Mitä vikaa tässä
teoriassa. Ei oikeastaan muuta kuin että se ei selitä mitään. Sen
sijaan että yrittäisimme ymmärtää, miten näköaisti toimii,
delegoimme näkemisen ihmeen maagiselle olennolle. Mikä sitten on
oikea teoria? En halua kertoa sitä, koska en oikeasti tiedä. Haluan
vain poistaa magiikan tieteestä. On paljonkin selityksiä, ja
tutkijat eivät ole niistä yksimielisiä. Joten aion luetella
asioita, jotka herättävät ihmetystä, mutta joista en halua sanoa
että sehän on ihme. Kuten olen joskus sanonut, olen paholaisen
asianajaja. Yritän väittää, että ihmettä ole.
Aloitetaan tästä.
Näköaistimuksemme on lähes täysin pelkkä illuusio. Me vain
kuvittelemme että meillä on laaja ja erotuskykyinen näkökenttä.
Vaan ei ole. Silmä on aika huono kamera. Ainoastaan tarkan näön
keskuksessa foveassa on hyvä resoluutio. Fovea on niin pieni, että
silmä joutuu liikkumaan jo katsoessamme tavallisen painotekstin
kaksoispistettä (:). Muualla verkkokalvolla aistinsoluja on
harvassa, ja mykiön tuottama kuva on täynnä kuvausvirheitä.
Näköaistimus syntyy ihmeellisellä tavalla aivokuoren näköalueen
ja silmän lihasten yhteistyön tuloksena. Silmä nimittäin liikkuu
aktiivisesti, ja liike yhdessä näkökuoren prosessoinnin kanssa
tuottaa illuusion näkökentästä. Myös verkkokalvolla tapahtuu
hieman esiprosessointia.
Silmän liike on
nykäyksenomaista, sitä sanotaan sakkadiliikkeeksi. Ja se on aivan
olennaista koko jutussa. Aivot laskevat sekä näkökuvan
kokonaishahmon että yksityiskohdat sieltä täältä otettujen ja
yllättävän harvojen tilastollisten näytteiden avulla.
Tuottaakseen näköaistimuksen tarvitsemaa raakatietoa silmä
liikahtaa 3 - 4 kertaa sekunnissa. Joka liikahduksen jälkeen silmä
on paikallaan 0,25 sekuntia, ja sinä aikana aivot prosessoivat sekä
foveasta että koko verkkokalvolta tulevia signaaleja. Liikahdus on
nopea, 0,005-0,08 sekuntia, ja sen aikana aivojen näköalueen
prosessointi on estetty lähes kokonaan. Siksi emme lainkaan näe
sakkadeja. Ne kuitenkin suuntaavat katsettamme. Osittain voimme
suunnata sitä myös tahdonalaisesti, kun näemme jotain
kiinnostavaa. Tämä toiminta on vain osin tiedostettua.
Silmän liike voidaan
mitata erikoislaitteilla. On tehty erityisen dramaattinen testi,
jossa silmän liike rekisteröidään, kun koehenkilö katsoo Ilja
Repinin maalausta ”Odottamaton kotiinpaluu”. Maalaus on hyvin
tunnevoimainen. Siinä Siperiaan karkotettuna ollut aktivisti palaa yllättäen perheensä luo. Ja erityisen mielenkiintoista on, miten silmän
liikkeisiin vaikuttaa annettu ohje, miten kuvaa pitää katsoa.
Esim. ”kuvaile perheen varallisuutta” ja ”miten kauan
kotiinpalaaja on ollut erossa perheestään” tuottavat aivan
erilaiset silmän liikkeet.
Havaintopsykologit ovat
kiinnostuneita myös niin sanotuista näköharhoista”. Ne
todistavat, että näköaistimus ei ole ”kameran kuva”, vaan
aktiivinen konstruktio. Minua kiinnostaa erityisesti ns.
muutossokeus. Kuvaan tehdään olennainen muutos, mutta emme näe
eroa (koska olemme jo nähneet ykkösversion, ja aivomme tulkitsevat
että kakkosversio on samanlainen). Tämä koe voidaan tehdä kahdella tavalla. Jos katsomme vuorotellen kahta lähes samanlaista kuvaa, mutta toiseen on tehty loogisen tuntuinen muutos, emme huomaa sitä. Esimerkiksi kun kuvassa on rivi puita, ja muutetussa kuvassa yksi puista on poistettu ja muita siirretään aukon peittämiseki, muutosta on hyvin vaikea havaita. Vielä dramaatisemmassa testissä on vain yksi kuva, katu, jonka varrella on pysäköityjä autoja. Se vaihdetaan nopeasti täsmälleen samanlaiseen kuvaan, mutta musta henkilöauto on vaihdettu punaiseen pakettiautoon. Kaikki koehenkilät huomaavat muutoksen heti, sehän on selvää. Mutta sitten koe modifioidaan siten, että kuvan vaihtamisen ajaksi kuvan peittää harmaa kenttä, joka on näkyvissä 0,3 sekuntia. On todella hämmästyttävää, että juuri kukaan ei huomaa auton vaihtumista! Selitys on, että harmaan kentän takia aivot joutuvat rakentamaan kuvan uudelleen, ja kuvaa verrataan muistissa olevaan kuvaan. Koe osoitaa, että kuvaa ei ole tallennettu muistiin kuvana, vaan jossain muussa muodossa.
Vielä näkemisestä.
Silmillämme näkemämme ”kuva” ei ole ulkopuolellamme, vaan se
on osa tietoisuutemme, se mistä sanomme ”itse” on salaperäisesti
osa kuvaa. Me emme ”näe” vaan ”tunnemme” näköaistimuksen
”sielussamme”. Asia on vielä enemmän. Aivoissamme on tieto
ulkopuolisesta maailmasta. Se on simulaatio, ja siksi tunnemme sen
niin hyvin ja siksi osaamme liikkua ja osaamme käsitellä esineitä
ympärillämme. Näköaistimus on vain osa tuota simulaatiota.
Maailma on totta koska olemme rakentaneet sen itse, ja koska olemme
itse osa tuota maailmaa. Ja lisäksi, myös oma kehomme on
samanlainen simulaatio. Itse on myös kehossamme.
Tämä on niin iso
oivallus että se ei uppoa kun sen sanoo. Itse luin tämän yhdestä
Antonio Damasion kirjasta, ja kesti kauan ennenkuin se alkoi todella
koko voimallaan upota minuun.
Näköaisti ei
todellakaan ole sitä, että päässämme joku olio katselee silmän
tuottamaa kuvaa. Näkeminen on osa tajuntaamme ja kokemustamme. Tässä
on olemassa vahva todiste: Tunnetaan muutamia tapauksia, joissa varhaisessa
lapsuudessa sokeutunut henkilö saa näkönsä takaisin
sarveiskalvonsiirrolla. Ne potilaat, jotka ovat käyttäneet
aktiivisesti sokeainkirjoitusta, pystyvät välittömästi näkemään
sellaiset kohteet, ja vain ne, jotka ovat heille tuttuja
sokeankirjoituksen kautta. Eräät näkönsä saaneet ovat nähneet
esineitä vasta sitten, kun he ovat tunnustelleet niitä käsillään.
Näköaistimus ei ole absoluuttinen, vaan se kytkeytyy ihmisen
kokemushistoriaan. Näön palautuminen ei ole helppoa eikä
automaattista,
Ja on vielä jotain
outoa. Kun suljemme silmämme, näköaistimus katoaa lähes
välittömästi. Siihen ei ole oikeastaan mitään syytä, sillä tuo
aistimus on joka tapauksessa aivojen näkökuoren tuottama ja se on
talletettu sinne. Mutta niinkuin edellä selostettu kuvanvaihtokoe osoitti, kuvaa ei tallennetakaan kuvana. Jokin syy siihen täytyy olla. Ehkä täydellisen aistimuksen
ylläpito on liian raskasta, ja neuronien kapasiteettia (joko niiden
laskentakykyä tai niiden käyttämää energiaa) tarvitaan johonkin
muuhun aina kun mahdollista. Näköaistimus nimittäin käyttää
hyvin suuren osan aivokuorta, ehkä 20%, ja yhdessä
kuutiomillimetrissä aivokuorta on 100 000 neuronia. Ehkä tämä
selittää, miksi ihminen odottamattomassa tilanteessa tai
äkillisessä tunnekuohussa tai ollessaan ymmällä sulkee silmänsä.
Aivokuoren kapasiteetti otetaan hetkeksi muuhun käyttöön.
Tai sitten kyse on vain
siitä, miten näköaisti on rakentunut evoluution kautta. Näkö on
kone, joka toimiakseen tarvitsee jatkuvaa signaalivirtaa
näköhermosta. Tuo hermo puskee informaatiota paljon, ehkä 2 – 5
megatavua sekunnissa. Emme tiedä siitä mitään, koska on arveltu,
että ihmisen tietoinen informaatiokapasiteetti on noin 15 bittiä
sekunnissa.
Palataan silmien
sulkemiseen. Näkökenttä, joka oli niin tarkka ja tunnevoimainen,
katoaa silmänräpäyksessä – ja muistamme siitä yllättävän
vähän. Muisti on häilyvä ja epätarkka, jos olemme itsellemme
rehellisiä, meidän pitää tunnustaa että koko muistimme on
epäselvä, häilyvö ja epäluotettava. Muistissamme on jonkinlaisia
aistimusten haamuja, jopa vain sekunti sen jälkeen kun olemme
sulkeneet silmämme. (Sisälläni asuva insinööri on valmis
selittämään, miksi näin on on ja täytyy olla, mutta en anna
sille puheenvuoroa, juttu menisi aivan lian pitkäksi).
Joka tapauksessa
aistimustemme tunnevoimaisuus ja niihin sisältyvä
henkilökohtaisuus, se että vaikka sininen näyttää niin
suunnattoman ja kouraisevan siniseltä* (emme voi muistaa sitä jos
emme näe sinistä juuri nyt) ja sillä on niin paljon sanottavaa
meille, vaikka emme tiedä mitä. Tämä aistimusten voimakkuus ja
henkilökohtaisuus on asia, josta käytetään nimeä ”kvalia”.
Mutta miksi ihmeessä emme voi muistaa kvaliasta muuta kuin heikon
haamun? Eräät tutkijat väittävät, että on tarpeen vetää
jyrkkä linja JUURI NYT tapahtuvan aistimisen ja muistojemme välille,
koska on äärimmäisen tärkeää reagoida nopeasti ympäristömme
tapahtumiin. Niiden pitää olla huomioarvoltaan täysin
ylivoimaisia, jotta todella toimisimme emmekä uppoaisi haaveisiimme.
Vaikka näköaistimme
on siis illuusio, kuvan erotuskyvyllä - tai sen illuusiolla - on
suuri merkitys. Ehkä se tuo meidät lähemmäs kvalian elämystä.
Vaikkapa luontokuvassa korkea resoluutio tuottaa täyteläisemmän ja
voimakkaamman vaikutuksen. Tähän perustuu myös elokuvan lumo:
tarkka kuva ja iso kangas lisäävät molemmat elämyksellisyyttä.
Tai voisi pohtia, miten erilaista on katsoa flaamilaisten
asetelmamaalareiden** veitsenteräviä kuvia 1600 -luvulta verrattuna
2000- luvun vallitsevaan epämääräiseen ja kuvan tulkintaa
häiritsevään maalaussuuntaan.
Ehkä kaipuu kvalian
elämykseen selittää myös nykyisten videolaitteiden
kehityssuuntia. Ihminen voi tyytyä noin kämmenen kokoiseen
mobiiliruutuun, ja haluta samalla 40 – 50 tuuman tai isompiakin
televisioita, mikä osoittaa aistien kummallisuuden ja joustavuuden.
Suurissa televisioissa ollaan menossa kohti 4K resoluutiota
(4000*4000 pistettä). Se vastaa elokuvateatterin resoluutiota.
Kännykkäruudun vetovoima perustuu henkilökohtaisuuteen ja
sosiaaliseen vuorovaikutukseen, ja isoilla TV ruuduilla jäljitellään
tehostevetoisten viihde-elokuvien kokemusta (hyvä resoluutio ja
kuvakoko johon voi psyykkisesti uppoutua). On tässä tottumustakin.
Oma 11 tuumainen läppärini alkoi hajota, ja nyt opettelen
käyttämään 15 tuumaista. Tulin hyvin toimeen pienemmällä, mutta
nyt olen tottunut, enkä haluaisi sitä pienempää ruutua takaisin.
Tämä
kirjoitus sai innoituksen Heikki Poroilan ideasta.
*) Puhun tässä sinisestä, sillä olen värisokea. Yleensä kirjallisuus ylistää kvalian voimaa vetoamalla punaiseen. Minulle punainen on aika mitätön juttu, mutta syvä sininen kärventää sielua. Taas esimerkki siitä, kuinka syvästi henkilökohtaista aistiminen on.
**) Myös flaamilaisten mestareiden yksityiskohtia korostavat maalaukset raastavat sielua. En ymmärrä, miksi.
*) Puhun tässä sinisestä, sillä olen värisokea. Yleensä kirjallisuus ylistää kvalian voimaa vetoamalla punaiseen. Minulle punainen on aika mitätön juttu, mutta syvä sininen kärventää sielua. Taas esimerkki siitä, kuinka syvästi henkilökohtaista aistiminen on.
**) Myös flaamilaisten mestareiden yksityiskohtia korostavat maalaukset raastavat sielua. En ymmärrä, miksi.
Ilja Repin: Odottamaton kotiipaluu. Wikimedia commons. |