Muumit ja filosofia

Antiikin Kreikka on tunnettu vahvasta filosofian perinteestä. Ehkä sitä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi yritykseksi tiivistää ajattelua. Se on myös aivan selvästi tieteen esimuoto. Filosofia opettaa meille, kuinka pitkälle tiedon etsimisessä voidaan edetä pelkästään kielen ja järkeilyn keinoin. Filosofien teokset ovat tiivistä ja raskasta luettavaa. Mutta kreikkalaiset oivalsivat toisenkin viisauden muodon. Tärkeitä ajatuksia voidaan esittää myös dialogien ja kertomusten muodossa. Viisaus voi siis piillä muodoltaan vähemmän tiiviissä ja helpommin omaksuttavassa muodossa - ja nimenomaan siellä. Kertomus hyödyntää myös sosiaalisten suhteiden ja tunteiden voimaa. Ja oikeastaan klassiset antiikin näytelmätkin ovat syvästi filosofisia.

Tällaisia ajatuksia tuovat mieleeni Tove Janssonin muumikirjat. Niitä pidettiin pitkään hauskoina ja viihdyttävinä lastenkirjoina. Vasta hyvin hitaasti alettiin oivaltaa, että ne ovat myös väkevän filosofisia teoksia. Ne ovat täynnä sellaista syvää viisautta, jota on vaikea tiivistää akateemiseen muotoon tai iskeviksi aforismeiksi. Jansson ilmeisesti alkoi itsekin tiedostaa asian. Muumilaakson marraskuu, Taikatalvi ja Näkymätön lapsi ovat jo tietoisesti filosofisia. Minua viehättää kuitenkin enemmän tahaton ja tiedostamaton filosofia. Se ei osoita sormella, lukija oivaltaa jos on oivaltaakseen, ja parhaimmillaan huomaamatta lainkaan, että hänelle on tarjolla jokin opetus. Näin se menee parhaiten perille. Ja perille menoa auttaa kovasti, että kirjojen hahmot ovat kuvitteellisia olentoja. Se vieraannuttaa – hieno kulttuuritermi – ja siten tuo sanoman kirkkaammin esille. Filosofia on abstraktimpaa, kun sitä ei ole kiinnitetty ihmishahmoihin, nehän voisivat viedä ajatukset tutumpiin esikuviin. Ja taas hyppää ajatus antiikkiin. Tunnemmehan toki Aisopoksen filosofiset eläintarinat.

Toki pidän kovasti myös Janssonin aikuisille suunnatuista novelleista. Ne ovat aivan erilaisia. En sanoisi niitä enää mitenkään filosofisiksi. Pikemmin nuo valitettavan aliarvostetut novellit ovat raastavia ja hurjia. Ne huutavat hiljaisella äänellä.

Tietenkin on olemassa myös muumien filosofisista ulottuvuuksista kirjoitettuja kirjoja. En ole sellaisia lukenut. Muumitietoni ovat peräisin lukukokemuksesta. Olen lukenut muumikirjat itse lapsena. Sitten olen lukenut niitä lapsilleni, ja nyt luen niitä lastenlapsille.

Filosofien opetusten katsotaan usein liittyvän niin sanottuun ”hyvään elämään”. Muumikirjoista on kuitenkin vaikea löytää ohjeita tai neuvoja. Pikemminkin niissä on kysymys maailmankatsomuksesta ja yleisestä asenteesta elämän ilmiöitä kohtaan. Suvaitsevaisuutta ja ymmärtävää suhtautumista ei opeteta, se on upotettu kaikkialle tekstiin. Kirjojen henkilöt eivät kuitenkaan ole luonteettomia. Näemme henkilöissä kyllä turhamaisuutta, hyväuskoisuutta, itsekkyyttä, ahneutta, epäluuloisuutta, haihattelua, itserakkautta, ajattelemattomuutta, tyhmyyttä, petollisuutta ja ilkeyttä. Ja niiden vastapainoksi ystävyyttä, lojaaliutta, luottamusta, kiintymystä, rohkeutta, romantiikkaa ja innostusta. Näemme myös ärsyttäviä tapoja ja päähänpinttymiä. Aikamoinen inhimillisten ominaisuuksien kirjo löytyy ”harmittomista lastenkirjoista”.

Entä varsinainen filosofia? Minua ja varmaan montaa muutakin miellyttää filosofian kätkeminen syvälle tekstiin. Ei osoiteta sormella eikä selitetä. Ehkä nasevin filosofinen kommentti onkin: ”voi sentään”. Siksi pidän erityisesti varhaisista muumikirjoista: Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Vaarallinen juhannus ja Muumipapan urotyöt. Niissä löytyy häpeämätöntä seikkailun riemua, iloista anarkismia, dramatiikkaa, ripaus vaaraa ja ennen kaikkea vilpitöntä ihmettelyä maailman ja elämän ilmiöiden äärellä.

Jos muumikirjoista jotain puuttuu, niin moralisointi. Luulen, että Tove Janssson oli lapsuudessaan läpeensä kyllästytetty Anni Swanin yltiömoralisoivilla ja tekopyhillä lastenkirjoilla, jopa minuakin on niillä kiusattu vielä 1960-luvulla. Niinpä Jansson päätti tehdä jotain aivan muuta tilalle. Aikuinen lukija löytää erityisesti Muumipapan urotöistä myös eroottista sisältöä. Moralisointi on siitäkin kaukana.

Viimeinen muumikirja, Muumipappa ja meri palaa varhaisten kirjojen seikkailuteemaan, mutta siinä on vielä kerran mukana myös tekstiin upotettu filosofia, ehkä jopa aiempaa vahvemmin. Kirjan päähenkilö Muumipappa kärsii keski-iän kriisistä, ja yrittää vielä kerran palata nuoruutensa seikkailuihin. Toinen teema on suhde luontoon. Muumipapalla on ollut romantisoiva ja ihaileva asenne mereen. Majakkasaarella hän joutuu kovien tosiasioiden eteen. Meri ei olekaan ystävällinen, eikä sen aikomuksia voi ymmärtää. Itse asiassa meri ei piittaa hänestä tippaakaan. Tämä oivallus parantaa lopulta Muumipapan hänen kriisistään – mutta paraneminen ei tunnu hyvältä.

Myös Muumipeikkoa koetellaan. Hän tuntee sentimentaalista myötätuntoa uhkaavaa ja yksinäistä Mörköä kohtaan. Muumipeikko pyrkii kontaktiin Mörön kanssa, mutta lopputulos ei ole sellainen, kuin hän oli odottanut, eikä se ole onnellinen kummallekaan. Ja tulee uusia vastoinkäymisiä. Muumipeikko ihastuu rannalla tapaamiinsa sieviin merihevosiin, mutta ne eivät piittaa hänen tunteistaan. Ja mikä pahinta, ne tuntuvat olevan tyhmiä. Muumipeikon kohtaamiset Muumilaakson ulkopuolella odottavan maailman kanssa päättyvät tylysti.

Äidillinen Muumimamma tuottaa toisille turvallisuuden tunnetta, mutta kaipaa sitä itsekin. Hän kärsii jouduttuaan eroon omasta puutarhastaan. Hän yrittää luoda uuden puutarhan majakkasaarelle, mutta ulkosaariston karu luonto tekee haaveen turhaksi. Lopulta hän valitsee eskapismin. Hän maalaa asuinkamarinsa seinälle täydellisen puutarhan, ja astuu sisään maalaukseen (tämä on tietysti kirjallinen laina, mutta en nyt saa päähäni sen lähdettä).

Ainoa, joka ei kärsi uudesta asuinpaikasta on selväjärkinen, nokkela ja häikäilemätön pikku Myy. Itse asiassa Myy antaa Muumipeikolle vielä yhden oppitunnin maailman realiteeteista. Muumipeikko on löytänyt ihanan salaisen piilo- ja mietiskelypaikan – mutta siellä vilisee inhottavia muurahaisia. Pikku Myy lupaa korjata asian, ja hyväuskoinen Muumipeikko suostuu, ajattelematta lainkaan, mitä se voisi tarkoittaa. Myy tappaa muurahaiset kaatamalla paloöljyä niiden pesään. Tietenkään mietiskelypaikkaa ei sen jälkeen voi enää käyttää. Operaatio pakottaa myös koko muumiperheen palaamaan saarelta, koska keittiölieteen tarkoitettu öljy on nyt käytetty. Ilmeisesti se oli myös pikku Myyn tarkoitus hänen ehdottaessaan julmaa suunnitelmaansa. Voi vain miettiä, oliko tuo teko paha, vai pelkästään välttämätön.

Aikuinen lukija mykistyy oivaltaessaan näennäisen vaatimattoman lastenkirjan filosofisten ulottuvuuksien ylenpalttisuuteen.

- - - -

Jokin asia on tässä kirjassa on vaivannut minua vuosia. Kirjan alussa Muumipappa menee puutarhaan katselemaan pylvään päälle nostettua lasipalloa. Se tuntuu aiheuttavan hänelle ahdistusta. Myös minua jäi se pallo vaivaamaan. Sillä tuntui olevan jotenkin erityinen merkitys. Miksi ihmeessä Muumipapalla oli tällainen pallo puutarhassaan?

Sattumalta pääsin jäljille. En muista enää miten, mutta minun onnistui löytää nimi tällaiselle pallolle. Kyseessä on grosshandlarkulan, ”tukkukauppiaanpallo”. Se on puutarhakoriste, joka oli erittäin yleinen Ruotsissa 1800-luvun puolivälissä. Pylvään päälle asetettu noin 30 cm läpimittainen lasipallo, yleensä hopeoitu. Ilmeisesti niitä oli myös suomenruotsalaisten porvariskotien puutarhoissa vielä 1900-luvun alkupuolella. Nimestä voi päätellä, että se on nimenomaan varakkaan porvarin tunnus, sillä juuri tukkukauppiaat pystyivät keräämään itselleen merkittäviä omaisuuksia.

Mikä sitten on tuon pallon merkitys muumikirjassa? Varmaankin se viittaa porvarilliseen elämään, jota vastaan Muumipappa alkaa kapinoida. Olkoon, että tuo kapina on tragikoominen. Enempää en halua tulkita, jätän sen lukijalle. Mutta ainakin pallon olemassaolo sai selityksen.