Minäkö se olen?

 Luovuus on useimpien mielestä jotain kiehtovaa. Jotkut katsovat, että luovuus on vähälukuisten poikkeusyksilöiden ainutlaatuinen ja kadehdittava kyky. Toiset taas ovat sitä mieltä, että luovuus kuuluu ihmisen elämään erottamattomasti, riippumatta siitä, toimivatko he niin sanotussa luovassa ammatissa. Itse kannatan jälkimmäistä näkökulmaa. Luovuus on myös kiinnostanut minua älyllisesti, olen pohtinut, mitä se on. Olen oikeastaan ollut pitkään luovuudessa jollain lailla kiinni. Lapsesta saakka minua on pidetty ”luovana ihmisenä”, ja tällainen leima on seurannut minua myös halki aikuisen ikäni. Ja nyt tunnustan, että se on alkanut tuntua aina vain kiusallisemmalta. Koska minusta luovuus kuuluu kaikille, eikä sitä kukaan saa omia.

Sanoin jo että luovuus kiehtoo minua älyllisesti. Miten ihminen voi tehdä ja tuottaa jotain sellaista, joka on uutta, ja tavalla, jota ei voi oikein kuvailla. Olen tiivistänyt pohdintani kirjoitukseen Luovuus ahdistaa (verkkoblogi tai kirja Matkaseuraa, osa 1). Se on oikein hyvä esitys, enkä aio nyt toistaa sen sisältöä. Joten kannattaa lukea se ikään kuin alustukseksi. Sinä riisun luovuuden turhasta glooriasta ja näytän myös luovuuden pimeän puolen. Ja samalla koetan kertoa, mitä luovuus oikeasti on, tiedollisesti, kulttuurisesti ja henkisenä prosessina.

On kuitenkin näkökulma, jota en ole korostanut. Paitsi aivan vähän, kuvatessani käsitettä ja tilaa nimeltä flow. On nimittäin monta hyvää syytä pohtia sitä, miltä luovuus tuntuu. En kuitenkaan haluaisi puhua suorastaan subjektiivisen kokemuksen filosofiasta eli fenomenologiasta. Vältän sitä, koska filosofia koettaa käsitteellistää kokemisen. Ja tällaisesta esityksestä tulee jotain hyvin mutkikasta ja lähes käsittämätöntä. Ajattelen myös, ettei omaa kokemusta mitenkään voi kuvata. Paitsi kuvaamalla sen mekanismia ja rakennetta ja turvautumalla vertauskuviin. Joten yritän avata luovuuden kokemista tästä näkökulmasta – tulikohan tämä kuitenkaan selväksi?

Kirjoitukseni herätteenä oli kultakauden ajan kuvataiteilijasta Ellen Thesleffistä kertova kirja Minä maalaan kuin jumala. Kirjan nimi tuotti voimakkaan tuntemuksen, johon sekoittui aiemmin näyttelyssä näkemäni Thesleffin teokset, ja erityisesti hypnoottinen omakuva. Kirjan nimi lienee peräisin taiteilijan kirjeestä, ja mielestäni siinä oikeastaan kiteytyy luovuuden kokemuksen ydin. Se on vierauden tunne ja ihmettely luovuuden tuotosten äärellä. Kuka tuon on tehnyt? Olenko se todella minä, vai onko joku vieras olento sisälläni tehnyt sen. Tiedän että olen maalannut tuon taulun, mutta oikeastaan en tunne tai edes muista itse maalanneeni, ja kuitenkin se on tuttu ja aivan ihmeellinen.

Tarkastellaan luovuutta ensin modernin neuropsykologian näkökulmasta. Kansanpsykologiassa ja perinteisessä psykologiassa ihmisen ajattelua hallitsee hänen tietoinen minuutensa. Se on päässämme asustava, ajatteleva ja tunteva olento. ”Itse”. Jonkinlainen pikku-ukko, homunculus, joka hallitsee käytöstämme, suunnittelee tulevia tekemisiämme, murehtii, katuu ja vastaa kaikesta myös moraalisessa mielessä. René Descartesin syvällisesti luonnehtima ja kuitenkin salaperäiseksi jäävä hahmo, jota sanotaan myös sieluksi. Tai on sanottu aiemmin, sillä nykyään sana on poistunut tieteellisestä käytöstä. Mitä vikaa on tässä perinteisessä mallissa. Vain se, että ihmismielen toiminta on delegoitu tälle olennolle eli sielulle – eli kaikki siinä on vialla. Ihmisen psyyke on sen mukaan jotain, mitä ”sielu” tai minuus tekee. Luonnontieteellinen ihanne etsii ilmiöiden selityksiä – ja tällainen malli ei todellakaan selitä kovinkaan paljoa.

Jos haluamme avata psyyken arvoitusta, se pitää tehdä aika varovasti. Ihmisen tietoisesti toimiva osa, itse, on ilmeisesti aivan todellinen ilmiö. Se reagoi aistimuksiimme, ja sillä on käytössään kielelliset resurssimme, siksi voimme kuvata ja selittää toimintaamme, tuntemuksiamme ja aikomuksiamme. Itsellä on myös käytössään muistimme. Se pohtii mennyttä, ennustaa ja suunnittelee tulevaa, ja ylipäätään se selittää meille, mitä meille tapahtuu.

Psykologisilla kokeilla on helppo osoittaa, että tietoinen minämme on kapasiteetiltaan rajoitettu. Siksi aivoissamme toimii minuutemme rinnalla suuri joukko automaattisia rakenteita, joka hoitavat tärkeitä tehtäviä, kuten liikkumistamme, kädentaitoja, reagointia erilaisiin asioihin, sosiaalisuutta, ongelmanratkaisua. Nämä rakenteet toimivat tietoisen itsemme rinnalla ja olemme vain heikosti tietoisia niistä. Näitä rakenteita ”ohjelmoidaan” harjoittelemalla. Esimerkiksi polkupyörällä tai autolla ajo, uinti, soittimilla soittaminen, laskeminen, piirtäminen ja kirjoittaminen ovat mutkikkaita taitoja, ja ne opitaan ajan kuluessa, vähitellen ja toistojen avulla.

Luovassa toiminnassa näillä automaattisesti toimivilla rakenteilla on keskeinen rooli. Luovuuden tärkeä hallittava ”tekniikka”, jos niin nyt voi sanoa, on antaa näiden automaattisten toimintojen tehdä työtään ja puuttua siihen mahdollisimman vähän. En tietenkään osaa sanoa, miten se tehdään. Luovuuteen liittyy ihmetys siitä, mitä nuo prosessit saavat aikaan. Minuutemme seuraa ikään kuin sivullisena ja minimaalisesti asiaan vaikuttaen tapahtumia. Flow-tila on positiivinen ihastus siitä, kuinka työ suju kuin itsestään. 

Tähän automaattisen ja tahdonalaisen toiminnan ristiriitaan voi olla vaikeaa suhtautua. Voi kuvitella ja tuntea naiivisti hallitsevansa tietoisesti kaikkea. Toiset taas ovat hyvinkin tietoisia näistä riippumattomasti toimivista automaattista kyvyistä. En selitä tätä enempää, ja samalla huomautan, että tässä esittämäni luovuuden mekanismin kuvailu on jossain määrin spekulatiivista. Mutta ehkä asiaa voi paremmin havainnollistaa esimerkkien kautta.

Musiikin improvisointi jollain soittimella on kiinnostava taito. Toisille se on helppoa, toisille vaikeaa. Improvisoinnin taito ei välttämättä korreloi soittotaidon kanssa, vaikka jonkinlainen soittimen perushallinta siihen tarvitaan. On jopa niin, että monet taitavat klassisen musiikin soittajat eivät osaa improvisoida lainkaan. Improvisointi on useimmille vaikeaa, ja se vaatii harjoitusta eli yrittämistä. Se tuntuu myös vaativan tietoisen minän hillitsemistä: pitää tahtoa, mutta ei saa kontrolloida. Kokemuksesta voin sanoa, että kun se onnistuu, tunne on aika ihmeellinen. ”Minäkö tässä soitan?”

Toinen esimerkki kertoo äidistäni, joka alkoi noin 55-vuotiaana maalata öljyväreillä. Olen siihen hieman syyllinen, sillä annoin hänelle lahjaksi pienen öljyvärisetin. Tiesin hänen olevan kiinnostunut, mutta hänellä ei ollut lainkaan kokemusta eikä harrastustaustaa. Pian hän maalasi innolla ja taitavasti. Hänen parhaat taulunsa ovat todella hienoja ja mikä oudointa, kuin ammattilaisen varmalla maulla tehtyjä. Se oli lähes käsittämätöntä. Maalausvaihetta kesti useita vuosia, kunnes se tyrehtyi nopeasti. Hän nimittäin meni työväenopistoon maalauskurssille. Siellä tehdyt työt olivat latteita, eikä hän itsekään enää pitänyt niistä. Aavistan syyn, vaistomaisen maalaamisen ilon tilalle tuli tietoinen kritiikki ja kontrolli.

Ja vielä eräs esimerkki, jonka havaitsin muutamasta omasta lapsestani. Monet lapset oppivat kirjoittamaan ennen kuin he oppivat lukemaan. Kirjoittaminen ja lukeminen todella ovat aivoissamme aivan eri taitoja. Niinpä lapset näyttivät innoissaan papereitaan minulle ja kysyivät: ”isi, mitä minä kirjoitin?” Yleensä niihin olikin kirjoitettu ymmärrettävästi ja melkein oikein lyhyitä 2 – 4 sanan lauseita.

Tähän pitää täydentää, että myös hiljaa lukeminen ja ääneen lukeminen ovat eri taitoja. 1800- luvulla ja vielä 1900- luvun alussa lukemaan opettelu oli nimenomaan ääneen lukemisen opettelua. Siinä ei heti edes kehittynyt hiljaa lukemisen taitoa. Hiljaisesti lukemista on jopa pidetty sopimattomana.

Mitä ihmiselle tapahtuu luovan työn aikana? Hän selvästikin keskittyy. Se on tärkeä asia, ja olen kirjoittanut siitä erillisen blogikirjoituksen, Keskittymisen taito. Vastoin yleistä uskomusta keskittyminen ei välttämättä ole ponnistelua. Usein työhönsä keskittynyt ihminen vaikuttaa poissaolevalta ja hajamielisetä. Siihen on selvä neuropsykologinen syy. Normaalissa valppaassa valvetilassa mielemme täyttävät erilaiset tietoiset mielikuvat ja ajatukset. Kun uppoudumme luovaan työhön, aivoissamme alkaa toimia tuota työtä ohjaava hermoston osa, ja tietoisen mielemme sisältö korvautuu luovan työn sisällöllä, joka ei ole sanoin tai ajatuksin ilmaistavissa. Siksi siirrymme alentuneelle tietoisuustasolle, joskus olemme lähes unessa. Esimerkiksi improvisoivan muusikon mieli täyttyy lähes kokonaan musiikilla, ajattelua ja tahtomista on hyvin vähän. Ja se tuntuu ihanan vapauttavalta! Pääsee edes hetkeksi vapaaksi oman minän kontrollista.

Samanlainen alentuneen tietoisuuden tila syntyy kun katsomme elokuvaa. Sen tapahtumat ottavat käyttöönsä tietoisen mielemme resursseja, ja tahdonalainen ajattelumme vaimenee. Olemme vähemmän läsnä nykyisyydessä ja enemmän mukana tarinan maailmassa.

Tällaiset kuvaukset luovasta prosessista ovat tietenkin spekulatiivisia. Olen lukenut paljon alan kirjallisuutta ja myös tarkkaillut paljon itseäni, sikäli kun ihminen voi sitä uskottavasti tehdä. Olen aika varma, että olen oikeilla jäljillä. Kun luovuudesta puhutaan, tulee aina esiin myös kysymys sen hyödyntämisestä. Miten ihminen oppii saattamaan itsenä luovaan tilaan, ja miten ohjata toimintaansa siinä tilassa? En osaa sitä sanoa, muuta kuin että sitä voi harjoitella. Ehkä luovuus tarkoittaa sitä, että järjestää mieleensä tilaa itsestään tapahtuville asioille. Eli kun jotain alkaa tapahtua, antaa vain mennä eikä puutu siihen. Tietoinen tahtominen ja luova prosessi ovat nimittäin vastakkaisia asioita, ne kilpailevat samoista aivojemme resursseista.

Luovalle työlle antautuminen on vaikeaa. Me ihmiset olemme kuitenkin varsin erilaisia, ja meillä on eri asteisia taitoja eritellä ja ymmärtää mielemme sisältöä. Yksi lohtu on kuitenkin. Sitä voi harjoitella ja sitä kannattaa harjoitella.

Ikkuna sieluun

Näköaisti kiehtoo tavattomasti sekä aivotutkijoita että havaintopsykologeja eikä syyttä. Se on ikäänkuin ikkuna ”suoraan sieluun”. Sillä käsityksemme näköaistista on ollut perin pohjin väärä. Kuvittelemme, että silmä on jonkinlainen kamera, ja olemme tietävinämme, että silmän verkkokalvolta mykiön muodostama kuva projisoituu näköhermoa myöten takaraivossamme sijaitsevaan aivokuoren näköalueeseen. Jossa tapahtuu sitten mitä? Tietoisuutemme siellä tutkiskelee tätä kuvaa. Tämä on oikeastaan pahamaineinen homunculus- teoria. Aistimme tuottavat signaaleita eräänlaiseen valvomoon, jossa istuu tämä aina valpas pikku-ukko, homunculus tai jopa sielu, ja tarkkailee monitoreja ja vetää tarvittaessa vivuista saadakseen meidät tekemään jotain.

Mitä vikaa tässä teoriassa. Ei oikeastaan muuta kuin että se ei selitä mitään. Sen sijaan että yrittäisimme ymmärtää, miten näköaisti toimii, delegoimme näkemisen ihmeen maagiselle olennolle. Mikä sitten on oikea teoria? En halua kertoa sitä, koska en oikeasti tiedä. Haluan vain poistaa magiikan tieteestä. On paljonkin selityksiä, ja tutkijat eivät ole niistä yksimielisiä. Joten aion luetella asioita, jotka herättävät ihmetystä, mutta joista en halua sanoa että sehän on ihme. Kuten olen joskus sanonut, olen paholaisen asianajaja. Yritän väittää, että ihmettä ole.

Aloitetaan tästä. Näköaistimuksemme on lähes täysin pelkkä illuusio. Me vain kuvittelemme että meillä on laaja ja erotuskykyinen näkökenttä. Vaan ei ole. Silmä on aika huono kamera. Ainoastaan tarkan näön keskuksessa foveassa on hyvä resoluutio. Fovea on niin pieni, että silmä joutuu liikkumaan jo katsoessamme tavallisen painotekstin kaksoispistettä (:). Muualla verkkokalvolla aistinsoluja on harvassa, ja mykiön tuottama kuva on täynnä kuvausvirheitä. Näköaistimus syntyy ihmeellisellä tavalla aivokuoren näköalueen ja silmän lihasten yhteistyön tuloksena. Silmä nimittäin liikkuu aktiivisesti, ja liike yhdessä näkökuoren prosessoinnin kanssa tuottaa illuusion näkökentästä. Myös verkkokalvolla tapahtuu hieman esiprosessointia.

Silmän liike on nykäyksenomaista, sitä sanotaan sakkadiliikkeeksi. Ja se on aivan olennaista koko jutussa. Aivot laskevat sekä näkökuvan kokonaishahmon että yksityiskohdat sieltä täältä otettujen ja yllättävän harvojen tilastollisten näytteiden avulla. Tuottaakseen näköaistimuksen tarvitsemaa raakatietoa silmä liikahtaa 3 - 4 kertaa sekunnissa. Joka liikahduksen jälkeen silmä on paikallaan 0,25 sekuntia, ja sinä aikana aivot prosessoivat sekä foveasta että koko verkkokalvolta tulevia signaaleja. Liikahdus on nopea, 0,005-0,08 sekuntia, ja sen aikana aivojen näköalueen prosessointi on estetty lähes kokonaan. Siksi emme lainkaan näe sakkadeja. Ne kuitenkin suuntaavat katsettamme. Osittain voimme suunnata sitä myös tahdonalaisesti, kun näemme jotain kiinnostavaa. Tämä toiminta on vain osin tiedostettua.

Silmän liike voidaan mitata erikoislaitteilla. On tehty erityisen dramaattinen testi, jossa silmän liike rekisteröidään, kun koehenkilö katsoo Ilja Repinin maalausta ”Odottamaton kotiinpaluu”. Maalaus on hyvin tunnevoimainen. Siinä Siperiaan karkotettuna ollut aktivisti palaa yllättäen perheensä luo. Ja erityisen mielenkiintoista on, miten silmän liikkeisiin vaikuttaa annettu ohje, miten kuvaa pitää katsoa. Esim. ”kuvaile perheen varallisuutta” ja ”miten kauan kotiinpalaaja on ollut erossa perheestään” tuottavat aivan erilaiset silmän liikkeet.

Havaintopsykologit ovat kiinnostuneita myös niin sanotuista näköharhoista”. Ne todistavat, että näköaistimus ei ole ”kameran kuva”, vaan aktiivinen konstruktio. Minua kiinnostaa erityisesti ns. muutossokeus. Kuvaan tehdään olennainen muutos, mutta emme näe eroa (koska olemme jo nähneet ykkösversion, ja aivomme tulkitsevat että kakkosversio on samanlainen). Tämä koe voidaan tehdä kahdella tavalla. Jos katsomme vuorotellen kahta lähes samanlaista kuvaa, mutta toiseen on tehty loogisen tuntuinen muutos, emme huomaa sitä. Esimerkiksi kun kuvassa on rivi puita, ja muutetussa kuvassa yksi puista on poistettu  ja muita siirretään aukon peittämiseki, muutosta on hyvin vaikea havaita. Vielä dramaatisemmassa testissä on vain yksi kuva, katu, jonka varrella on pysäköityjä autoja.  Se vaihdetaan nopeasti täsmälleen samanlaiseen kuvaan, mutta musta henkilöauto on vaihdettu punaiseen pakettiautoon. Kaikki koehenkilät huomaavat muutoksen heti, sehän on selvää. Mutta sitten koe modifioidaan siten, että kuvan vaihtamisen ajaksi kuvan peittää harmaa kenttä, joka on näkyvissä 0,3 sekuntia. On todella hämmästyttävää, että juuri kukaan ei huomaa auton vaihtumista! Selitys on, että harmaan kentän takia aivot joutuvat rakentamaan kuvan uudelleen, ja kuvaa verrataan muistissa olevaan kuvaan. Koe osoitaa, että kuvaa ei ole tallennettu muistiin kuvana, vaan jossain muussa muodossa.

Vielä näkemisestä. Silmillämme näkemämme ”kuva” ei ole ulkopuolellamme, vaan se on osa tietoisuutemme, se mistä sanomme ”itse” on salaperäisesti osa kuvaa. Me emme ”näe” vaan ”tunnemme” näköaistimuksen ”sielussamme”. Asia on vielä enemmän. Aivoissamme on tieto ulkopuolisesta maailmasta. Se on simulaatio, ja siksi tunnemme sen niin hyvin ja siksi osaamme liikkua ja osaamme käsitellä esineitä ympärillämme. Näköaistimus on vain osa tuota simulaatiota. Maailma on totta koska olemme rakentaneet sen itse, ja koska olemme itse osa tuota maailmaa. Ja lisäksi, myös oma kehomme on samanlainen simulaatio. Itse on myös kehossamme.

Tämä on niin iso oivallus että se ei uppoa kun sen sanoo. Itse luin tämän yhdestä Antonio Damasion kirjasta, ja kesti kauan ennenkuin se alkoi todella koko voimallaan upota minuun.

Näköaisti ei todellakaan ole sitä, että päässämme joku olio katselee silmän tuottamaa kuvaa. Näkeminen on osa tajuntaamme ja kokemustamme. Tässä on olemassa vahva todiste: Tunnetaan muutamia tapauksia, joissa varhaisessa lapsuudessa sokeutunut henkilö saa näkönsä takaisin sarveiskalvonsiirrolla. Ne potilaat, jotka ovat käyttäneet aktiivisesti sokeainkirjoitusta, pystyvät välittömästi näkemään sellaiset kohteet, ja vain ne, jotka ovat heille tuttuja sokeankirjoituksen kautta. Eräät näkönsä saaneet ovat nähneet esineitä vasta sitten, kun he ovat tunnustelleet niitä käsillään. Näköaistimus ei ole absoluuttinen, vaan se kytkeytyy ihmisen kokemushistoriaan. Näön palautuminen ei ole helppoa eikä automaattista,

Ja on vielä jotain outoa. Kun suljemme silmämme, näköaistimus katoaa lähes välittömästi. Siihen ei ole oikeastaan mitään syytä, sillä tuo aistimus on joka tapauksessa aivojen näkökuoren tuottama ja se on talletettu sinne. Mutta niinkuin edellä selostettu kuvanvaihtokoe osoitti, kuvaa ei tallennetakaan kuvana. Jokin syy siihen täytyy olla. Ehkä täydellisen aistimuksen ylläpito on liian raskasta, ja neuronien kapasiteettia (joko niiden laskentakykyä tai niiden käyttämää energiaa) tarvitaan johonkin muuhun aina kun mahdollista. Näköaistimus nimittäin käyttää hyvin suuren osan aivokuorta, ehkä 20%, ja yhdessä kuutiomillimetrissä aivokuorta on 100 000 neuronia. Ehkä tämä selittää, miksi ihminen odottamattomassa tilanteessa tai äkillisessä tunnekuohussa tai ollessaan ymmällä sulkee silmänsä. Aivokuoren kapasiteetti otetaan hetkeksi muuhun käyttöön.

Tai sitten kyse on vain siitä, miten näköaisti on rakentunut evoluution kautta. Näkö on kone, joka toimiakseen tarvitsee jatkuvaa signaalivirtaa näköhermosta. Tuo hermo puskee informaatiota paljon, ehkä 2 – 5 megatavua sekunnissa. Emme tiedä siitä mitään, koska on arveltu, että ihmisen tietoinen informaatiokapasiteetti on noin 15 bittiä sekunnissa.

Palataan silmien sulkemiseen. Näkökenttä, joka oli niin tarkka ja tunnevoimainen, katoaa silmänräpäyksessä – ja muistamme siitä yllättävän vähän. Muisti on häilyvä ja epätarkka, jos olemme itsellemme rehellisiä, meidän pitää tunnustaa että koko muistimme on epäselvä, häilyvö ja epäluotettava. Muistissamme on jonkinlaisia aistimusten haamuja, jopa vain sekunti sen jälkeen kun olemme sulkeneet silmämme. (Sisälläni asuva insinööri on valmis selittämään, miksi näin on on ja täytyy olla, mutta en anna sille puheenvuoroa, juttu menisi aivan lian pitkäksi).

Joka tapauksessa aistimustemme tunnevoimaisuus ja niihin sisältyvä henkilökohtaisuus, se että vaikka sininen näyttää niin suunnattoman ja kouraisevan siniseltä* (emme voi muistaa sitä jos emme näe sinistä juuri nyt) ja sillä on niin paljon sanottavaa meille, vaikka emme tiedä mitä. Tämä aistimusten voimakkuus ja henkilökohtaisuus on asia, josta käytetään nimeä ”kvalia”. Mutta miksi ihmeessä emme voi muistaa kvaliasta muuta kuin heikon haamun? Eräät tutkijat väittävät, että on tarpeen vetää jyrkkä linja JUURI NYT tapahtuvan aistimisen ja muistojemme välille, koska on äärimmäisen tärkeää reagoida nopeasti ympäristömme tapahtumiin. Niiden pitää olla huomioarvoltaan täysin ylivoimaisia, jotta todella toimisimme emmekä uppoaisi haaveisiimme.

Vaikka näköaistimme on siis illuusio, kuvan erotuskyvyllä - tai sen illuusiolla - on suuri merkitys. Ehkä se tuo meidät lähemmäs kvalian elämystä. Vaikkapa luontokuvassa korkea resoluutio tuottaa täyteläisemmän ja voimakkaamman vaikutuksen. Tähän perustuu myös elokuvan lumo: tarkka kuva ja iso kangas lisäävät molemmat elämyksellisyyttä. Tai voisi pohtia, miten erilaista on katsoa flaamilaisten asetelmamaalareiden** veitsenteräviä kuvia 1600 -luvulta verrattuna 2000- luvun vallitsevaan epämääräiseen ja kuvan tulkintaa häiritsevään maalaussuuntaan.

Ehkä kaipuu kvalian elämykseen selittää myös nykyisten videolaitteiden kehityssuuntia. Ihminen voi tyytyä noin kämmenen kokoiseen mobiiliruutuun, ja haluta samalla 40 – 50 tuuman tai isompiakin televisioita, mikä osoittaa aistien kummallisuuden ja joustavuuden. Suurissa televisioissa ollaan menossa kohti 4K resoluutiota (4000*4000 pistettä). Se vastaa elokuvateatterin resoluutiota. Kännykkäruudun vetovoima perustuu henkilökohtaisuuteen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen, ja isoilla TV ruuduilla jäljitellään tehostevetoisten viihde-elokuvien kokemusta (hyvä resoluutio ja kuvakoko johon voi psyykkisesti uppoutua). On tässä tottumustakin. Oma 11 tuumainen läppärini alkoi hajota, ja nyt opettelen käyttämään 15 tuumaista. Tulin hyvin toimeen pienemmällä, mutta nyt olen tottunut, enkä haluaisi sitä pienempää ruutua takaisin.

Tämä kirjoitus sai innoituksen Heikki Poroilan ideasta.

*) Puhun tässä sinisestä, sillä olen värisokea. Yleensä kirjallisuus ylistää kvalian voimaa vetoamalla punaiseen. Minulle punainen on aika mitätön juttu, mutta syvä sininen kärventää sielua. Taas esimerkki siitä, kuinka syvästi henkilökohtaista aistiminen on. 
**)  Myös flaamilaisten mestareiden yksityiskohtia korostavat maalaukset raastavat sielua. En ymmärrä, miksi. 

Ilja Repin: Odottamaton kotiipaluu. Wikimedia commons.