”Mikä
eläin olisit jos olisit eläin?” Näin menee suosittu ajanviete
tai leikillinen persoonallisuustesti. Jokin aika sitten tapasin
nuoren yritysjohtajan, joka ilmoitti haluavansa olla kotka. Olin
hiukan häkeltynyt. Miksi joku haluaisi olla epäsosiaalinen
raadonsyöjä? Mutta toisaalta, ehkä hän nauttii lentämisestä,
hyvästä näköalasta ja eristyneestä asemasta.
Nobelin
taloustieteen muistopalkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman on
kuulemma
mäyrä.
Hän tonkii asiat juuria myöten, ja saattaa myös purra. Tähän
voin kyllä samaistua, sillä minäkin haluan penkoa asioita
perin
juurin. No,
eihän äreä mäyrä mikään mukava kaveri ole - mutta ei
minullakaan ole enää tässä iässä ruusuisia kuvitelmia
itsestäni. Joten, ollapa mäyrä!
Luin
juuri Paul
Krugmanin kirjan ”Satunnainen teoreetikko”. Nappasin sen
pikaisesti matkalukemiseksi - siltä varalta ettei tylsä työtehtävä
junassa
maistuisi.
Ja eihän se maistunut. Kirjassa on juttuja vuosilta 1995-1998 - siis
ajalta ennen nobelia. Ja kyllähän se
mies
sivaltelee! Ei ihme, että hänellä on vastustajia ja vihamiehiä.
Hän saattaa sanoa suoraan, että joku poliitikko valehtelee, silloin
kun se on päivänselvää. Tai että tunnettu taloustieteen
professori kirjoittelee tahallisesti totuutta vääristelevää
tekstiä esittäessään väitteitä, jotka kumotaan jokaisessa
taloustieteen opiskelijoiden ensimmäisen vuoden kurssikirjassa.
Olisipa
Suomessakin tällainen keskustelukulttuuri. Sen sijaan että
toimitaan kahdessa moodissa: käytetään epäselvää vihjailua tai
mennään alkeellisesti henkilökohtaisuuksiin.
Kirjan
nimi viittaa Krugmanin lähtökohtiin: myös talouspoliittisen
keskustelun täytyy pohjata tosiasioihin. Vaikka talous on
monimutkainen ilmiö, se ei ole postmodernia hömppää, missä
kaikki väitteet ovat samanarvoisia. Siksi on nojattava mm oikein
käsiteltyihin tilastoihin ja hyviksi havaittuihin malleihin.
Tässäkin olen Krugmanin linjoilla. Mikään ei ole niin
käytännöllistä ja konkreettista kuin hyvä teoria!
Krugman
luokitellaan mm wikipediassa vasemmistolaiseksi. Se johtuu
siitä, että hän vastustaa tolkuttomimpia talouspoliittisia
ideoita, jotka tosiaankin
tulevat
lähinnä republikaanisesta puolueesta. Myös
postmodernin kritiikki voi tuottaa poliittista leimaa - vaikka juuri
monet uusmarksilaiset ja feministit heittäytyivät postmoderneiksi.
Häntä
pidetään myös kritiikittömänä Keynesin kannattajana, vaikka jo
edellä mainitussa varhaisessa kirjassaan hän pohtii hyvin
kriittisesti ”keynesläisiä ja vääriä keynesläisiä”.
Keynesiltä
Krugman on omaksunut käsityksensä rahan - eli finanssipolitiikan
merkityksestä. Verotuksen hän näkee välttämättömänä - asia,
joka meille on tietysti itsestään selvä. Kirjan
eräs teema on tuloerojen kasvu ja sen vaikutukset - Krugman havaitsi
ja todisti asian tilastojen
avulla jo
1990-
luvulla. Samalla
hän kumosi oikeiston hellimän väitteen ”säätykierrosta”:
oikeasti ihmiset eivät Yhdysvalloissa juurikaan siirry tuloluokkien välillä.
Ja
2010 - luvulla tilanne on edelleen pahentunut.
Krugman
sanoo myös suoria sanoja ympäristönsuojelusta. Hänen mukaansa
lähes kaikki taloustieteilijät ymmärtävät ilmastonmuutoksen ja
resurssikriisin tärkeyden - koska he ovat tottuneet teoreettiseen
ajatteluun ja resurssinäkökulman huomioon ottamiseen. Poliitikot
taas eivät asiasta piittaa - koska he vieroksuvat muutenkin teoriaan
ja faktoihin perustuvaa keskustelua. He suorastaan vihaavat sitä.
Toisaalta
Krugman on suututtanut ns. perusvihreät ehdottamalla jyrkän
päästökontrollin sijasta taloudellisia kannustimia. Mm.
ympäristöverot ovat tällaisia kannustimia. Niiden hyvä puoli on -
niiden tehokkuuden lisäksi - että ne keventävät paineita
henkilöverotukseen.
Tämä
yli kymmenen vuotta vanha kirja on yhä paikoin ajankohtainen. Monet
talouspolitiikan ongelmat ovat edelleen olemassa. Globalisaatio
puhutti Yhdysvalloissa jo 1990-luvulla. Se tuntuu jopa oudolta, koska
Yhdysvallat on ylivoimaisesti vähiten viennistä riippuva suuri
talous. Krugman arvostelee ns. globalisaatiopuhetta. Hänen mukaansa
globalisoituminen on kyllä totta, mutta se on vain osa talouden
muutosta, ja talous muuttuu joka tapauksessa jatkuvasti mm
teknologian vaikutuksesta. Siksi globalisaatiossa ei ole mitään
outoa, eikä se kelpaa syntipukiksi talouden toimijoiden tekemiin
virheisiin.
Tietysti
Krugmanin kirja käsittelee lähinnä USA:n taloutta ja käsittelee
asioita kovin amerikkalaisesta näkökulmasta. Sama vika on monessa
meillä siteeratussa talouskirjassa. Toisaalta Krugman harrastaa
reipasta talouspolitiikan kritiikkiä, joka nykyajan
Suomessa
on huolestuttavasti vaimennut. Meillähän
on
jo
pitkään
vallinnut talouspoliittisen
vaihtoehdottomuuden doktriini. Ja
mikä pahinta, eräät 1990- luvun republikaanien taloushölmöydet
on jopa kirjattu Suomen hallitusohjelmaan. Krugman kyllä
uskaltaa sanoa, että hallitusten harjoittama talouspolitiikka ei ole
välttämättä
pelkästään
yhdentekevää, vaan se voi olla myös vahingollista. Ja
monessa tapauksessa syntyneet
vahingot
voidaan myös todentaa kovaan dataan perustuvan analyysin keinoin.
Mikä
on muuttunut sitten 1990- luvun? Ainakin USA:ssa on syntynyt Bushin
sotapolitiikan aiheuttama valtava budjettivaje, ja läntisessä
maailmassa koettu kauhea finanssikriisi - josta Krugman muuten
varoitti etukäteen moneen kertaan. Lisäksi ollaan vasta toipumassa
finanssikriisiä seuranneesta vuoden 2008 talousnotkahduksesta.
Käsitykset mahdollisen talouskasvun reaalisesta raamista ovat
kohtuullistuneet 0 - 2 % luokkaan. EU on siirtynyt yhteisvaluuttaan
- sen seuraukset Krugman ennakoi lähes 20 vuotta sitten kohdelleen
(euro on poliittinen hanke, ja sen aiheuttamat ongelmat yksittäisten
maiden taloudelle lienevät siedettävät).
Tarkistin,
miltä nykyinen Paul Krugman vaikuttaa, lukemalla hänen blogiaan. En
juurikaan yllättynyt siitä, että kirjoitustyyli on täysin
tunnistettava. Blogi on vain paljon lyhyempi, nopeampi ja iskevämpi
- ja päivittyy lähes päivittäin. Ja kyllä, hän myös sivaltelee
aivan entiseen malliin. Hyvä, Mäyrä!
