Älykkyyttä on vaikea mitata, ja se on
käsitteenä vaikea ja kiistelty. Silti on pakko myöntää, että
älykkyyden tausta on jollain lailla reaalinen. Jos älykkyyteen
liittyvät emotionaalisesti latautuneet oletukset kiusaavat, voisimme
käyttää siitä nimitystä ”kognitiivinen suorituskyky”.
Jollain lailla se on ihmistä luonnehtiva ominaisuus.
Voisi olla hyödyllistä ottaa
näkökulmaksi ”superäly”. Se on meille tuttu ainakin
populaarista tieteiskirjallisuudesta. Tunnemme positiivisen
fantasian: maahan tulee ufoilla ylivoimaisen älykäs rotu, joka
auttaa meitä ratkaisemaan planeettamme ongelmat. On myös vähemmän
miellyttävä versio. Älyltään ylivoimaiset muukalaiset eivät
piittaa meistä pätkääkään, tai enintään olemme heidän
mielestään kuin torakoita (katso myös kirjoitukseni SETI-projektista).
Mietitäänpä vielä hiukan tätä
”brain boost”- hypetystä. Ensinnäkin, olettakaamme että
älykkyys – kognitiivinen kapasiteetti – on ihan oikea ihmisen
ominaisuus, vaikkakin se näyttäisi olevan moniulotteinen ja monella
tapaa ymmärretty asia. Arkikokemus sanoo, että se vaikuttaa sekä
yksilön että yhteisön pärjäämiseen. Jos tarkastellaan yksilöä,
liian vähäinen määrä ei näytä olevan hyväksi. Pärjääminen
arjen askareissa vaikeutuu, kouluoppi ei mene perille, ja pääsy
mukaviin ja hyvin palkattuihin ammatteihin on tukossa. Myös
sosiaalisessa elämässä tulee takapakkia. Liian vähällä älyllä
varustettu tulee armotta kiusatuksi jo koulussa.
Entä voiko älyä olla liikaa? Kaikki
tuntuvat tällaista tilannetta ihailevan tai tavoittelevan, mutta
onko se oikeasti sen arvoista? Omat kokemukseni ilmeisen
huippuälykkäistä ihmisistä vihjaavat siihen, että se ei ole
automaattinen tie onneen ja menestykseen. Huippuälykäs saattaa
turhautua lähimmäistensä hitauteen, tai työtehtävät voivat
tuntua liian tylsiltä. Älykköseura Mensan jäsenistä tehdyt
havainnot osoittavat, että kaikki jäsenet eivät ole menestyjiä
sanan banaalissa merkityksessä. Osa mensalaisista toimii aivan
tavallisissa ammateissa ja viettää hyvin keskinkertaisen oloista
elämää. Toisaalta Mensan jäsenyys on oma valinta. Olettamamme
huippukyvyt eivät välttämättä hakeudu Mensaan. He ovat joko
liian epäsosiaalisia, tai sitten Mensan tapa mitata älykkyyttä on
heidän mielestään älyllisesti loukkaava.
Entä niin sanotut nerot? Ovatko he
huippuälykkäitä? Osa heistä varmaankin on. Osa saattaa olla
muuten poikkeavia. Ja käsittääkseni hyvin suuri osa neroiksi
nimettyjä henkilöitä onkin vain yksinkertaisesti onnekkaita. He
olivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ja tekivät sattumalta
onnekkaan ratkaisun.
Oma lukunsa ovat ns. älykkäät
idiootit (idiots savants). He ovat ihmisiä, joilla on joku hyvin
poikkeuksellinen henkinen kyky. Se voi olla käsittämättömän
tarkka muisti, musiikillinen lahjakkuus, päässälaskutaito
(esimerkiksi ottaa neliöjuuri 20- numeroisista luvuista muutamassa
hetkessä), tai valokuvantarkka piirustustaito. Samalla kykyyn
liittyy vakava aivojen vaurio tai toiminnallinen puute. Usein nämä
henkilöt eivät juuri hyödy taidoistaan, joskus eivät edes pysty
itsenäiseen elämään. Myös monilla autisteilla on
poikkeuksellisia erikoiskykyjä. On siis aika opettavaista pohtia,
voidaanko tällaisia henkilöitä pitää älykkäinä.
Entä sitten huippuälykkäistä
koottujen yhteisöjen hyödyllisyys? Käsittääkseni tällaiset
huipputiimit ovat yleensä epäonnistuneet. Jäsenet ovat liian
yksilöllisiä ja joustamattomia toimiakseen tehokkaasti tiiminä.
Joten erityisesti organisaatioissa älykkyyteen näyttää pätevän
sääntö: sopiva määrä on hyväksi, liikaa tai liian vähän
haitaksi.
Olisikohan aika esittää
johtopäätöksiä? Oma johtopäätökseni on seuraava. Ihmiskunnan
saavutukset kirjataan nerojen tai poikkeusyksilöiden saavutuksiksi.
Tosiasiassa ne perustuvat suuren ihmisjoukon tuottamaan henkiseen
pääomaan. Kunniaa annetaan niille, jotka ovat olleet kasaamassa
laadullista hyppäystä, ja varmaan se heille kuuluukin. Mutta
tapamme personoida menestystä peittää alleen sen tosiasian, että
niin sanottu henkinen edistys on olennaisesti kulttuurillista. Tätä
asiaa on vaikea sanoa oikein, sillä toki tarvitsemme myös
poikkeusihmisiä. Mutta vielä olennaisempaa saattaa olla, että on
olemassa hyvin erilaisia ihmisiä.
Olen myös pohtinut, voiko älykkyyttä
kehittää. Uskon, että aika paljon voi, jos emme pyri
kulttuurivapaaseen älyn määritelmään. Uskoakseni älyyn tarvitaan kaksi tekijää: riittävän
monimutkaisesti rakentuneet aivot, ja riittävän hyvä ohjelmointi,
joka tarkoittaa tietynlaista harjaannusta ja kokemusvarastoa.
Ohjelmoinnin kehittäminen on mahdollista koko elämän ajan, aivot
ovat hyvin joustavat. Juuri tämän, osin intuitiivisen oivalluksen
takia olen vierastanut älykkyyden mittaamista, ja erityisesti olen
vierastanut kulttuurivapaan älykkyystestin käsitettä. Sillä sen
perusoletus on: ihminen saavuttaa lopullisen älykkyystasonsa noin
16-vuotiaana, eikä se sen jälkeen kehity! Ei hemmetissä, asia ei
voi olla niin, tai sitten tällä tavoin määritelty älykkyys on
jokseenkin sisältövapaa käsite.
Luodaanpa vielä katse tulevaisuuteen.
Voidaanko ihmiskunnan älyn hardware- komponenttia, eli aivojen
rakenteellista suorituskykyä kasvattaa evoluution ja
geenimuokkauksen keinoin? Arvaukseni on: ehkä, mutta ei kovin
paljoa, jos jätämme laskuista hyvin radikaalit muutokset. Minusta
näyttää, että ihminen on likimain älykkäin mahdollinen
selkärankainen. Olen perustellut väitettä pohtimalla aivojen
rakentamista Darwinin laboratoriossa. Kyborgeja olen käsitellyt
aiemmin mainitsemassani kirjoituksessa.
