Ymmärryksestä

Sanomme että ymmärrämme, ja sanomme että emme ymmärrä, miettimättä asiaa sen kummemmin. Ymmärtäminen on eri asia kuin muistaminen ja eri asia kuin osaminen. Voimme lukea ulkoa oppikirjoja mutta emme välttämättä osaa, jos emme ymmärrä. Ymmärtäminen on osaamisen eräs edellytys, mutta niin on myös muistaminen. Voimme myös osata ymmärtämättä. Emme ymmärrä kuinka polkupyörällä ajetaan, mutta saatamme silti osata ajaa.

Ymmärtäminen on ihmisyhteisöjen olemassaolon perusteita. Voimme olla yhdessä muiden kanssa, jos ymmärrämme ne tavat joilla yhdessä ollaan ja toimitaan. Toki pitää lisätä: ymmärrämme suuressa määrin. Samalla, niin kuin edellisestä voi päätellä, ymmärtäminen on täysin henkilökohtaista. Kukaan ei voi ymmärtää toisen puolesta. Voimme kuitenkin ymmärtää toisen ihmisen ymmärrystä, ainakin jossain määrin. Sitä sanotaan ”mielen teoriaksi”. Sekin on yhteisön toiminnan kannalta tärkeää. Jo pienillä lapsilla on mielen teoria, Ja jopa joillakin eläimillä. 

Mutta riittää jo filosofointi. Tarkoitukseni oli pohtia, millaisista osista ymmärrys rakentuu. Ja ilman filosofointia, eli siis esimerkkien valossa. 

Tieteellinen ymmärtäminen on sopivaa pohdittavasi, koska siihen ei liity tunnepohjaisia latauksia. Klassinen esimerkki on vaikkapa suhteellisuusteoria, ja siitä olen kirjoittanutkin. Mutta se on turhan vaikea aihe, enkä ainakaan minä osaisi puhua sen ymmärtämisestä. Otetaan jotain helpompaa: kysymys siitä, kiertääkö maa aurinkoa vai aurinkoja planeetat maata. Aina 1600-luvulle asti asiasta ei vallinnut yhtenäistä käsitystä. Tunnetusti asian ratkaisivat muun muassa Nikolai Kopernikus, Tyko Brahe, Galileo Galilei ja Johannes Kepler. Pian syntyi ratkaiseva ja oppineiden jakama ymmärrys. Mutta miten se rakentui? 

Toisin kun joskus väitetään, ymmärrystä ei rakentanut Galileon taito rakentaa teleskooppeja. Teleskooppi oli kyllä vaikuttava, koska sen avulla nähtiin sensaatiomaisia uusia asioita. Nähtiin kuun pinnanmuotoja, Planeettojen pallomaisuus, Jupiterin kuut, Venuksen vaiheet, ja auringonpilkut. Mutta maan liikettä auringon ympäri teleskooppi ei voinut osoittaa. Kaksi muuta asiaa oli siinä ratkaisevaa. Ensinnäkin, aurinkokeskeinen maailmankuva oli selkeämpi, loogisempi ja yksinkertaisempi kun maakeskeinen Ptolemaioksen maailmanjärjestys. On totta, että maakeskeinen teoria sopi paremmin arkijärkeen ja silmämääräisiin havaintoihin. Mutta se ei kestänyt tiukkaa loogista ajattelua eikä tarkempia mittauksia. Siihen jouduttiin tekemään yhä monimutkaisempia korjauksia. Ratkaiseva askel kohti aurinkokeskeistä maailmankuvaa oli Tyko Brahen tekemät ainutlaatuisentarkat mittaukset. Brahella ei ollut teleskooppia, mutta hän rakennutti observatorioonsa entistä tarkempia instrumentteja, kuten suurikokoisen kulmamittauslaiteen, kvadrantin. Brahen tarkat mittaukset planeettojen radoista johtivat Kerplerin muotoilemiin matemaattisiin kiertoratalakeihin. 

Tässä näkyy selvä ja jatkuvasti toistuva kuvio. Tieteelliseen läpimurtoon tarvitaan loogista ja kriittistä ajattelua, sekä pikkutarkkoja ja objektiivisia mittauksia. Siis paljon dataa. Kannattaa huomata, että Brahe ei uskonut aurinkokeskeiseen malliin, mutta se ei estänyt häntä tekemästä työtään huolellisesti. 

Tässä näkyy vielä yksi tieteellisen ymmärryksen rakentumisen piirre. Edes Brahen mittaukset eivät olleet lopullinen todiste – mutta yhdessä Keplerin ja Newtonin matemaattisen formuloinnin kanssa ne muodostivat hyvin vakuuttavan kokonaisuuden. Ratkaiseva todiste maan liikkumisen puolesta saatiin vasta vuonna 1860. Hyvin tarkat teleskooppimittaukset osoittivat, että tähtien näennäiset paikat muuttuvat hieman eri vuodeaikoina maan kiertäessä radallaan auringon ympäri. Mutta oikeastaan kukaan ei enää silloin epäillyt aurinkokeskeistä mallia. Kului vielä sata vuotta, ja asia varmistui entistä vahvemmin avaruuslentojen myötä. 

Usein ajatellaan, että väistyvä tieteellinen teoria toimii edistyksen ja oivalluksen jarruna. Ilmeisesti asia ei kuitenkaan ole suorastaan näin. Vanha teoria on se pohja, jonka varaan uusi ajattelu ja kokeellinen tutkimus rakentuvat. 1900-luvun alussa eetteriteoria oli se kehikko, jonka pohjalta fyysikot suunnittelivat huolellisia ja erittäin tarkkoja eetterivirtausten mittauksia, joista kuuluisin oli Michelson-Morleyn koe. Nuo kokeet eivät vahvistaneet eetteriteoriaa, niinkuin eivät Tyko Brahen mittauksetkaan vahvistaneet hänen virheellistä maakeskeistä teoriaansa. Michelson-Morleyn koe ei myöskään ollut ratkaiseva todiste suhteellisuusteorian puolesta. Se ei ollut savuava ase. Asia keksittiin toista reittiä, mutta tuo koe oli osa sitä laajempaa tieteellisen ajattelun kokonaisuutta, josta muutos versoi. 

Tieteessä uusi ajatus vahvistuu vähitellen karttuvan todistusaineiston myötä. Ja todisteet ovat sekä järkeilyä ja logiikkaa, että aihetodisteita. Yleensä täysin ratkaisevaa todistetta ei löydy – ja silloinkin kun sellainen löytyy, kaikki eivät siihen pitkään aikaan usko. Mutta asia ei ole edes näin selkeä. 1600- ja 1700-luvun tiedemiehet elivät uskonkiihkon, taikauskon ja magian maailmassa. He olivat okkultismin, astrologian ja alkemian riivaamia, paljon suuremmassa määrin kuin meidän aikamme tutkijat. Ja sitä huolimatta tuosta sekasotkusta versoi vähitellen uuden ajan rationaalinen maailmankuva. 

Palataan alussa mainittuun ajatukseen. Ymmärrys on viime kädessä yksilöllistä. Tiedeyhteisössä vallitseva maailmankuva syntyy siten, että riittävä suuri määrä tieteentekijöitä vähitellen omaksuu samansuuntaisia ajatuksia. Tietenkin on vaikea määritellä, paljonko on ”riittävän suuri määrä”, ja kuinka paljon nämä ajatussuunnat voivat poiketa toisistaan. Silti tällainen kuva jaetusta maailmankuvasta lienee oikean suuntainen. Sama asia koskee muitakin kulttuurisia rakennelmia. Sillä tiedehän on toki kulttuurinen rakennelma, enkä nyt halua korostaa mitään postmodernia asennetta. Sama ymmärryksen rakentumisen mekanismi koskee muitakin kulttuurin aloja.  

Uskonnot rakentuvat aivan samalla periaatteella, mutta koska uskonnon yhteys objektiiviseen todellisuuteen on löyhä, hyvinkin erilaiset ja laajasti kannatetut uskonnot voivat kukoistaa rinnakkain pitkiä aikoja. Niinkuin ne tekevätkin. Yhteiskuntajärjestys on laaja käsite, joka kattaa poliittisten periaatteiden lisäksi hallintakoneiston, talouselämän, koulujärjestelmän, yhteiskuntamoraalin ja oikeuslaitoksen. Myös yhteiskuntajärjestys syntyy yhteisen ymmärryksen rakentumisen periaatteella. Sillä on selkeä kytkentä objektiiviseen todellisuuteen ja alueellinen ulottuvuus. Siksi näemme ympärillämme suhteellisen suuria, vakaita ja pitkäikäisiä järjestettyjä yhteisöjä. 

Jäljelle jää perusasia: miten yksilö, tavallinen ihminen rakentaa ymmärryksensä? Asiaa alettiin pohtia perusteellisesti ja aivan uudelta pohjalta 1600-luvulla ja valistusaikana, kun uskonto menetti otteensa ajattelun ohjenuorana. Muun muassa Baruch Spinoza, René Descartes, Immanuel Kant, Jacques Rousseau, Adam Smith ja David Hume pohtivat aivan uudella tavalla inhimillisen ymmärryksen rakentumista. Sitten tämä pohdinta tuntui oudosti vaimenevan. Kunnes 1900-luvun lopun aivotutkimus alkoi rakentaa ymmärryksen mekanismia vielä kerran uudelleen, nyt psykologian ja fysiologian pohjalta. Ja oman käsitykseni mukaan nyt aletaan olla jo sen verran vankalla pohjalla, että ymmärryksen ymmärtäminen on muuttumassa spekulaatiosta tieteeksi. 

En tietenkään voi enkä sen paremmin osaa kirjata tähän, mistä oikein on kysymys. Voin kuitenkin yrittää listata sen rakennusaineita: muistin mekanismi, tietoisuuden mekanismi, tunteiden mekanismi, omaelämänkerran mekanismi, motivaation mekanismit, taipumukset ja automaattiset toiminnat. Ja tietenkin kieli, joka auttaa rakentamaan merkintöjä ja tulkintoja, ja jonka varaan tiedollinen historia tallentuu, yli paikallisten ja sukupolvien rajojen Näistä muisti on ehkä tärkein, ja ennen kaikkea muistin varaan rakennettu ja tietoisuuden valaisema animoitu ja dynaaminen malli itsestä ja maailmasta. Juuri se on ymmärrys. 

Tuntuu monimutkaiselta, ja sitähän se onkin. Saatan ehkä palata asiaan jossain aivan muussa muodossa.