tiistai 23. syyskuuta 2014

Äijäksi

Kummallinen ilmiö on yleistynyt viime vuosina. Peilistä minua on alkanut katsella ruma äijän naama. Emme tosin kauheasti viitsi toisiamme tuijotella.

Mutta oivallus tästäkin syntyi. Äijäksi ei ruveta, vaan sellaiseksi muututaan vähitellen. Äijyys on ollut viime aikoina muoti-ilmiö. En protestoi enkä ivaa sitä, onhan se loppujen lopuksi sympaattinen kädenojennus sukupolvien välillä. Mutta odottakaas, waannabee-äijänkuvat. Kyllä teistäkin vielä ajan kanssa oikeita äijiä tulee.

Minun lapsuudessani äijyys ei ollut muoti-ilmiö, mutta äijät olivat jo silloin keskuudessamme. Muistan hyvin lapsuuteni äijät: lähinnä ne olivat isäni kavereita - ja isäni oli myös äijä muiden joukossa. Nuo äijät olivat äijyydessään tietysti aivan ylittämättömiä. Ne oli olleet sodassa, mutta ne ei koskaan puhuneet siitä. Niillä oli kiehtovia työkaluja ja ne osasivat tehdä salaperäisiä asioita. Äijillä saattoi olla myös haulikko, mutta kaupunkiäijät ei leveilleet sillä vaan panivat sen kellarikomeron perälle piiloon. Vain maalaisäijät ripustivat haulikon tuvan seinälle.

Ja äijät puuhasivat aina jotain. Ne korjasivat moottoreita ja kaivoivat kuoppia, ajoivat veneellä, poimivat matoja yöllä puistoista. Ne hitsasivat, myllyttivät betonia, liittivät putkia toisiinsa ja levittivät väkevältä haisevaa asfalttia. Ne kävivät tehtailla töissä ja tekivät rakennushommia. Niillä oli raskaat nuhruiset vaatteet. Ne haisivat petroolille ja tärpätille ja tupakalle. Ja äijät oli kaikki kavereita. Paitsi jotkut ilkeät ja oudot äijät. 

Vaikka äijyys ei ollut muotia, äijät kyllä ymmärsivät itsekin äijyyden päälle, ja suhtautuivat siihen humoristisesti. Eräs isän äijäkaveri sanoi kerran: ”Jokaisella reilulla miehellä on CRC:tä, ulosvetäjä ja kosankaasuvehkeet”. (sanalla äijä ei silloin ollut myönteistä vivahdetta, vaan se kuului samaan joukkoon kuin jätkä, hamppari ja sälli).

1950-luvun lopulla kävelin aamuisin kouluun Katajanokan Kruunuvuorenkatua. Keskon taloa vastapäätä oli baari, jonne mentiin kadulta portaat alas. Ikkunasta näki, että baari oli täynnä äijiä (itse asiassa ne oli ahtaajia ja merimiehiä, jotka odotteli seuraavaa satamakonttorin nimenhuutoa.) Ilma oli sininen tupakansavusta, pöydillä oli paksuja ruskeita pilsneripulloja. Seinällä oli pajatso, johon lyötiin isoja pronssinvärisiä viiden markan kolikoita. Muistan ajatelleeni: isona minäkin menen tuonne, juon pilsneriä ja pelaan pajatsoa. (Ja kas, se toteutui, mutta ei se sitten isona enää niin kivalta tuntunut).