Ymmärrämme tärähtäneitä, emme heidän aikaansa

Ensimmäinen maailmansota muutti sodankäynnin luonnetta. Kun asemiinsa kaivautunut sotilasosasto on varustautunut konekiväärein, sitä on mahdotonta voittaa. Paitsi äärimmäisin keinoin. Ja eräs keino on massiivinen, jopa tunteja kestävä kranaattikeskitys. Tällainen tulitus murentaa vähitellen linnoitusvarustukset, mutta ehkä vielä olennaisempaa on, että se murtaa sotilaiden henkisen kestokyvyn. Opittiin tuntemaan kranaattikauhu. Osalle keskitykseen joutuneita sotilaita kehittyy voimakas psyykkinen häiriötila, jonka tunnusmerkkejä ovat toimintakyvyttömyys ja todellisuudentajun hämärtyminen. Mukana on yleensä myös fyysisiä oireita, kuten vapina, hikoilu, jäsenten halvaantuminen, kuumeilu ja kouristukset. 

Suomalaiset tutustuivat uuteen intensiiviseen sodankäyntiin vasta paljon myöhemmin, talvi- ja jatkosodassa. Kranaattikauhun tartuttamista miehistä alettiin käyttää kuvaavaa nimitystä: tärähtäneet. Sodan pitkittyessä asemasodaksi ilmeni myös muita sotapsykoosin muotoja. Sota näyttää murtavan mieliä vääjäämättömästi - tapahtui se sitten nopeasti tai hitaasti. 

Ville Kivimäen Tietofinlandialla palkittu kirja ”Murtuneet mielet” kertoo näistä miehistä. Kirja on vaikuttava, se järkyttää lukijaa. Meitä liikuttaa sodan murtamien miesten kohtalo, mutta vielä enemmän meitä järkyttää se tapa, miten heitä kohdeltiin. Psyykkisiin häiriöihin, samoin kuin mielisairauksiin suhtauduttiin vielä 30-luvulla vaikeasti: vieroksuvasti, paheksuvasti ja jopa tuomitsevasti. Lisäksi upseerit, ja jopa eräät lääkärit pitivät oirehtivia yksinkertaisesti pinnareina. Tosiasiassa kuitenkin nuo miehet yrittivät kaikin voimin kestää ja pärjätä muiden mukana - kunnes se kävi ylivoimaiseksi. 

Asiallisuudestaan huolimatta (pohjana on väitöskirja) Kivimäen kirja vetoaa empatian tunteisiimme. Niinpä se vie meidät kuin aikakoneella sota-ajan tunnelmiin. Eräs asia kuitenkin vaivaa minua, eikä sitä ole tässäkään tapauksessa tuotu riittävästi esille. Lukija syyllistyy tunteittensa viemänä anakronismiin. Hän siirtyy menneisyyteen varustettuna oman aikamme valistuneella uteliaisuudella (niin ainakin toivon), ja on vapaa tuon ajan vieroksunnasta ja ennakkoluuloista. Mutta voiko hän oikeasti ymmärtää ajan henkeä? 1930- luvun virallinen eetos oli, että sotaan lähteminen on ihmisen korkein hyve ja miehen luonnollinen olotila. Sodassa hän voi vapaasti tyydyttää moraalisia ja isänmaallisia vaistojaan. Sota on siis ihanaa, ja jos taas ihminen ei pärjää sodassa, hän on turmeltunut ali-ihminen. Psyykkisesti oirehtivat todella diagnosoitiin synnynnäisesti vajavaisiksi, vähämielisiksi, luonteenvikaisiksi ja psykopaateiksi.  

Oman aikamme ihminen voi kirjan järkyttämänä huudahtaa: sota on kauheaa, sota on yhtä helvettiä. Mutta sota-aikana tällainen mielipide oli ylen harvinainen, ja ääneen lausuttuina täysin mahdoton. Rintamamiehet kyllä tiesivät mitä sota oli - mutta siitä oli mahdotonta kertoa kotirintaman ihmisille. Kivimäki tuo tämän kyllä esiin. Miesten kokemuksia ei voinut ilmaista sanoin. Niille ei ollut olemassa kieltä: ei luvallisia sanoja. Ja tämä pahensi heidän tilannettaan. Sota oli ääneen lausumaton salaisuus, jonka kanssa vain oli elettävä. 

Luulen, että anakronismin ongelma pätee laajemmin. Menneisyys on todellisuudessa meille saavuttamaton. Historian tutkijat ajattelevat analyyttisesti. Heillä on tieteen metodinsa ja valistuksen ideat, ja he tietävät tutkimastaan ajasta paljon sellaista mitä aikalaiset eivät tienneet. Mutta kuitenkin uskon, että jos heidät istutettaisiin aikakoneeseen (varmaan historian tutkijoiden salainen unelma) ja vietäisiin konkreettisesti aikaan jota he tutkivat - heillä olisi suuria vaikeuksia ymmärtää yhtään mitään. 

Juuri tästä syystä en oikein halua katsoa historiallisia elokuvia ja sarjoja. Ne eivät kerta kaikkiaan tunnu uskottavilta. Historia kun ei vain ole sitä, että 21. vuosisadan länsimainen kulttuuri siirretään Rooman keisariajan lavasteisiin ja oopperapukuihin. 

Mutta takaisin sodassa tärähtäneisiin ja asemasodassa hiljalleen seonneisiin. Heidän käsittelyään leimasi sodan ankarat olosuhteet. Noita miehiä ei haluttu siirtää rintaman taakse toipumaan, koska sen katsottiin antavan huonon esimerkin. Mutta ei heitä voinut linjaankaan laittaa. Miehiä siirreltiin huoltojoukkoihin, ja vain vaikeimmat tapaukset saivat hoitoa. Osa myös tuomittiin kurinpitorangaistuksiin tai ammuttiin karkureina. 

Hoitoon päässeet kohtasivat mielisairaanhoidon synkän perinnön. Hoidolla oli osin rangaistuksen luonne, hoitona oli sähköshokkeja, insuliinishokkeja tai todella väkivaltaista cardiazol- hoitoa (lääke, joka aiheuttaa äärimmäistä kauhua ja rajuja kouristuksia). Osaa potilaista kuntoutettiin simputtamalla. (on todettava, että shokkihoidot olivat kuitenkin osalle potilaista hyödyksi; näistä hoidoista sähkö on edelleen käytössä). 

Psyykkisesti sodassa vammautuneiden loppusaldo on masentava. Heitä on tilastoitu noin 18 000 (8-10% sodassa kaatuneista). Lisäksi taistelussa hermonsa menettäneet muita suuremmalla todennäköisyydellä myös kuolivat tai haavoittuivat, ja näin jäivät pois tästä luvusta. Psyykkisen vamman takia invaliditeettikorvausta saaneita on kuitenkin vain 48. 

He eivät saaneet oikeutta edes 1990-luvulla, presidentti Ahtisaaren vetoomuksesta huolimatta.