Tässäpä nyt seuraa kirjoitus, joka ei ole lainkaan ajankohtainen – tai sitten se on aina ajankohtainen. Aihe tuli mieleeni, kun näin, että televisiossa esitetään ties monettako kertaa uusittu elokuva Aleksis Kiven Nummisuutareista.
Aleksis Kivi on arvostetuin
kirjailijamme. Ja samalla myös vähiten arvostettu. Myönnämme
kernaasti, että Kivi oli ikäänkuin Suomen Cervantes. Samalla hän
oli poliittinen hahmo, suomalaisuutta ajavien keulakuvakseen nostama.
Hän todella osoitti, että suomen kieli on kulttuurisesti
tasa-arvoinen. Kummallista ja vähän tunnettua on, että juuri Kiven
aikana Suomen ruotsalaistaminen – siis ruotsinkielistäminen - oli
saavuttanut kaikkien aikojen huippunsa. Kiven ajan
suomalaisuusliikkeestä alkoi käänne, jota keisari Aleksanteri II
onneksemme vauhditti vuoden 1863 kieliasetuksella. Asetus teki suomen
kielestä vihdoinkin tasa-arvoisen kielen ruotsin rinnalle.
Mutta kuinka moni todella on lukenut
Kiven pääteosta Seitsemää veljestä nautinnokseen? Uskon että
ongelmana on kouluissa tehdyn pakkosyötön ohella kirjassa käytetty
vuorosanarakenne. Se rikkoo romaanimuodolle tyypillisen huolellisesti
rakennettujen lauseiden jatkumon. Se on vahinko, sillä Kiven lause
on todella kaunis. Nykyinen romaanimuoto on tietysti kulttuurinen
tottumus, ja valitettavasti Kiven dialogityyli ei tullut tavaksi.
Tunnustan kuitenkin itse nauttineeni suuresti Seitsemän veljeksen
lukemattomista ihanuuksista. Mutta nyt en kirjoita niistä.
Muuten, kulttuurin pakkosyöttö ei ole
vain suomalainen erikoisuus. Italialainen tuttava kertoi, että
heidän kouluissaan pakkoluetaan Danten Jumalaista näytelmää. Otan
osaa, se on rankka paketti. Olen nimittäin lukenut teoksen itse,
vajaa 15 000 yksitoistatavuista säettä kahtena rinnakkaisena
käännöksenä tekee säväyksen.
Mutta takaisin Nummisuutareihin. Se on
pinnallisesti katsoen vihattava teos, ja erityisesti elokuvaversiona.
Meidäthän pannaan nauramaan hassuihin vaatteisiin puetulle
idiootille, joka kokee ankaran nöyryytyksen toisensa perään.
Kuinka ihanan primitiivisen suomalaista! Vieroksuin koko juttua,
kunnes (vuosia sitten) näin kunnollisen näytelmäversion Kajaanin
kaupunginteatterissa. Se avasi silmäni Kiven tekstille!
Nummisuutarit on hurja teksti! Se
koostuu pitkistä kohtauksista (valmistelut kotona, skandaali
häätalossa, kohtaus metsässä, kohtaus majatalossa ja
kotiinpaluu), jotka on rakennettu kellontarkasti, ne ovat kuin
insinöörin luomuksia. Jokainen kohtaus alkaa seesteisesti. Sitten
lämpöä vähitellen lisätään vaihe vaiheelta, kunnes kohtaus
päättyy valtavaan huipennukseen. Huipennus ajoitetaan taitavasti,
se tapahtuu ennen kohtauksen päätöstä. Huipennusta seuraa sitten pieni
tasoittava lopetus.
Kokonaisuudessaan näytelmä on sovinnollinen ja myötämielinen. Silti Kivi on armoton realisti, ihmisten ilkeys ja laskelmointi näkyvät lähes joka kohdassa. Esko ei kuitenkaan ole pilkattavana, hän on pikemminkin katalysaattori, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät. Esko on myös hyvä ihminen, ja hänen hyvyytensä näkyy hänen tunteellisessa avomielisyydessään.
Kokonaisuudessaan näytelmä on sovinnollinen ja myötämielinen. Silti Kivi on armoton realisti, ihmisten ilkeys ja laskelmointi näkyvät lähes joka kohdassa. Esko ei kuitenkaan ole pilkattavana, hän on pikemminkin katalysaattori, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät. Esko on myös hyvä ihminen, ja hänen hyvyytensä näkyy hänen tunteellisessa avomielisyydessään.
Katsoja ei ehkä aivan usko näytelmän
sovittelevaan loppuratkaisuun, mikä sekin lienee Kiven tarkoitus.
Katuvat pahikset eivät varmaankaan muutu pysyvästi hyviksi. Ja ehkä
kiiltokuvamaiset sivuhenkilöt oikeasti alkavatkin muuttua vähemmän
hyviksi. Mutta luulenpa, että Eskosta tulee taitava ja ammatistaan
ylpeä suutari, ja varmaan hän saa lopulta jopa hyvän vaimon.