Nopeat, hitaat ja tyhmät

Luin juuri Daniel Kahnemanin kirjan ”Ajattelu, nopeasti ja hitaasti”. (Terra Cognita 2012). Kirjassaan Kahneman selittää yksityiskohtaisesti sen tutkimusohjelman, josta hänelle ja Amos Tverskylle myönnettiin taloustieteen Nobel- muistopalkinto. Kirja on juuri sellaista kansantajuista tieteestä kirjoittamista, josta pidän. Se ei ole hitustakaan lapsellinen tai lukijaa väheksyvä, vaan esittää asiansa tarkasti, monipuolisesti, itsekriittisesti ja ymmärrettävästi.
 

Kahnemanin ja Tverskyn elämäntyö (ja tämä kirja) on mullistava. Se romuttaa kerralla taloustieteen keskeisen teorian - ja itse asiassa se mullistaa käsityksemme ihmisestä, älykkyydestä, johtamisesta, asiantuntemuksesta ja oppimisesta. Sen pitäisi iskeä kuin atomipommi: aiheuttaa vilkasta keskustelua, ja johtaa nopeasti talouden, organisaatioiden ja opetusjärjestelmien uudistamiseen. Mutta ei, mitään ei tapahdu. Olen kirjoittanut aiheesta myös aiemmin. Suurimmat tieteelliset löydöt ja henkiset mullistukset eivät herätä juuri mitään huomiota. Ne ovat liian outoja, ne torjutaan. Tunnettu skientometrian (tieteen mittaamisen) keksijä Derek de Solla-Price kertoi, miten hänen tieteen mittaamista koskeva ja täysin uraauurtava esitelmänsä otettiin vastaan tieteen tutkijoiden konferenssissa: se ei herättänyt mitään huomiota. ”Se lensi yli maalin kuin kanuunankuula”. Asia muuttui vasta hitaasti, vuosikymmenien kuluessa. Nykyisin skientometria on yliopistojen arkipäivää - pitäisikö lisätä: valitettavasti. 

Kahnemanin kirjassa on useita teemoja. Läpikäyvä teema koskee kuitenkin ihmisen ajattelua. Sen mukaan aivoissa toimii kaksi järjestelmää. ”Numero yksi” on nopea, automaattinen, vaistonvarainen ja intuitiivinen. Sen avulla pystymme reagoimaan asioihin ja arvioimaan tilanteita välittömästi ja nopeasti. ”Järjestelmä kaksi” on hidas, ja koemme sen käytön yleensä vaivalloiseksi. Tämä ajattelutapa on vastuussa laskennasta, logiikasta ja tietoisesta päättelemisestä. Käytämme järjestelmää II, kun haluamme varmistaa ja korjata järjestelmän I tuottamia mielikuvia. 

Tällaisesta aivojen toimintatavasta aiheutuu vakavia seurauksia. Aivomme ovat kehittyneet vähitellen ja aivan erilaisessa ympäristössä verrattuna nykyiseen monimutkaiseen organisaatioiden ja teknologian maailmaan. Siksi ei ole ihme, että järjestelmä I:n tuottamat mielikuvat ja ratkaisut ovat usein vakavasti puutteellisia, jopa suorastaan vääriä. Voimme yrittää korjata niitä järjestelmän II avulla, mutta teemme sen vain, jos jostain syystä koemme siihen tarvetta. Järjestelmän II käyttö on nimittäin mentaalisesti raskasta. Lisäksi järjestelmä II toimii hitaasti ja varsin puutteellisesti. Tunnetusti aivojemme matemaattis-looginen kapasiteetti on heikko. Halvinkin taskulaskin päihittää meidät kirkkaasti.

Pääosa Kahnemanin kirjaa käsittelee näitä arkiajattelun ja päättelyn virheitä. Ne ovat dramaattisia, paljon pahempia kuin edes uskallamme tunnustaa. Ne ovat myös jokapäiväisiä. Ne esiintyvät erityisesti, kun ostamme, myymme, tai teemme taloudellisia arvioita. Taitavat kauppiaat osaavat käyttää puutteitamme hyväksi, mutta vain tiettyyn rajaan asti - sillä myös he lankeavat samoihin virheratkaisuihin. Esimerkiksi taipumuksemme uhkapeleihin perustuu pitkälle ajatusharhoihin. Osakesijoittaminen on täysin harhaista. Lukuisat kokeet ovat osoittaneet, että puhdas arvaus tai opetetut apinat ovat päässeet keskimäärin lähes samaan tulokseen kuin pätevät sijoitusasiantuntijat. Amatöörisijoittajat sen sijaan säännöllisesti alisuoriutuvat raskaasti - syistä jotka kyllä selitetään kirjassa - ja se ilmeisesti selittää kurssien pitkäaikaisten nousutrendien ohella sen, että joku ylipäätään voi ansaita pörssissä. 

Asiantuntijaharha kuvastaa ihmisen arkipsykologiaa. Osoittautuu, että asiatuntijat, kuten lääkärit tai pörssianalyytikot toimivat lähinnä järjestelmän I varassa. He eivät käytä erityistä asiantuntemusta tai loogista päättelyä edes silloin, kun se olisi mahdollista, vaan toimivat vaistonvaraisesti. Erityisen huolestuttavaa on, että asiantuntijoiden subjektiivinen varmuus on sitä suurempaa, mitä vähemmän he tietävät kyseisestä asiasta. Ääriesimerkki on poliitikko, joka on täysin vakuuttunut, että noudatettu politiikka on oikeaa, vaikka hän ei pystyisi edes kuvailemaan millaista politiikkaa on noudatettu. Miksi ihmeessä sitten asiantuntijoihin luotetaan? Siksi, että asiantuntijuus heijastaa asiantuntijan statusta, ei osaamista, mitä kuitenkaan ei voisi mitata. Kyseessä on shamaani-ilmiö. Entä miksi asiantuntijan taitojen todellinen taso ei paljastu? No siksi, että kaikki asiantuntijat ovat samanlaisessa tilanteessa. 

Samaa asiantilaa heijastaa suunnitteluharha. Tehtävien ja projektien työmääräarviot ovat äärimmäisen optimistisia. Yleensä projektiarvio syntyy tiimin yhteisen pohdinnan tuloksena. Ilmiö on kuitenkin niin säännönmukainen, että myös kollektiivinen arvio lankeaa samaan harhaan. Ainoa tapa saada aikaan luotettava arvio on etsiä tilastollista dataa jo valmistuneista vastaavanlaisista projekteista. Olen itsekin kirjoittanut suunnitteluharhasta kirjassani ”Projektitoiminnan musta kirja”.

Kahnemanin havainnoilla on myös poliittinen ulottuvuus. Ne nimittäin haastavat uusliberalistisen talousteorian, josta tuli Yhdysvalloissa Reaganin kaudella ja sen jälkeen suorastaan valtionuskonto. Se levisi Thatcherin kautta Eurooppaan, ja on jossain määrin pesiytynyt Suomeenkin. Tämä talousajattelu perustuu niin sanottuun Chicagon taloustieteellisen koulukuntaan, jonka keulakuvana on Milton Friedman. Teorian keskeinen ajatus on, että taloutta pyörittävät rationaaliset toimijat, ja että nämä toimijat perustavat päätöksensä ennakoidun hyödyn maksimointiin (expected utility theory). 

Kahneman ei halua sanoa, että ihmiset ovat epärationaalisia. Tutkijana hän sanoo vain, että rationaalisen toimijan malli ei vastaa nykyistä käsitystä ihmisen käyttäytymisestä. Eräät taloustieteilijät nimittävät talousteorioiden edellyttämiä rationaalisia toimijoita ”ekoneiksi”. Näin nuo teoriat saadaan uskottaviksi. Valitettavasti ihmiset eivät ole ekoneita. Ekonit ovat taruolentoja.

Kahneman tähdentää, että ajattelumme järjestelmät I ja II eivät vastaa todellisia aivojen rakenteita tai toiminnallisia yksiköitä. Hän on ehkä turhan varovainen. Aivotutkijat ovat nimittäin havainneet, että vastaavat toiminnallisuudet todella löytyvät aivoista ja ovat paikallistettavissa (ks. Antonio Damasion kirjat). Erityisesti aivojen kuorikerroksen tietyt osat kehittävät ja ylläpitävät jatkuvasti karttoja, jotka kuvaavat ympäristöämme. Nämä kartat vastaavat Kahnemanin systeemi I:n ”vaistomaista ja automaattista” kuvaa asioiden tilasta. Itse asiassa aivojen on pakko toimia näin. Ne ovat hidas elin, joten ihmisen toiminta ei voi perustua herätteisiin reagointiin ja loogiseen päättelyyn. 

Tähän tekee mieli liittää viittaus Teuvo Kohosen itseorganisoituviin verkkoihin (SOM). Ne ovat tietokoneella simuloitavia keinotekoisia hermoverkkoja. Itseorganisoituvat verkot eivät perustu mihinkään todelliseen aivoista löydettyyn rakenteeseen. Sen sijaan ne perustuvat ideaan, että aivoissa voisi olla, tai jopa täytyy olla vastaavia rakenteita. Kohosen verkkojen toiminta-algoritmi on yksinkertainen, ja kokeissa verkot ovat toimineet tehokkaasti. Ne todella muodostavat kaksiulotteisia karttoja niihin syötetyistä signaaleista. Nämä kartat ovat rakenteisia, siis signaalit on jäsennetty kartoille. Tämä on eräänlaista kokeellista neurotiedettä. Hyvin erilaisista lähtökohdista nousset Kahnemanin, Damasion ja Kohosen ideat näyttävät tukevan toisiaan.