Kyborgeista ja kyberuhista

Kirjoitan juuri tieteellistä artikkelia, jossa joudun pohtimaan tekniikan olemusta. Olen usean vuosikymmenen tutkimustyön tuloksena pitkälle omaksunut teknologianäkemyksen, jossa teknologia nähdään kulttuurin muotona, ja jossa eräänä keskeisenä dynaamisena mekanismina toimii evoluutioon rinnastettavia prosesseja. Samaan aikaan olen tietysti tutustunut myös moneen rinnakkaiseen teknologiateoriaan, jotka olivat suosittuja erityisesti 1960- luvulla. Eräs tunnetuimmista on niin sanottu teknologian autonomisuuden teoria, jonka tunnetuin edustaja lienee ranskalainen filosofi ja teologi Jacques Ellul. Hän näkee teknologian ulkopuolisena, autonomisena ja deterministisesti kehittyvänä voimana, joka uhkaa ihmiskuntaa. Suomessa suuresti kunnioittamani, hiljan edesmennyt akateemikko Georg Henrik von Wright näyttää omaksuneen Ellulin käsityksen teknologiasta.

Muita saman tapaisia teknologiateorioita on yhteiskuntakyborgin käsite. Se syntyi 1960- luvulla Yhdysvalloissa, ja sen syntyyn lienee vaikuttaneet Korean ja Vietnamin sodat. Katsottiin että erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt valtioon kietoutunut sotilasteollinen kompleksi, joka pyrkii lietsomaan sotia maksimoidakseen teollisuuden voitot. Yhteiskuntakyborgia on tehnyt tunnetuksi erityisesti amerikkalainen radikaali akateeminen feministi Donna Haraway.

Tällaiset kriittiset autonomisen teknologian teoriat eivät enää ole teknologian tutkimuksen valtavirtaa, mutta niiden taustalla vaikuttavat ajatusmallit tuntuvat edelleen tutuilta. Taustalla on perusteltua huolta. Viimeksi tämä tuli mieleeni seuratessani keskustelua mahdollisesta kyberhyökkäyksestä yhteiskunnan infrastruktuureja vastaan. Kaiken pahan alku ja juuri on tietenkin internet, jota hyödynnetään laajasti yhteiskunnan eri aloilla ja teollisuudessa. Se on siis kaikkialle ulottuva, ja on myös tunnetusti altis erilaisille pahantahtoisille hyökkäyksille.

Kun puhutaan kyberuhkasta, mieleen tulee monia kysymyksiä. Ensiksi voisi kysyä, miksi internet on sellainen kuin on, ja voisiko sille asialle tehdä jotain. Ja se toinen kysymys on, olemmeko todella niin riippuvaisia ja haavoittuvia kuin halutaan uskotella. Ja siihen lisäkysymys: miksi kyberuhkalla pelotellaan? Onko syynä aito huoli, vai onko jossain taho, joka hyötyy tällaisesta puheesta. Joten pohditaan hieman tarkemmin.

Olen ennenkin sanonut, että samalla kun internet on aikamme megainnovaatio, se oli innovaationa täysin odottamaton. Akateemiset rahasta ennustajat eli vakavasti otettavat tulevaisuuden tutkijat eivät osanneet nähdä mitään sen tapaistakaan. Ja toinen tulevaisuutta koskevan tiedon lähde, tieteiskirjallisuus osoittautui aivan yhtä tietämättömäksi. Koska kirjallisuuden kirjo ja voluumi on melkoinen, jotain tietysti löytyy. Amerikkalainen kirjailija William Gibson kyllä ennusti laajan internetin synnyn ja jopa sen seurauksia eli demokratian katoamisen ja kyberrikollisuuden jo 1980-luvun alussa ("Burning chrome", "Neuromancer"). Internet oli silloin toki jo alullaan, mutta toimi lähinnä yliopistoissa, eikä www- selainta keksittäisi vielä kymmeneen vuoteen. Mutta eihän Gibsonia uskottu. Ei yksi pääsky kesää teen. Pitää myös muistuttaa että suomalainen kirjailija Osmo Ilmari (Osmo Lampinen) esitteli langattoman wikipedian idean kirjassaan "Planeetta Logos" (1959).

Jostain syystä internetin rajua kasvua aikamme merkittävimmäksi innovaatioksi ei osattu ennakoida. Kuten totesin, tämä ei ole mitenkään uutta, teknologian ennakointi epäonnistuu jatkuvasti ja toistuvasti. Niinpä nytkin internet tuli niin sanotusti puun takaa, ja yllätti kaikki asiantuntijat.

Merkittävät innovaatiot näyttävät vyöryvän eteenpäin vastustamattomalla voimalla ja ilman selvää ohjaavaa tekijää. Siinä mielessä ne näyttävät tukevan "autonomisen teknologian" ideaa. On monta syytä, miksi meillä on vain yksi internet. Se levisi niin uskomattoman nopeasti, ettei se ehtinyt saada kilpailijoita. Se levisi myös jo olemassa olevan tietoliikenneinfrastruktuurin välityksellä. Jo pitkään olemassa olleen internetin räjähdysmäinen laajentuminen johtui helppokäyttöisen www-selaimen ja HTML- koodauskielen keksimisestä vuonna 1990. Internet on käytännössä lähinnä ohjelmistoa, joten tuotekehityssyklit ovat nopeita. Internet levisi ennen kaikkea kuluttajasovellusten kautta: nettipornon, nettikaupan, nettilehtien ja sosiaalinen median vauhdittamana. Ennen kuin poliittinen koneisto ehti edes kunnolla huolestua internet oli jo kaikkialla.

Internetin juuret ovat yliopistotutkimuksessa, ja sen takia sen tekninen pohja on hyvin yhtenäinen. Teknisesti ottaen internet on vain joukko tietoa siirtäviä ohjelmia, eli niin sanottuja internet-protokollia. Ohjelmat ovat avointa lähdekoodia, ja internetin kehitystä ohjaa vapaaehtoisten toimijoiden muodostama työryhmä. Internetin ydin on siis hyvin läpinäkyvä. Siitä on sekä hyötyä että haittaa. Internetin parantamiseen ja kehittämiseen löytyy paljon resursseja. Toisaalta myös rikolliset voivat helposti etsiä heikkouksia.

Kun internet alkoi 1990- luvulla kasvaa nopeasti, useimmat asiantuntijat ennustivat kasvun taittuvan tai internetin jopa romahtavan. Käyttäjien määrän kasvaessa liikenteen määrä kasvaisi yksinkertaisen teorian mukaan paljon nopeammin kuin verkon siirtokyky. Asiantuntijat olivat väärässä, internet on osoittautunut perustaltaan kestäväksi. Internetin ongelmat ovatkin toisenlaisia. Internetiin kytkeytyy lukemattomia hyvinkin erilaisia laitteita, eniten erilaisia tietokoneita ja älypuhelimia. Ja näihin laitteisiin voidaan verkon kautta ujuttaa haittaohjelmia. Toinen ongelma on verkon ylikuormittaminen palvelunestohyökkäyksillä - epäsuorasti haittaohjelmien avulla. Ylivoimainen enemmistö verkossa toimivia laitteita on kuluttajalaitteita, eikä niiden turvallista käyttöä ja ylläpitoa siten voida järjestää. Tämä on toistaiseksi ollut internetin perusheikkous. Voiko asialle sitten tehdä mitään? Ei mitään ratkaisevaa. Kaupallisista syistä kaikenlainen tekninen rajoittaminen ja suojaaminen on vaikeaa. Ongelma on hieman saman tapainen kuin rokotuksissa. Rokottaminen tarkoittaa päivityksistä ja tietoturvaohjelmista huolehtimista, mutta melko pienikin määrä rokotukset laiminlyöviä vaarantaa koko järjestelmän.

1990- luvulla keksittiin myös käsite "esineitten internet". Sen mukaan tekniikan halventuessa lähes kaikki kulutustavarat, vaikkapa jääkaapit, pesukoneet, leivänpaahtimet, lamput ja sähköhammasharjat kytkettäisiin internetiin. Nykyisessä tietoturvailmastossa tämä ei enää tunnukaan niin hyvältä idealta.

Tarkastellaan sitten kyberuhkia. On selvää, että infrastruktuureja ohjaavat tietokoneet ovat paremmassa valvonnassa kuin kuluttajien koneet - tai ainakin niiden pitäisi olla. Osittain nuo koneet ovat myös erilaisia, eikä kaikkia ole kytketty verkkoon. Palvelunestohyökkäykset ovat edelleen mahdollisia, mutta niihin voidaan varautua teknisillä keinoilla silloin kun se on tarpeen ja kustannustehokasta. On myös ymmärrettävää, että infrastruktuureista vastaavat asiantuntijat ovat haluttomia puhumaan julkisuudessa niistä keinoista, joilla kyberuhkiin on varauduttu. Sehän antaisi etua uhkaajille. Mutta kyberuhkista on puhuttu niin kauan, että niihin pitäisi osata varautua. Vaikka varautumisen yksityiskohdista ei tiedetä paljoa, jotain voidaan sanoa. Tiedetään esimerkiksi, että ydinvoimaloita ohjaavat tietokoneet ovat tarkoitukseensa optimoituja ja varmistettuja. Niitä ei ole kytketty internetiin. Ydinvoimalassa voi kyllä olla internetissä olevia koneita, mutta niitä ei ole yhdistetty voimalan toimintaan vaikuttaviin laitteisiin.

Kyberuhkasta käytävästä keskustelusta saa helposti sen käsityksen, että yhteiskunnat ovat ajautuneet ajopuun lailla nykyiseen internetriippuvuuteen. On totta, että etenevän innovaation hyökyä ei voi pysäyttää, vaikka yksittäiset asiantuntijat niin haluaisivat. Mutta myös innovaatio on ihmisen tekoa. Siihen sopeudutaan, ja sen aiheuttamin häiriöihin reagoidaan. Teknologian etenemiseen on aina liittynyt myös vahinkoja ja jopa katastrofeja. Usein ne ovat olleet yllättäviä, mutta yhtä usein teknologian vaarat ovatkin olleet illuusio.