Biologiseen maailmankuvaan

Maailmankuva on tärkeämpi asia kuin kuvittelemme. Meillä on jonkinlainen maailmankuva, mutta emme oikeastaan edes tiedosta sitä - ennen kuin jokin saa meidät epäilemään sitä. Maailmankuvamme avulla osaamme suhtautua tulevaisuuteen - ja tämä koskee sekä yksilöitä että yhteisöjä. Maailmankuva ohjaa poliittista päätöksentekoa, on kysymys sitten hyvinvoinnin säilyttämisestä ja lisäämisestä, tai suhteista muihin maihin - ja nykyään myös elinympäristömme tilasta. Mutta minkälainen maailmankuva meillä on? Kuka tai mikä sen määrittää ja miten?

Tarkemmin ajatellen maailmankuvamme koostuu useista historiallisista kerroksista. Ehkä vanhin maailmankuvan kerros periytyy jo kivikaudelta. Tärkeää on ollut turvata toimeentulo. Maailmankuvaan kuuluivat käsitykset hyvistä asuinpaikoista sekä riistasta ja muista luonnon antimista. Tulevaisuuden turvaaminen. Oman ja perheen ja heimon asema, ja käsitykset maailmaa ohjaavista voimista, jumalista ja henkiolennoista.

Keskiajan Euroopassa uskonnollinen maailmankuva tuli vallitsevaksi. Ihmiskunnan tehtävä oli elää hyveellistä elämää, joka oikeastaan oli vain valmistautumista kuolemanjälkeiseen elämään. Myös kaikki käytännön toimet ja politiikka olivat alistettuja uskonnolliselle maailmankuvalle. Mutta asiat muuttuvat. Luonnontieteet, valistus ja maallistuminen tuottivat modernin maailmankuvan. Sen mukaan maailmaa eivät ohjanneetkaan korkeammat voimat, vaan luonnossa vallitsevat vakaina pysyvät luonnonlait. Niitä hyödyntää ihmiskunnan aktiivinen toiminta, jonka voiman lähteinä ovat ihmisen äly, tieto ja tiede. Ja tämän toiminnan tarkoitus oli edistää ihmiskunnan hyvää - noin karkeasti ottaen. Mutta kuka oikeataan määrittelee tällaisen hyvän? 

Katsotaanpa asiaa tarkemmin. Maailmankuvan käsitteeseen liittyy myös toisenlainen rakenne, valtasuhteet. Maailmankuva ei muodosti autonomisesti, vaan siihen on aina kuulunut manipulointia. Maailmankuvaa on rakennettu tietoisesti ja jonkun suppean piirin etujen edistämiseksi. Sitä on tapahtunut jo kivikaudelta lähtien, kun heimojen ja kansojen johtajat liittoutuivat shamaanien ja pappien kanssa. Ja tietenkin sama meno jatkuu edelleen. Valistuksen ja tieteen värittämän maailmankuvan rinnalle työntyy nyt talouden värittämä maailmankuva. Epämääräinen edistyksen käsite halutaan korvata näennäisesti täsmällisemmällä taloudellisen edun käsitteellä. Ei tarvitse olla edes kauhean kyyninen huomatakseen, että tällainen kehitys on taas kerran pienen ja etuoikeutetun edunsaajien joukon manipuloimaa. Pääosa ihmiskunnan varallisuudesta on jo keskittynyt pienen vähemmistön käsiin. Mutta en halua vetää tähän mukaan pahuuden käsitettä. Sillä minusta on selvää, että nämä manipuloijat ja heidän luvuttomat myötäilijänsä toimivat hyvässä uskossa. He todella kuvittelevat, että näin maailma kehittyy ja näin sen pitää kehittyä. 

Ei se ihan niin mene. Sillä taloudellisen edun käsite on varsin tyhjä. Rikkaiden omaisuudesta merkittävä osa on vain kirjanpidollista pörssiarvoa. Jopa kansakuntien varallisuuden käsite on ongelmallinen. Ajatellaan vaikka kaikkien maailman kulutustavaroiden arvoa. Sadan vuoden kuluttua niistä suurin osa on täysin arvottomia. Tai pitäisikö sanoa, ihmisten kannalta hyödyttömiä. Toki niissä on prosessoituja raaka-aineita, mutta jopa raaka-ainevarannot ovat arvottomia ilman niitä uudelleen jalostavaa teollisuutta. Ihmiskunnan varallisuus on jotain aivan muuta. Se on ennen kaikkea potentiaalista kyvykkyyttä, joka perustuu jatkuvasti karttuvaan tietoon, osaamiseen, koulutukseen ja kehittyvään teknologiaan. 

Edellä annettu kuvaus maailmankuvan kehityksestä voi synnyttää vääriä mielikuvia. Maailmankuvaa ei voi rakentaa viime kädessä manipuloinnin kautta. Koska sillä on reaalinen tausta. Se on ihmisten ja yhteisöjen pyrkimys ymmärtää, mistä maailmassa on kysymys. Ja sen selityksenä on jo kivikaudella ihmisen esihistoriassa syntynyt polte: halu, taito ja kyky pärjätä maailmassa tietojen ja ymmärryksen turvin. Valistuksen maailmankuva seisoo siis kuitenkin vankalla perustalla. 

On hyödyllistä pohtia myös niitä tahoja, jotka kartuttavat tietoisesti maallistuvaa maailmankuvaamme. Antiikin vanhojen kaupunkikulttuurien aikana sitä rakensivat kronikoitsijat, filosofit ja historioitsijat. Sitten mukaan liittyivät luonnontieteilijät, ennen kaikkea tähtitieteilijät ja fyysikot. Toisella taholla valistuksen maailmankuvaa vahvistivat kehittyneen teknologian ja teollisuuden tuottamat ihmeet. Ne ikään kuin todistivat, että uuden maailmankuvan perusta on jollain hyvin vakuuttavalla tavalla totta. 

Mutta maailmankuva ei ole pelkästään fysikaalis-mekanistinen rakennelma. Aivan yhtä polttava oli kysymys ihmisestä: mitä me olemme, mistä me tulemme, ja minne olemme menossa. Ja tällä osastolla Darwinin teos "Lajien synty" muutti kaiken. Ihminen ei enää ollut luomakunnan kruunu, vaan ainoastaan eläin eläinten joukossa. Mutta jotain vanhasta maailmankuvasta jäi jäljelle. Ihminen haluttiin kuitenkin nähdä evoluution huipentumana, jopa sen eräänlaisena tarkoituksena. Ja tällainen asenne on edelleen olemassa. Mutta se osoittautuu vähitellen olevan perusteeton. Ihmisellä ei ole eläinkunnassa mitään erityisasemaa - paitsi ehkä ainutlaatuisen tehokkaana biosfääriä muokkaavana toimijana, ja pitäisi ehkä jopa sanoa tuholaisena. 

Olen vakuuttunut siitä, että seuraava vaihe maailmankuvamme kehitystä on siirtyminen kohti biologista maailmankuvaa. Ja olen myös vakuuttunut siitä, että se on ihmiskunnalle eloonjäämiskysymys. Biologia on jo ottanut fysiikan paikan maailmankuvaamme ja jokapäiväistä elämäänne voimakkaimmin muokkaavana tieteenä. Luin juuri Arno Karlen kirjan "Mikrobit ja ihminen" (Terra Cognita 2000). Se julkaistiin vuonna 1995, ja paria vuotta myöhemmin ilmestyi sen eräänlainen sukulaisteos, tosin laajemmin sosiaalisin painotuksin: Jared Diamondin "Tykit, taudit ja teräs" (Terra Cognita 2004). Nämä kirjat ovat merkkipaaluja ja näköalojen avartajia. 

Karlen kirja on nyt 20 vuotta vanha. On hämmästyttävää, että vaikka Karle ei itse ollut biologi vaan pikemminkin filosofi, kirja ei tunnu lainkaan vanhentuneelta. Varmaan siksi, että se perustuu vankkoihin ja päteviin tieteellisiin lähteisiin. Kirjassa esitellään useita mielenkiintoisia näkökulmia, joita siteeraan lyhyesti. Elämän evoluution alkuvaiheissa solumme ovat kehittyneet rinnan muiden eliöiden kanssa, ja solumme sisältävät jälkiä muinaisista symbioottisista eliöistä tai parasiiteista - esimerkiksi solujen mitokondriot ovat ilmeisesti alun perin vieraita eliöitä. Mikrobien aiheuttamat taudit johtuvat pohjimmiltaan siitä, että niiden molekyylitason biologiset mekanismit ovat samanlaisia kuin omissa soluissamme. Vain äärimmäisen harvoissa tapauksissa eliö ei elä ruumiissamme loisena, vaan tauti johtuu sen erittämästä myrkystä. 

Taudinaiheuttajat opittiin tuntemaan myöhään historiassa, 1800- luvulla (Louis Pasteur ja Robert Koch). Ensin löydettiin bakteerit, sitten niitä pienemmät riketsiat ja virukset. Silmin näkyvät loiseläimet olivat toki vanhoja tuttuja, mutta sitten löydettiin myös mikroskooppiset loiset ja alkueliöt. Aluksi kuviteltiin, että bakteerit ovat vihollisia jotka voidaan hävittää. Tämä ajattelu elää vieläkin, mutta valtaosa bakteereista on kuitenkin hyödyllisiä tai neutraaleja. Bakteerien hävittäminen on onneksi mahdotonta. Se olisi jopa tuhoisaa, sillä ne ovat olennainen osa ympäristöämme, ja myös osa elintoimintojamme. 

Ihmiskunta on pääosin sopeutunut taudinaiheuttajiin ja pystyy myös vastustamaan niitä. Keinoja ovat hygienia, rokotukset ja antibiootit - jotka tosin vähitellen menettävät tehonsa. Samalla ihmisen oma toiminta ja kulttuurievoluutio ovat tuottaneet ja tuottavat edelleen vakavia epidemioita. Jokainen suuri muutos: maanviljelyyn siirtyminen, antiikin suuret kaupunkikulttuurit, kansojen muuttoliikkeet, löytöretket ja teollistuminen ovat aiheuttaneet tuhoisia, jopa vuosikymmeniä jatkuneita tautien aaltoja. Kysymys ei ole vain siitä, että eri alueilla ihmisten vastustuskyky tietylle mikrobille on erilainen, mikrobien vaarallisuus tai elintavat muuttuvat mutaatioiden myötä, tai että mikrobit siirtyvät ihmisten ja eläinten mukana. On myös niin, että mikrobien isäntiä ovat myös eläimet ja muut eliöt. Mikrobit voivat elää pitkiä aikoja huomaamatta omissa turvapaikoissaan, kunnes ihmisen aiheuttama muutos, vaikkapa maanviljelys, tai metsien tai eläinlajien hävittäminen muuttavat tilanteen, ja ihmisestä tulee niille uutta elintilaa. 

Mikrobien vaikutus on laajempialaista kuin niiden aiheuttamat kärsimykset ja väestöromahdukset. Ne ovat muuttaneet historiaa. On hyvin todennäköistä, että Rooman valtakunta heikentyi ja katosi, kun suuressa imperiumissa laajalla alueella liikkuneet ihmiset saivat liikkeelle myös ennenkuulumattoman laajat, tuhoisat ja pitkään jatkunet epidemiat. Ehkä järkyttävin esimerkki mikrobien voimasta on Etelä-Amerikan valloitus. Miten muutama sata sotilasta pystyi valtaamaan maanosan, jossa asui ehkä 30 miljoonaa asukasta? Selityksenä on ennen kaikkea tuhoisa biologinen ase, valloittajan mukanaan tuomat taudit: influenssa, tuhkarokko ja isorokko. Ne iskivät hurjalla raivolla väestöön, jossa ei ollut niitä vastaan mitään vastustuskykyä.

Ehkä kirjojen keskeisin viesti on, että mikrobit eivät ole vihollinen, joka voidaan voittaa. Pikemminkin elämämme mikrobien kanssa on jatkuvaa ja ajoittain dramaattistakin rinnakkaiseloa. Uusia epidemioita, jopa aiemmin tuntemattomien mikrobien aiheuttamia, ilmenee edelleen. Samoin tutut ja jo harmittomina pidetyt taudit ilmaantuvat uudelleen. Ja usein syynä on ihmisen aiheuttama muutos. Ihmiskunta, kulttuuri ja elinympäristö ovat kokonaisuus, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Olen minäkin aiemmin kirjoittanut tästä. Genetiikka on paljastanut, että olemme läheistä sukua muille eläimille ja jopa kasveille ja mikrobeille. Maapallolla kukoistava elämä ei olekaan kokoelma eliöitä, vaan pikemminkin elämä on planeetallemme syntynyt, hyvin moninaisissa ilmenemismuodoissa esiintyvä elämänmuoto. Tämä on tärkeä opetus, kun pyrimme selviytymään resurssikriisistä, väestön liikakasvusta ja ilmastonmuutoksesta.