Eläytyen?

Oulun musiikkijuhlat maaliskuussa. Ohjelmassa muuan muassa kamarikonsertti. Jaakko Kuusisto soittaa Johan Sebastian Bachin sooloviulupartitaa. Kaikki on kohdallaan, konserttipaikkana barokkimusiikkiin mainiosti istuva kaupungintalon raskaasti koristeltu juhlasali. Solistina huippumuusikko, ja sali jokseenkin täynnä. Huomaan kuitenkin kuuntelevani lähes vaivautuneena. Koska solisti soittaa vahvasti eläytyen, hän tekee Bachista taidetta. Tekee mieli huutaa: tuo on turhaa, soita vain se mitä nuoteissa lukee!

Tämähän on tietysti makuasia. Vaimon mielestä esitys oli hieno. Tajuan pitäväni Bachista juuri hänen musiikkinsa rakenteen takia, se on pettävän yksinkertaiselta kuulostavaa mutta erittäin mutkikasta, ja samalla jotenkin konemaista. Johtuisiko siitä että Bach sävelsi myös cembalolle ja uruille, jotka mekaanisuutena takia eivät edes oikein taivu tunteellisiin tulkintoihin. Siksi kaikki Bach on nuoteissa. Ja kuitenkin se liikuttaa syvästi. 

Vai onko asia sittenkään niin? Levyhyllyni aarteita on Glenn Gouldin Bach-boxi, mm Wohltemperierte Klavier ja Kunst der Fuge. Ostin sen aikanaan väitöslahjaksi saamallani lahjakortilla. Pidän siitä kovasti, vaikka Gould on kiistelty. Siksikö että hän tulkitsee Bachia - vai siksikö että hän ei tulkitse? Nyt en todella osaa sanoa. Tiedän vain että Gould liukenee Bachin maailmaan niin etten edes huomaa mikä on Gouldia ja mikä Bachia.  

Kirjoitin aiemmin konsertista, missä Kari Kriikku soitti klarinettia mekaanisen musiikkikoneen säestämänä, ja yritti itsekin soittaa mekaanisesti. Tulos oli tavattoman vaikuttava.

Aloittavalle muusikolle annetaan säännöllisesti neuvo: älä yritäkään tulkita tai eläytyä, soita vain nuotit. Voi kunpa he vain uskoisivat! Mutta nuori henkilö on yleensä myös romanttinen, ja "eläytyy" silti. Olen todistanut montaa vaivaannuttavaa esitystä.

Itse asiassa pidän myös konemusiikista, ja sitähän voisi pitää mekaanisena jos mitä. Esimerkiksi Kraftwerk ja Daft punk ovat loistavia. Ehkä siksi, että siinä ei esiintyvä artisti yritä tyrkyttää egoaan. Mutta tässä ei ole koko totuus. David Bowie ja Tom Waits tekevät juuri sitä - ja ovat myös loistavia. Pidän silti tuota aloittavalle muusikolle annettua neuvoa hyvänä. Se voisi hieman muunnettuna kuulua: älä edes yritä tulkita tai eläytyä - ennen kuin tiedät että olet todella hyvä.

Entäpä sitten jazz? Eikö vapaasti soittaminen tai improvisointi ole aina tulkintaa tai ainakin eläytymistä? Vaikea sanoa, mutta väitän että ei. Puhukoon esimerkki puolestaan. Samaisilla Oulun musiikkijuhlilla oli jazz-konsertti, ja lauteilla Verneri Pohjolan kvartetti. He esittivät musiikkia uudelta levyltään Bullhorn. Tuo musiikki on toki sävellettyä, mutta ei sitä konsertissa nuoteista soiteta. Tokihan nuotit on aikanaan piirretty paperille, jotta muusikot ovat voineet opetella kappaleiden idean, mutta esitys oli hyvin vapaan oloista. Konsertti oli hurjan vaikuttava ja intensiivinen, parhaita jazzjuttuja joita olen kuullut. Mutta eläytyivätkö soittajat todella?

Ehkä ainoa joka eläytyi oli rumpali Teppo Mäkynen. Hän siirtyi välittömästi jonkun vieraan planeetan outoon huvipuistoon jossa on jatkuvasti älyttömän hauskaa. Sen sijaan Verneri Pohjola keskittyi sormeilemaan trumpettiaan, kokeili luistien ja venttiilien liukkautta ja laski yhtenään vettä putken mutkasta. Ikäänkuin hän olisi ollut jatkuvasti huolissaan siitä, tuleeko torvesta ollenkaan ääntä. Antti Lötjönen käsitteli bassoaan kokeneen ja hieman rutinoituneen ammattimiehen taloudellisen tehokkailla otteilla. Ja Aki Rissanen näpelöi pianonsa koskettimia tunnollisen virkamiehen oloisena.

Siis mitä, tämäkö huippujazzia? Kyllä vain, ja minulla on eräs selitys. Ehkäpä soittajien omaksumat maneerit olivat mekaanisia sijaistoimintoja, jotka siirsivät heidän ajatuksensa pois itse musiikista. Omat soittokokemukseni tukevat tätä oletusta. Ja uusi neuropsykologia tukee myös tätä havaintoa. Aivojen tietoinen toiminta häiritsee ihmisen suorituksia. Itse asiassa tietoisuus kokonaisuudessaan on luonteeltaan automaattisia reaktioita ja toimintoja hillitsevää ja kontrolloivaa. Siksi tietoisuus on syytä siirtää soittamisesta johonkin harmittomaan kohteeseen - sitä kun on vaikeaa kytkeä kokonaan irti. Uskon että flow- kokemuksessa on kysymys juuri tietoisuuden heikkenemisestä. Tämän takia en suosittelisi muusikoille ainakaan mindfullness- harjoituksia.

Musiikin luonteen pohtiminen tuntuu siis olevan muusikoiden soitolle haitallista, mutta on toinenkin vahingollinen aivotoiminnan muoto: tietoisuus siitä että on tarkkailun kohteena. Tätä on helppo jopa tutkia. Kun kognitiivisia testejä suorittaville koehenkilöille kerrotaan, että heitä tarkkaillaan, heidän suorituksensa huononevat merkittävästi. Yleisön unohtaminen on siis tärkeä taito, mutta toisaalta uskon myös, että yleisöltä tuleva palaute - silloin kun sitä tulee - vaikuttaakin aivan päinvastoin. Siis unohda koko yleisö - ellei se tule mukaan esitykseen. Tämän näkee selvästi rock- ja jazz- konserteissa. Klassisella puolella yleisön käyttäytymistä säätelevä etiketti valitettavasti kieltää vuorovaikutuksen esityksen aikana. Vain ooppera-aarioille saa osoittaa suosiota spontaanisti.

Tässä voi olla kysymys myös kulttuurisista tottumuksista. Niillähän voi selittää mitä vain, ja tällainen selitys ei tarvitse edes todentamista. Yritän kuitenkin. Kun kuuntelee oikein vanhoja äänityksiä, niistä saa käsityksen, että musiikkimaku oli ennen erilainen. Vahva eläytyminen oli suorastaan toivottua. Erityisesti laulajat käyttivät hurjaa vibraattoa ja revittelivät oikein sydämensä pohjasta. Olisiko kulttuurissamme siis tapahtunut sadan vuoden kuluessa siirtymää hillitympään ilmaisuun, jonkinlaista hienostumista ja jopa kuivettumista. Tämän voi perustella myös kuulijapohjan muutoksella. Ennen julkisiin esityksiin tuli kaikenlaista ja sekalaista porukkaa, mutta nykyisin konserttiyleisö on homogenisoitunut ja tullut ikäänkuin ammattimaiseksi.

Ehkä joku ammattimainen musiikkisosiologi voisi tutkia tätä kaivelemalla esiin aikalaistodistuksia eri ajoilta, minä en siihen jaksa paneutua, ei ole alaani. Sen sijaan otan vertauskuvan. Eikö viineille ole tapahtunut sama asia. 1800- luvulla ja aiemminkin viinit olivat makeita, jopa makeutettuja ja maustettuja. Varsin nopeasti on siirrytty yksinkertaisiin, enimmäkseen kuiviin ja käsittelemättömiin, "luonnollisiin" viineihin. Makumme on siis hienostunut, kuivettunut, ja tullut myös hieman tylsäksi.