykkyys tarkoittaa siis kykyä toimia tarkoituksenmukaisesti uudenlaisessa tilanteessa. Älyyn liittyy erilaisia muutoksen ja selviytymisen vivahteita. Voimme tarkastella yksilön, yhteisön ja lajin älykkyyttä. Voimme puhua myös erilaisista aikaskaaloista. Yksilö toimii ja reagoi nopeasti, sekunneista ylöspäin. Populaation älykkyys on jo hitaampaa. Kasvien älykkyys on jo kokonaan erilaista, hyvin hidasta. Voidaan puhua myös lajien älykkyydestä. Se ilmenee lajin kykynä muuttua ja sopeutua, ja aikaskaala ulottuu kymmenistä tuhansiin sukupolviin.

Ja tietyssä mielessä maapallo on elämänmuotojensa kautta älykäs taivaankappale. Täällä vallitsee planetaarinen äly.

Älykkyys sopeutumisen mekanismina on huima ajatus, se mullistaa tapamme tarkastella älyä. Tämä on suuri ja jopa outo asia, ja sille pitää antaa aikaa upota ja vaikuttaa. 

Joten lopetan tällä kertaa tähän.

Taide ja aivot

Taide lymyää mielellään estetiikan ja filosofian alueilla. Se saattaa olla akateemisen tutkimuksen kohde. Silloin se tarkoittaa: akateemisen taiteentutkimuksen kohde. Taiteella on iso rooli myös kulttuuritutkimuksessa, kulttuuripiirteiden merkitsijänä. Historiatieteessä taide ei ole kohde sinänsä, mutta se tarjoaa paljon tietoa menneistä ajoista. Arkeologiassa taide toimii hieman samoin kuin kulttuuritutkimuksessa: se tarjoaa vanhoja jälkiä ja tunnistusmerkkejä kulttuureista. Sosiologiassa taide voi olla konteksti, siis puite tai koodi, joka määrittää yhteisöjen dynamiikkaa. Mutta harvoin taide nähdään luonnontieteen tontilla. Enintään tapaamme sen psykologiassa, joka sijaitseekin jossain luonnontieteen rajaseudulla. Psykologiassakin taide nähdään toissijaisena, ei kohteena. Pohditaan. mitä erityistä on taiteilijan persoonallisuudessa, mikä tekee ihmisestä taiteilijan. Taide on marginaalia, poikkeavaa, tai ainakin jotain sen suuntaista. 

Tämän lyhyen johdannon tarkoitus oli olla hieman taidetta vähättelevä, mutta siitä nousikin esille isompi kuvio. Taidehan on oikeasti tärkeää. Sen sijaan luonnontieteet ovat ohittaneet taiteen jokseenkin täysin (Goethen värioppia tai steinerilaista antroposofiaa kun ei oikein voi pitää tieteenä).

Mutta asiat ovat muuttuneet. Aivojen tutkimus eli neurotiede (neuroanatomia, neurofysiologia ja neuropsykologia) käy rohkeasti kohden vihoviimeisiä käymättömiä korpimaita (jos sitaatti ei ole tuttu, pitää vihjata: Star Trek -televisiosarjan motto). Sielu, tietoisuus, minuus ja vapaa tahto ovat pelottavia haastettavia. Taide on ehkä vähemmän pelottava vastustaja, mutta aivan yhtä arvoituksellinen. Ja ettei olisi epäselvää, tarkennan vielä, että tarkoitan nyt taidetta laajassa merkityksessä: sanataidetta, kuvataiteita, näyttämö- ja elokuvataidetta, musiikkia ja tanssia. 

Joten mitä oikein on taide? Psykologi Steven Pinker ja eurotieteilijät Michael Gazzaniga ja Antonio Damasio ja monet muut eivät ole epäröineet, vaan ovat ottaneet rohkeasti taiteen huomioon yhtenä kognition muotona. Haastavuudessaan ja vaikeaselkoisuudessaan taiteella on jopa uutta annettavaa neurotieteille. Saattaa olla, että kognitio on hankala sana, mutta sitä on turha pelätä. Se on otettu käyttöön tekemään eroa arkikielen käsitteisiin, ja sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti ihmisen aivojen suorittamaa tietojen ja aistimusten käsittelyä. 

Joten mennään rohkeasti eteenpäin. Voimme nähdä taiteen pelkästään jonkun esineen tai muun luomuksen tuottamana tunnereaktiona. Siis yksilön suhteena ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin. Tapana on kuitenkin erotella toisistaan esteettinen elämys ja taide. Silloin taide on mutkikkaampi sosiaalinen prosessi tai jännitteisten suhteiden verkko. Taiteeseen liittyy silloin ainakin neljä erilaista tekijää: 1. taiteilija, joka luo teoksen, 2. itse teos, 3. teoksen havainnoija, 4. havainnoijan tekemä arvio. 

Joka tapauksessa taiteeseen liittyy aina esteettinen elämys, tunnereaktio. Gazzaniga rinnastaa esteettisen elämyksen moraaliseen tunteeseen. Kummassakin tapauksessa reaktio on automaattinen, nopea ja aluksi tiedostamaton, kunnes se hetken kuluttua saattaa nousta myös tietoisuuteen. Reaktiot ovat osaksi synnynnäisiä, mutta osaksi niihin liittyy myös opittuja asioita. Jokainen taidetta harrastanut tietää, kuinka elämykset ja arvostukset kehittyvät kokemuksen myötä, oli kyse sitten maalaustaiteesta, musiikista tai kirjallisuudesta. 

Esteettinen elämys on siis jotain, jota ihminen pystyy kokemaan luonnostaan. Se korostaa vireystilaa ja valmistaa reaktioon: torju, tarkkaile tilannetta, tai osallistu. Mutta ei siinä vielä kaikki, sillä elämykseen liittyy jotain, joka tekee taiteesta sosiaalista. Steven Pinkerin mukaan elämykseen kuuluu tunne statuksesta, eli elämyksestä suhteessa niihin sosiaalisiin suhteisiin, jotka ovat havainnoijalle tärkeitä. Itse elämys voi olla jollain tietyllä tasolla, mutta sen statusta arvioidaan myös havainnoijan sosiaalisessa viitejoukossa. Picasson maalaus on jotain ihan muuta kuin toritaide, puhumattakaan sellaisen maalauksen omistamisen statuksesta. Esteettinen elämys ei riipu siis pelkästään kohteen ominaisuuksista. Kohteen naiivista havainnoimisesta saatu elämys voi olla huomattavan laimea verrattuna tilanteeseen, jossa havainnoija oivaltaa kohteen statuksen. 

Joka tapauksessa esteettinen elämys neuraalisena ilmiönä on totta, se on kaiken taiteen perusta. Arkeologia ja paleontologia ovat jäljittäneet taiteen alkupistettä. Eläimillä estetiikan ilmenemismuodot ovat hyvin heikkoja, taidetta ei eläimillä ilmeisesti ole. Jossain vaiheessa kehityshistoriaa ihminen keksi taiteen. Milloin se tapahtui? Kiistattomasti ihminen on ollut hyvin luova noin 40 000 vuotta sitten. Tosin on löydetty merkkejä varhaisemmasta luovuudesta 250 000 vuotta sitten Homo sapiensin asuinpaikoilta. Nykyihmisen edeltäjä Homo erectus valmisti kivityökaluja jo 1,4 miljoonaa vuotta sitten, ja niissäkin on piirteitä, joita on pidetty esteettisinä. 

Varsinainen luovuuden hyökyaalto käynnistyi siis noin 40 000 vuotta sitten. Ihminen löysi oman kätevyytensä, mutta samalla hän tuotti siihen ylimääräisiä elementtejä jotka tunnistamme helposti taiteeksi. Esineitä ja vaatetusta alettiin kehittää välitöntä käyttötarkoitusta pidemmälle, niitä koristeltiin, ja tuotettiin jopa sinänsä täysin hyödyttömiä seinämaalauksia ja kalliopiirroksia. Varmaan syntyi myös tarinoita ja rituaaleja, vaikka tietoa niistä ei ole säilynyt.  

Miksi näin kävi, sitä emme varmasti tiedä. Eräs teoria esittää, että tällainen kehityskulku tuottaa yhteisön kannalta tärkeimmille kohteille ylimääräistä erityisyyttä. Se siis tuottaa yhteisöllisiä merkityksiä eli kulttuuria. Teorialla on biologinen evoluutioperusta, sen kautta taide on säilynyt ja rikastunut. 

On muitakin selityksiä taiteen ilmenemiselle. Kysymys voisi olla mielikuvituksen kehittymisestä. Mielikuvituksen hyödyntäminen on tärkeä taito ja resurssi, ja taide näyttää olevan juuri sitä. Ei välttämättä tarvitse mennä esimerkiksi metsästys- tai kalastuspaikalle, vaan voimme luoda tilanteen, kuvata harjoitella tai muistella sitä kuvien, kielen ja rituaalien avulla. Tässäkin tapauksessa taiteella on biologinen perusta. Taide merkitsee aina ylimääräistä resurssien käyttöä, mutta silti se on säilynyt ja rikastunut hyötyvaikutusten takia. 

Esteettistä elämystä on luonnehdittu kauneuden kokemiseksi. Miksi jotain esinettä - tai ihmistä - on pidetty kauniina? Tutkijat ovat pohtineet muun muassa osien suhteita ja symmetriaa. Yleisesti symmetria liitetään kauneuteen, tosin moderni taide on hylännyt symmetrian ja siirtynyt mutkikkaampiin suhteisiin. Kun on tutkittu piirroksia, on havaittu, että kauneimpina pidetään piirroksia, joiden fraktaalidimensio D on noin 1,3. En nyt tässä selitä fraktaalidimension ideaa, kyseessä on geometrinen ominaisuus, mutta asia on aika mutkikas. Joka tapauksessa tulos on mielenkiintoinen. 

Esteettisiä elämyksiä voidaan tutkia varsin objektiivisesti funktionaalisen aivokuvauksen (fMRI) avulla. Ne osoittavat, että elämykset ovat mitattavia ja mutkikkaita, ja niihin liittyy useiden aivoalueiden aktivoitumista. Myös jotkut liikkeitä ohjaavat aivoalueet aktivoituvat, ja aivopuoliskoilla on erilaiset roolit. Kaikkiaan esteettiset reaktiot muistuttavat suuresti automaattisia moraalisia reaktioita. Musiikin estetiikka osoittautuu aivokuvausten perusteella erityisen rikkaaksi. Näin on lähinnä siksi, että musiikki tarjoaa paljon tapoja ärsykkeiden eksaktiin luokitteluun: sävelkorkeus, sointuharmoniat, sointiväri, moniäänisyys, rytmi jne.  

Vedetään asioita yhteen. Neurotieteet ovat konkretisoineet taidetta objektiivisesti. Ne selittävät luontevasti, mitä taide on ja miksi se on syntynyt. Samalla ne osoittavat, että taide ei ole häilyvää ja ylimääräistä, vaan olennaista ja tärkeää. Taiteelle annetaan myös piirre, joka on raadollisempi ja objektiivisempi kuin romantiikan ajalta periytyvä ylevä taidekäsite. Taide ei ole absoluuttista, vaan siihen liittyy sosiaalisissa suhteissa kilpailu ja statuksen tavoittelu. Objektiivinen taiteen tutkiminen luonnontieteen keinoin paljastaa sen syvästi inhimillisen luonteen. 

- - -

Pitää varmaan lieventää alussa esittämääni ihmettelyä taiteen ja luonnontieteen viileistä väleistä. Psykologia on toki pitkään ollut kiinnostunut taiteen kokemisesta, erityisesti se on kiinnostanut musiikkipsykologeja. Myös sosiobiologia on tullut mukaan 1980- luvulta alkaen: seksuaalisen valinnan tutkimus on pohtinut estetiikan roolia lisääntymisessä. Asioilla on tietenkin vanhempia juuria. Jo Charles Darwin pohti estetiikan biologista ja evolutiivista merkitystä. Tämän esikuvan mukaisesti etologia eli eläinten käyttäytymisen tutkimus on kiinnittänyt huomiota ääniin, eleisiin ja visuaaliseen viestintään seksuaalisessa valinnassa. Vaikka varsinainen taide mielletään lähes täysin inhimilliseksi piirteeksi. Elleivät sitten neurotieteet aikanaan romuta tätäkin myyttiä. Taiteen merkitys ihmisen seksuaalisessa valinnassa on myös ilmeinen ja voimakas, mutta tässä aihe täytyy jättää väliin. 

Lähdeluettelojen selaaminen viittaisi siihen, että taide nousee uudella tavalla psykologian tutkimuskohteeksi 1990- luvulla, kognitiotieteet ja neurotieteet ovat nyt selvästi vaikuttamassa. Psykologian ja neuropsykologian rajasta on tullut vähemmän selvä. Psykologia näyttää olevan yhä enemmän neuropsykologiaa. Ei myöskään pidä unohtaa kielen tutkimusta. Siellä on pitkään mietitty vaikkapa merkityksen arvoitusta - ja taide vaanii siinä aivan kannoilla. 

- - -

Nämä mietteet syntyivät lukiessani Michael Gazzanigan kirjaa Inhimillinen. Ainutlaatuisuutemme tiede (Terra Cognita 2009). Kirjassa juuri taide nähdään lähes ainoana puhtaasti inhimillisenä asiana. Muuten olemme hyvin samanlaisia muun eläinkunnan kanssa. Mutta kirjoittaja unohtaa jotain. Myös teknologia on syvästi inhimillistä. Ja tässä yhteisessä inhimillisyydessä taiteella ja teknologialla on paljon yhteistä. Itse olen kyllä tunnistanut tämän yhteyden. Kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen käsittelen taidetta toistuvasti yhdessä tekniikan kanssa - ja olen näin jälkeenpäin ajatellen tästä oivalluksestani varsin ylpeä.  

Minulla on muitakin huomioita taiteesta. Rinnastan sen myös laatuun. Kirjassani Kirkastettu laatu pohdin ihmisen vaistomaista kykyä tunnistaa laatu. Totean kirjassani, että laadun tunnistaminen on sukua esteettiselle elämykselle, ja se taas on aivojen tuottama tunnereaktio. Ja vielä yksi havaintoni koskee insinöörityötä. Suunnittelutyötä tehdessään insinööri joutuu soveltamaan tietojaan monimutkaisessa fysikaalisessa maailmassa. Insinöörin luomukset on myös tarkoitettu toimimaan ihmisten muodostamissa yhteisöissä. Siksi insinöörin työ on tavattoman vaikeaa. Insinööri joutuu työskentelemään pitkälle vaistojensa varassa. Hänen työnsä muistuttaa hämmästyttävän paljon taiteilijan työtä.