Novelli: Turingin testi

Kerran ryhdyin pohtimaan ajatusta, että joku haluaisi oikeasti tehdä niin sanotun Turingin testin (tämä kuuluisa testi mittaa tekoälyn kykyä jäljitellä ihmismieltä; sitä ei koskaan ole tehty vakavassa mielessä). Olosuhteet, joissa testi tehtäisiin vakavasti olisivat aika erikoiset, ja yhteiskuntakin olisi erikoinen. Mutta itse asiassa tunsin tuollaisen yhteiskunnan, se oli muinainen Neuvostoliitto. Pitäisi vain hieman tuunata. Päätin kirjoittaa aiheesta tieteisnovellin. Asiaa varten keksin uuden tyylilajin. Se on kyberpunkin alalaji: neuvostopunk, eli sov-punk. Se ei ole kyberpunkin tapaan täysin synkkä, vaan siihen sekaantuu ironisesti positiivista neuvostoutopiaa. (onkohan tällainen tyylilaji keksitty, en aidosti tiedä asiaa). 

Kirjoitin novellin nopeasti, ollessani venekerholla yövartiossa. Osallistuin sillä Portti- lehden novellikilpaiuluun. En sijoittunut. Luulen, että novelli oli liian tiivis, ja ehkä myös hieman kuiva. Siinä on runsasti intertekstuaalisia ja kulttuurisia viittauksia, luulen että se avautuu parhaiten venäjän kirjallisuuden tuntijioille ja vanhan Neuvostoliiton kävijöille. No, varmaan novelli tarvitsisi lisää väljyyttä, enemmän sivuja ja uudelleenkirjoituksen.  Mutta tässä novelli nyt on alkuperäisessä muodossa, vain hieman korjailtuna, lukijoiden nautittavaksi. Novellia saa vapaasti levittää, kunhan tekijä mainitaan. 

Hyvät lukijat, tervetuloa Uuteen Moskovaan!

----------------------------------------------------------------------------

TURINGIN TESTI

 Kari Leppälä

Kun olin lapsi, vanhempani veivät minut kerran sirkukseen. Menimme suureen ja hieman nuhruiseen telttaan, joka tuntui hyvin viihtyisältä. Mutta sitten orkesteri alkoi soittaa kovaäänistä ja levotonta musiikkia. Areenalle löntysteli elefantti, ja olin aivan haltioissani, koska en ollut koskaan nähnyt elefanttia. Ilkeän näköinen mies tökki sitä kepillä ja pakotti sen seisomaan kahdella jalalla matalalla pallilla. Elefantti oli hyvin ryppyinen ja kuluneen näköinen, ja minusta näytti kun se olisi itkenyt. Tunsin sitä kohtaan valtavaa sääliä. Seuraavaksi esiin juoksi kaksi miestä, joiden kasvot oli maalattu valkoisiksi ja joilla oli aivan liian suuret vaatteet. He kiljuivat toisilleen käsittämättömiä sanoja, antoivat toisilleen korvapuusteja, ja hakkasivat toisiaan valtavan suurille moukareilla. Olin tyrmistynyt tällaisesta käytöksestä, jota en mitenkään voinut ymmärtää.

Sirkus näytti tarjoavan vain surua ja kauhua, mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Esiin tuli mies jolla oli kiiltävä musta puku ja valkoinen paita, ja päässään suuri musta hattu. Hän näytti yleisölle tyhjiä käsiään, ja näytti että hänen hattunsa on myös tyhjä. Ja hän kääri vielä hihansakin, ja sitten hän veti tyhjästä hatustaan esiin värikkäitä liinoja, ja sitten palloja, ja sitten vielä elävän kyyhkysen. Olin lumoutunut. Kotona sanoin isälleni: ”Olipa se taikuri ihmeellinen. Hänhän näytti että hänen kätensä olivat tyhjät. Ja silti hän sai esiin ne kaikki jutut.” 

”Niin”, vastasi isäni. ”Mutta et kai oikeasti usko, että olisit voinut nähdä hänen käsissään jotain vilppiä. Ehkä hän näytti käsiään, jotta et olisi katsonut jonnekin muualle”.

***

Andrei halusi ehdottomasti, että tulisin junalla. Se on hänen mielestään ainoa oikea tapa tulla Uuteen Moskovaan. Niinpä sovittuna päivänä, eräänä syyskuun iltana, astuin junasta Uuden Moskovan sateiselle asemalaiturille. Junan rauhallinen tunnelma vaihtui hetkessä aseman tungokseksi. Osa matkustajista suuntasi kiireisin askelin kohti kaupunkia, osa haki katseellaan jatkoyhteyksiä tai vastaanottajia. Joukossa surahteli ja pyörähteli kömpelösti muovikuorisia valvojia. Vierestäni kuului naisääni, joka puhui murteellista suomea.”Oleteko tohtori Karlow? Peter Karlow?”

Pienikokoinen keski-ikäinen nainen silmäili minua kysyvästi. Andrei sukelsi hänen takaansa, rutisti minut tiukasti syliinsä ja moiskautti poskelleni märän suudelman. Olimme tavanneet vasta muutamia kertoja Uudessa Moskovassa ja Helsingissä, mutta Andrei suhtautui minuun alusta alkaen kuin perheenjäseneen tai vanhaan nuoruuden toveriin. Se oli minusta hieman noloa, vaikka se tuntuikin samalla mukavalta. Pieni valvoja rullasi viereemme ja silmäili meitä prismalinsseillään, jotka näyttivät sudenkorennon silmiltä. Sitten se näytti kyllästyvän ja surisi tiehensä. Andrei sanoi naiselle venäjäksi: ”Mene vain kotiin, Anna. Kyllä me Petjan kanssa pärjätään.” Anna näytti epäröivän. ”Mene vain, voit merkitä täydet tunnit.” Hetken epäröityään nainen kääntyi ja marssi tiehensä – vihaisena, niin minusta näytti.

--”Meillä on ilta vapaata”, sanoi Andrei. ”Haluaisin jutella hieman huomisesta. Minulla on sinulle pieni yllätys”. Kävelimme ulos asemalta ja hyppäsimme sähkötaksiin. Sähköautot olivat muuttaneet Uuden Moskovan katukuvan kokonaan, meluttomaksi ja hajuttomaksi. Useimmat autot olivat automaattisia, mutta kaduilla liikkui myös yksityisiä, rikkaiden omistajiensa ohjaamia autoja. Ajoneuvojen salaisuutena oli suunnilleen oluttölkin kokoinen mesonimiilu, joka oli kätketty alustaan yhdessä moottorien ja muiden sähkölaitteiden kanssa. Maailmanrauhaa uhannut asevarustelukilpailu oli päättynyt yllättävästi Amerikan toisen sisällissodan seurauksena. Niinpä venäläiset fyysikot olivat suunnanneet tarmonsa muihin asioihin, ja tuloksia oli syntynyt. Useimmat maat olivat tosin kieltäneet mesonimiilujen käytön. Poikkeuksena oli vain muutamia Aasian ja Afrikan maita. Andrein mielestä miilut ovat harmittomia. Matkustaja saisi nauttia hieman eksoottisesta säteilycocktailista, siinä kaikki. 

Istuimme taksin takapenkillä, ja auto hyrisi liikenteen vilinässä ja hämärtyvässä illassa. Andrei oli vetänyt niskaansa kuluneen ulsterinsa, ja nostanut jopa kaulukset pystyyn. Hänen terävä nenänsä törrötti kaulusten välistä, ja pistävät tummat silmät pälyilivät levottomasti eteenpäin. Istuimme molemmat vaiti. Katselin valaistuja rakennuksia ja kyrillisten ja latinalaisten mainoskylttien välkettä. Sitten ajoimme sillan yli Moskovanjoen toiselle puolelle. ”Menemme katsomaan maisemia”, sanoi Andrei. Auton sisäseiniin ja kattoon oli kiinnitetty muutamia korvia. Ne havahtuivat ja kääntyivät kuuntelemaan, ikään kuin Andrei olisi kertonut suurenkin salaisuuden. 

Uusi Moskova oli kyllä katsomisen arvoinen. Se oli vielä sekavampi ja tolkuttomampi kuin edeltäjänsä. Kaikki tuntevat kaupungin syntyhistorian. Korkeiden lämpötilojen instituutissa suoritettu tieteellinen koe oli riistäytynyt kohtalokkaasti hallinnasta. Oikeastaan Moskova olisi pitänyt eristää ja haudata maan sisään. Mutta pyhän Venäjän pääkaupunkia ei voinut niin vain hylätä. Niinpä se purettiin, puhdistettiin ja rakennettiin uudelleen, valtavista kustannuksista piittaamatta. Mutta vain historialliset vanhat osat Kreml ja Punainen tori palautettiin ennalleen. Muuten arkkitehdit saivat vapaat kädet. Uusien rakennusten tuli heijastaa sekä nykyaikaa että menneisyyttä, ja hyödyntää täysimittaisesti uutta teknologiaa.

Astuimme hämärtyvässä illassa autosta näköalatasanteelle. Kirkkaasti valaistut ja väreissä kylpevät rakennukset kuvastuivat veteen. Hieman edempänä nousi taivasta kohti huikaisevan korkea ja oudon vino teräsristikko. Vladimir Tatlinin 1920 - luvulla suunnittelema Kolmannen Internationaalin muistomerkki oli vihdoin pystytetty. Jostain hyrisi paikalle valvoja, pysähtyi viereemme ja tarkasteli meitä verkkosilmillään. Koetin olla piittaamatta siitä. 

”Mikä se yllätys on?” kysyin.

”Ehkä on parempi, etten kerrokaan sinulle vielä”, vastasi Andrei. ”Saattaisit vaikka lähteä karkuun”.

”Tuo on epäreilua”, protestoin.

”No hyvä. Voitko ainakin luvata, että olet mukana juonessa?”

”Mikä se juoni on?”, kysyin.

”Siinäpä se. Sanon vain, että olen vedellyt naruista. Tee sinä niin kuin ehdotetaan. Muu hoituu sitten itsestään”.

”Oletko varma?”

”En”.

***

Aamulla heräsin hotellissa varsin huolestuneena. Hyppäsin sähkötaksiin ja ajoin kongressipalatsiin. Päätäni särki hieman, mutta siitä huolimatta en ollut yhtään edellistä iltaa viisaampi. Aula kuhisi kutsuvieraita, venäjänkieliseen sorinaan sekoittui lauseenpätkiä Euroopan eri kielillä. Minua kummastutti univormupukuisten sotilaiden suuri määrä. He olivat varttuneessa iässä, eivät mitään asevelvollisia. En tunne sotilasarvoja, mutta arvomerkkien kimallus ja niiden kantajien kasvonuurteet jotenkin vihjasivat, että he edustavat pikemminkin venäläisen sotilashierarkian korkeampaa päätä. Vieraiden joukossa pyörähteli kömpelösti kymmenittäin valvojia. Niiden muovikuoret eivät olleet tavanomaisen hillityn värisiä, vaan tummansinisiä ja kiiltävillä metallikuvioilla kirjailtuja. Ne oli puettu tilaisuuden arvon mukaisesti.

Andrein vihjailuista huolimatta en edelleenkään tiennyt, minne minun pitäisi mennä tai mitä minun pitäisi tehdä. Hän ei ollut antanut minulle minkäänlaisia tarkempia ohjeita. Onneksi erotin tungoksesta Annan, joka tuli heti luokseni ja kysyi epäluuloisesti:.

”No, tohtori Karlow, miten se ilta meni?”.

”Tavanomaisesti”, vastasin. Joimme vodkaa ja söimme kaviaaria”. Annan paheksuvan ilmeen huomatessani lisäsin nopeasti: ”Se oli varmasti kasvatettua. Ja tuskin edes sampea.”

”Kyllä minäkin olisin voinut tulla vodkaa juomaan”, sanoi Anna hieman närkästyneenä.

”Anna hyvä, ensi kerralla vaadin ehdottomasti, että saamme juopotella yhdessä”.

Samassa aulaan rullasi suuri oraattorikone. Se oli pyörillä liikkuva korkea metallikartio, jonka yläpäästä sojotti eri suuntiin useita megafonin torvia. Kone päästi torvistaan rykäyksen kaltaisen äänen. Sitten se kuulutti metallisella äänellä ja hieman tärkeilevästi, että vieraat voisivat siirtyä auditorioon. Se toisti viestinsä useilla kielillä, ihmeekseni myös suomeksi. Venäläisten tapa rakentaa 1920-luvun neuvostoavantgardismia heijastavaa kybernetiikkaa oli sekä outo että huvittava. Jo asemalla olimme nähneet mekaanisia miliisejä ja mekaanisen liikennepoliisin. Kaupungin uusien talojen sekaan oli soviteltu konstruktivistisia veistoksia, ja monet niistä myös liikkuivat. Anna kertoi, että istunnon tauolla yleisöä viihdyttäisi mekaaninen Majakovski.

Vähemmän huvittavaa oli minusta kyberneettinen stalinismi. Valvojia oli joka puolella, niitä täytyi olla kaupungissa kymmeniä tuhansia. Ne tosin vaikuttivat harmittomilta. Ne eivät puuttuneet asioihin, eivätkä ne reagoineet, jos niitä puhutteli. Ja vielä enemmän oli kiinteästi asennettuja korvia. Ne ilmaisivat olemassaolonsa ja tarkkaavaisuutensa kääntymällä ääntä kohti, muuten ne olivat passiivisia. Andrein mukaan korvista ja valvojista ei kannattanut piitata. Ne olisi parasta kuitata poliittisena vitsinä. Mutta samalla niillä oli tärkeämpi rooli, ne toteuttivat jonkinlaista outoa terapiaa. Se oli mielenkiintoinen tapa käsitellä menneisyyden kipeitä asioita, kuten urkintaa, salaista poliisia ja vankileirejä.

”Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli”, olin sanonut suomeksi, kun Andrei selosti poliittisen kybernetiikan erikoisuuksia.

”Mitä se tarkoittaa”, kysyi Andrei.

Yritin kääntää, mutta huomasin alkaneeni hankalalla lauserakenteella. Ehkä venäjässä ei ole vastaavaa sananlaskua. En saanut ajatusta selväksi.

”Niitsivoo”, sanoin, ja Andrei kohautti olkapäitään.

***

Mutta nyt olin edelleen neuvoton. Andreita ei näkynyt, ei myöskään muita kyberneettisen instituutin työntekijöitä. Lopulta ajattelin kyllästyneenä: ”pitäkää hvvänänne”. Menin istuntosaliin, ja etsin itselleni paikan salin takaosasta. Salin edessä korokkeella oli pitkä pöytä, jonka takana istui vakavan näköisiä miehiä ja naisia. Eräät heistä tunsinkin. Andrein esimies, professori Ostrov oli ilmeisesti lopettelemassa puhettaan. Tuo yleensä hieman huolestuneen oloinen mies suorastaan uhkui tyytyväisyyttä, ja hänen kaljunsa kiilsi tavallista enemmän. Hän jatkoi puhettaan: ”Kuten tiedätte, tuomaristoon kuuluu huomattavia eurooppalaisia asiantuntijoita. Aivan erityisesti minua ilahduttaa, että mukana ovat myös Amerikan itävaltojen johtavat kyberneetikot. Ja sitten minulla on tärkeä viime hetken lisäys. Täällä pitäisi olla Helsingin Urho Kekkosen kybernetiikan instituutin johtava tutkija. Tohtori Karlow, tulisitteko nyt tänne kollegojen joukkoon”.

On hassua kuulla oma nimensä väärässä paikassa väärään aikaan. Sitä ikään kuin putoaa pyrstölleen ja miettii, missä nyt ollaan ja sanoiko joku ehkä jotain tärkeää. Mutta Anna oli tullut huomaamatta taakseni. Hän tökkäsi minua hyvin terävästi selkään ja sihahti tiukasti: ”Nyt sinä mene lavalle”. Niinpä huomasin käveleväni salin etuosaan, ottavani vastaan ansaitsemattomat aplodit, ja kätteleväni professori Ostrovin ja tuomarit. Ostrovin pyöreä naama näytti suorastaan repeävän hymystä. Sitten hän kääntyi taas yleisön puoleen ja jatkoi puhettaan:

”Teille on kaikille lähetetty perehdytyspaketti, jonka olette varmaan lukeneet. Niinpä kerron vain pääkohdat. Tulemme tekemään avoimen ja julkisen Turingin testin, joka todistaa lopullisesti, että kybernetiikka on saavuttanut ihmisen älyn tason. Tuomaristo laatii joukon kysymyksiä, joihin vastaa kyberneettinen kompleksi ”Hydra”. Tuomarien tehtävä on arvioida, voidaanko vastauksia erottaa ihmisen antamista vastauksista”.

'Seuraavassa hetkessä lavalle rymisteli erityisen suuri ja kirjavasti puettu oraattori. Se heilutteli hetken megafonejaan ja kailotti sitten metallisella äänellään: ”Testi alkakoon”.

Seurasi tauko, jonka aikana tuomariston oli määrä suunnitella testi ja päättää sen suorituksen yksityiskohdat. Ihmiset alkoivat nousta paikoiltaan ja siirtyä lämpiöön. Suuri halli oli kodikkaasti valaistu. Lähellä kattoa leijaili historiallisten avaruusluotainten pienoismalleja, ja niiden takaa tuikki keinotekoisia tähtiä. Toisella seinustalla oli baari, joka alkoi tarjoilla juomia kokousväelle. Sen viereen oli kyhätty karkeista laudoista puhujalava. Mekaaninen Majakovski kiipesi nivelet naristen lavalle, ja alkoi pian sylkeä futuristisia runonsäkeitä baarissa seisovien vieraiden ylle. Näytti siltä, että kone oli kyhätty vanhoista traktorin osista. Lämpiön vastapäisellä puolella kubistisesti muotoillut robotit valmistautuivat esittämään Stravinskin balettia. Siirryin muiden tuomareiden kanssa sivuhuoneeseen. Meillä olisi tunti aikaa suunnitella testi. Itse testi olisi julkinen. Kysymykset ja ”Hydran” antamat vastaukset heijastettaisiin kongressisalin suurelle näytölle. Välittömästi testin jälkeen tuomarit julistaisivat tuloksen: olisivatko ”Hydran” vastaukset todistettavasti inhimillisiä?

***

Olin kuullut testistä puolisen vuotta aikaisemmin, ja uutinen sai minut kuohuksiin. Koko ajatus oli täysin tolkuton, juuri sellainen, mitä venäläisiltä saattoi odottaa. Kerran toisensa jälkeen he tekivät teknologisista keksinnöistä ja tieteellisistä löydöistä meluisia ja lapsellisia spektaakkeleita. Mutta Turingin testin kohdalla he kyllä ylittivät aiemmat ennätyksensä. Tietysti Turingin testi on yleisesti tunnettu, ja se on ollut monen tieteellisen julkaisun innoittaja. Mutta tuskin edes itse Alan Turing kuvitteli, että joku haluaisi vakavissaan suorittaa testin. Se on pikemminkin ajatuskoe ja löysä filosofinen heitto. Tai ehkä se oli jopa vitsi. Tosiasiassa kuviteltu testi ei tarkkaan ottaen edes kohdistu koneelliseen ajattelukykyyn. Käytännössä se kääntyy pohdinnaksi siitä, mitä on inhimillinen järki, ajattelu ja ymmärtäminen. Asioita, joista emme edelleenkään pääse yksimielisyyteen. Joten koko testijuttu on kamalaa roskaa alusta loppuun. Kirjoitin professori Ostroville vihaisen kirjeen, mutta siihen vastattiin jäätävällä hiljaisuudella. Kunnes sain ihmeekseni kutsun Uuteen Moskovaan seuraamaan testin suoritusta.

Niinpä olin joutunut ansaan, jonka olin itse virittänyt. Ostrov oli ”neutraloinut” minut kutsumalla minut yllättävällä vedolla viime hetkellä tuomaristoon. Ja nyt oli tullut tuomariston ratkaisun aika. Kongressihalli oli täyttynyt hälisevällä yleisöllä, ja tuomaristo istui vakavana ja uupuneena pöytänsä takana. Pitkä tauko juomisineen ja eksoottisine kulttuurinumeroineen oli pehmittänyt myös testiyleisön. Yksin pelkän testin seuraaminen olisi jo ollut liikaa kenen tahansa sietokyvylle. Meteli salissa oli lähes korvia huumaava, kun Ostrov antoi puheenvuoron tuomariston puheenjohtajalle professori Franz Bauerille. Ulkonäöltään Karl Marxia muistuttava Bauer suki muhkeaa partaansa ja koetti saada äänensä kuuluville, mutta jokseenkin turhaan. Vähitellen puheensorina alkoi hiljentyä, ja sanat alkoivat erottua: ”.... mutta ponnisteluista huolimatta emme voineet päästä yksimielisyyteen. Pyydän nyt tohtori Karlowia esittämään kantansa."

Otin mikrofonin Bauerilta, ja nyt salissa oli jo varsin hiljaista. ”Minun kantani on ihan selkeä. Testi on epäonnistunut”, sanoin suorasukaisesti. Odottelin simultaanitulkkauksen loppua, ja jatkoin: ”Upotin testikysymyksiin pieniä vihjeitä, jotka koko kysymyssarjassa erottuvat kokonaisuudeksi, ikään kuin hologrammissa. Samalla paljastuu vihjeisiin piilotettu viesti. Riittävän älykäs ja testiin valmistautunut ihminen olisi huomannut sen, mutta ”Hydra” ei reagoinut millään lailla. Toimitan tarkemman raporttini myöhemmin instituutille. Nyt minulla ei ole muuta sanottavaa”.

Onnettomalta näyttävä professori Ostrov nosti kätensä ylös, ikään kuin saadakseen huomiota ja pelastaakseen edes jotain katastrofiksi muuttuneesta tilaisuudesta. Mutta hänen äänensä hukkui uudelleen yltyneeseen puheensorinaan. Ihmiset salissa näyttivät olevan kiihdyksissä, ja osa väitteli kiivaasti keskenään. Monet alkoivat jo poistua. Aulassa suuri oraattori pyörähteli kömpelösti ihmisten keskellä ja huuteli eri kielillä: ”Näkemiin, ja turvallista kotimatkaa”. Välillä se osoitti kyberneettistä huumorintajuaan voihkimalla: ”Olen lohduton. Meistä koneista ei ole mihinkään”.

***

Kongressipalatsi oli jo aikaa sitten tyhjentynyt, ja Uusi Moskova kimalteli sateisena. Kävelimme kolmisin Punaisen torin läpi. Ennalleen palautettu Pyhän Vasilin katedraali kummallisine sipulitorneineen oli kirkkaasti valaistu. Vaikka se oli ikivanha, se oli oudosti samankaltainen, kuin Uuden Moskovan kyberneettiset ihmeet. Oikeastaan se oli vielä niitäkin oudompi. Kuin vieraan kulttuurin rakentama avaruusalus, joka oli tehnyt välilaskun torille, ja lähtisi kohta jatkamaan tuntematonta tehtäväänsä. Kävelimme kiivaasti, kuin rauhoittaaksemme hermojamme. Samaan suuntaan rullasi ympärillämme kymmenkunta valvojaa. Huomioarvomme oli selvästi kasvanut. Ne olivat kohteliaan uteliaita, ja väistivät heti tieltämme, kun käännyimme uuteen suuntaan. Emme olleet puhuneet mitään, mutta lopulta olo kävi liian painostavaksi.

”Kiitos sinulle”, sanoi Andrei. ”Kaikki meni kuitenkin hyvin. Jos mikään nyt voi tässä tilanteessa hyvin mennä."
”Minä huijasin”, sanoin apeana. ”Mitään holografista viestiä ei ollut. Mutta kai sinä sen arvasit.”

”Ja sinäkin arvasit varmaan, että instituutti huijasi testissä. Eivät aikoneet ottaa turhia riskejä. ”Hydra” oli kyllä linjalla, mutta sitä ohjasi joukko instituutin älypäitä. Mitä aiot tehdä sen raportin kanssa?”

”Minä luulen, että he saavat odottaa sitä aika kauan”, vastasin.

Andrei ja Anna räjähtivät nauramaan, sillä koko tilanteen koomisuus oli äkkiä täysin selvää. Tämä oli kuin vanhasta vakoiluromaanista. Kaikki tiesivät totuuden, pelasivat omilla säännöillään ja kunnioittivat vastapuolen sääntöjä. Enhän minä oikeasti aikonut kirjoittaa mitään raporttia. Tai jos joku muodollisuus sitä vaatisi, lähettäisin heille jonkun julkaisemattoman kybernetiikkaa koskevan artikkelini käsikirjoituksen. Se pantaisiin mappiin, koska he tiesivät, että minä tiesin, että he huijasivat myös, ja niin edelleen. Mutta se lopputulos, että ihminen on kaiken kaikkiaan kuitenkin aika fiksu olio, oli instituutin kannalta sittenkin

lohdullinen. Tappio ei ollut täysin murskaava.

Sitten tunsin, miten mieleni kävi uudelleen raskaaksi. Oli olemassa paljon huolestuttavampi asia.

”Minä arvaan myös, mitä muuta sinä arvasit”, sanoin Andreille. ”Et sinä sen takia tähän ryhtynyt, että sinua hävetti, kun instituutti hölmöilee. Miksi instituutti ylipäätään järjesti tämän naurettavan jutun? Ja miksi he samalla päättivät huijata testiä? Varmaan sinä myös osasit päätellä, että ”Hydra” tai sen klooniveljet on jo kytketty ohjaamaan strategisia asejärjestelmiä.”

 ”Sinä se olet hyvä arvaamaan”, sanoi Andrei. ”Tai siis me molemmat olemme.".
”Mitä tapahtuu nyt? Luuletko, että kytkennät puretaan?”

”Ehkä. Sotilaat ovat vain sotilaita, ja tuntevat vain sotilasasioita. He kyllä luottavat kovasti uuteen tekniikkaan, joka tuottaa aina vain hienompia aseita. Mutta he eivät oikein luota tiedemiehiin. Ehkä heidän uskoaan on nyt ravisteltu lisää. Kuitenkin ihmisen pitää valita, mihin oikein uskoo. Ehkä on sittenkin parempi uskoa vanhaan ja koeteltuun ihmisjärkeen.”

Kävelimme taas vaiteliaina. En ollut ollenkaan varma asiasta. Eikä tainnut olla myöskään Andrei.

Anna työnsi käden kainalooni ja sanoi: ”Petja, muistatko, mitä lupasit minulle aamulla?”

”Totta kai. Andrei osaa varmaan neuvoa tien mukavaan ravintolaan. Minä tarjoan”.

Käännyimme joen rantaa kulkevalle kadulle. Valvojat seurasivat kohteliaina kannoillamme. Sade oli loppumassa, ja Uuden Moskovan yössä oli syksyistä lämpöä. Ylhäällä kukkulalla Tatlinin monumentti kimmelsi kosteana. Lasersäteiden keilat piirsivät futuristisia runoja ja nostalgisia propagandajulisteita harmaisiin pilviin. Siellä täällä taivaalla surisi sähköinen postilenturi roottorit valoa vilkkuen.

Puristin Annan kättä.

 ”Mukavaa kun muistutit minua. Et kai sinä ole rakastunut minuun”.

”Sinä hassu. Minulla on mies ja lapsia. Kyllä se riittää.”

”Miksi sitten?”

”Minä vain koetan estää sinua tekemästä tyhmyyksiä”.

”Oletko sinä onnistunut siinä?”

”Minä arvaan että tähän asti on kyllä mennyt aika hyvin. Maailman pelastaminen ei kai ole kovin tyhmä juttu”.