Eikö menneisyys olekaan mustavalkoinen?

Kävin Tarvaspään museossa katsomassa Sergei Prokudin-Gorskin (1863 - 1944) valokuvanäyttelyä. Kuvia oli otettu vuosina 1906 – 1915 Venäjällä, Karjalassa ja Suomessa – ja mikä ihmeellisintä, ne olivat värivalokuvia.

En olisi uskonut, että kuvat tekisivät minuun niin suuren vaikutuksen. Koetan selittää, mistä on kysymys.

Minulle, ja varmaan useimmille muillekin historia on olennaisesti mustavalkoista. Tämä mielikuva on luotu historiankirjojen, dokumenttifilmien ja vanhojen elokuvien avulla. Erityisesti Venäjä kuvataan usein ankeana ja rähjäisenä. Tietenkin myös elokuvaohjaajat ja lavastajat eivät ole voineet vastustaa kiusausta tehostaa sanomaansa rähjäromanttisilla asetelmilla. 

Prokudin-Gorskin valokuvat veivät minut aivan toisenlaiseen maailmaan. Tuntui, kuin minut olisi pantu aikakoneeseen, ja siirretty sitten jonkinlaiseen science fiction – rinnakkaistodellisuuteen. Kuvat olivat hyvin kauniita. Niissä oli uljasta, hieman tutun omaista luontoa, siistejä ja hyvin järjestyneitä kaupunkeja, tehtaita, koneita, kanavia ja rautateitä. Kuvien ihmiset eivät olleet mitään ryysyläisiä. He olivat puhtaissa arkivaatteissa, tai joskus juhlapuvuissa tai siisteissä univormuissa. Ja ennen kaikkea, he katsoivat kameraa kohti vakavina ja ylpeinä. Kuvat eivät tuntuneet lavastetuilta, koska niissä näkyi yksinkertaisesti aivan liikaa yksityiskohtia, ne kun oli kuvattu veitsenterävästi piirtäville lasinegatiiveille. Terävyys yhdessä neutraaleilta tuntuvien värien kanssa loi voimakkaan todellisuusilluusion. Tuntui kuin olisin ollut itse kuvassa mukana.

On selvää, että kuvaaja oli valikoinut kohteensa, ja tietysti Venäjällä oli paljon kurjuutta. Tiedän myös, että kuvaaja nimenomaan halusi dokumentoida venäläistä kulttuuria, mutta samalla myös sen kehitystä ja teknistä edistystä. Niinpä kuvista näkyy täysin toisenlainen 1900-luvun alun Venäjä, kun mitä meille on muulta taholta esitelty. Se oli kehittyvä, monikulttuurinen, vaurastuva ja teollistuva Venäjä. Näyttelyssä on myös surullinen sävy, sillä se kuvaa maata, joka on juuri syöksymäisillään sodan ja vallankumouksen katastrofeihin. Valokuvaaja ei vielä tiennyt sitä, me tiedämme. 

Näyttelyssä oli myös joitain suomalaisen mestarivalokuvaajan I.K. Inhan valokuvia. Niiden mustavalkoinen estetiikka näyttää toimivan vieraannuttavana tekijänä. Vaikka kuvat ovat tavattoman kauniita, ne eivät synnytä kuvaamaani aikakone-efektiä.

Pari sanaa värivalokuvauksesta. Se oli tuohon aikaan todella harvinaista. Englantilainen tiedenero James Clerk Maxwell oli tosin demonstroinut värivalokuvauksen jo vuonna 1862, kuvaamalla kohteesta kolme kuvaa punaisen, sinisen ja vihreän suodattimen läpi. Kuva synnytettiin sitten heijastamalla nuo kolme kuvaa päällekkäin värisuodattimen läpi. Maxwell ei sittemmin kiinnostunut värikuvauksesta, hänelle riitti osoittaa periaatteen toimivuus. 

Prokudin-Gorski käytti juuri tätä menetelmää. Hän kuvasi konstruoimallaan kameralla nopeasti kolme kuvaa lasinegatiiveille värisuodatinten läpi. Koska kuvaus vei muutaman sekunnin, liikkuvia kohteita ei voinut kuvata. Kuvia tarkasteltiin sitten kehittämällä nuo kolme kuvaa diapositiiveiksi ja heijastamalla ne kolmella projektorilla värisuodatinten läpi päällekkäin valkokankaalle. Aikalaisiin tällaisella esityksellä on täytynyt olla todella hätkähdyttävä vaikutus, etenkin kun kuvat olivat suuren negatiivikoon ansiosta hyvin tarkkoja. Kuvat voitiin tietenkin myös painaa paperille, olihan väripainotekniikka jo tunnettua. Se oli kuitenkin vielä tuolloin melko kallis menetelmä, eikä tulos ollut yhtä loistava. Näyttelyssä esillä olevat kuvat ovat alkuperäisistä lasipositiiveista tuotettuja nykyaikaisia digitaalisia paperivedoksia.

Tuohon aikaan värikuvia kuvattiin myös Lumiere- veljesten keksimille autochrome- diapositiivilevyille. Prokudin-Gorski ei käyttänyt niitä. Autochrome- kuvat ovat rakeisia, eivätkä ne ole yhtä teräviä ja naturalistisia, kuin Prokudin-Gorskin vaivalloisemmalla menetelmällä tuottamat kuvat. Lähes samaan aikaan venäläinen kirjailija Leonid Andrejev kuvasi autochromella Karjalassa ja Suomessa. Nämä kuvat ovat runollisen kauniita – mutta eivät samalla tavalla hyperrealistisia.

Näyttely oli saatu Kongressin kirjaston Prokudin-Gorski – arkistosta. Kun se on Tarvaspäässä Akseli Gallen-Kallelan museossa, on kuin kuvat olisivat palanneet kotiin. Olivathan Gallen-Kallela ja Prokudin-Gorski aikalaisia, vaikka en tiedä, tapasivatko he. Gallen-Kallelalla oli myös suhteita venäläisiin taiteilijoihin. Oli hieman aavemaista katsoa Leo Tolstoista otettua, täysin naturalistista värivalokuvaa.

Tässä itse valokuvaaja kahden kasakan kanssa Murmanskissa.