Riffi on meille
nykyisin tuttu juttu rockmusiikista. Tuntuu, että parhaat ja
ikimuistoisimmat rock-kappaleet sisältävät säännönmukaisesti
koukuttavan riffin. Se luo kappaleeseen rikkautta ja vaihtelua. Onhan
riffi selvästi eräs polyfonian muoto. Riffi on monimutkaisessa
suhteessa itse melodiaan, se voi korostaa sitä tai kontrastoida
sitä, tai sitten riffi ja melodia vain elävät omaa elämäänsä,
ja jollain oudolla tavalla synnyttävät uuden rikkaan kokonaisuuden.
Riffit ovat
rockmusiikin perusjuttuja. Säännöllisesti järjestetään
äänestyksiä parhaasta riffistä tai kaikkien aikojen riffeistä.
Mutta joistain syystä riffeistä ei ole puhuttu aina, ei niistä
ainakaan omassa nuoruudessani puhuttu, vaikka niitä käytettiinkin.
En onnistunut helposti löytämään tietoa, milloin rock-piirit
alkoivat puhua riffeistä. Minusta myös tuntuu, että riffien
tietoinen käyttö on nykyään lähes sääntö, aiemmin hyvät
riffit olivat harvinaisempia.
Pitäisikö antaa
joku esimerkki? Black Sabbathin
"Smoke on the water" 1970- luvulta on ikoninen. Tai Rolling
Stonesin "Last time".
Riffi voi olla pidempi melodia, kuten Europen
"Final countdown", tai vain muutama tehokas sointu, kuten
Iggy Popin
"Passenger". Tyypillisesti riffi on myös voimakkaasti
korostettu, vaikka se on yleensä pääteemaa kompaktimpi. Joskus riffi soitetaan poikkeavalla instrumentilla tai erityisellä sointivärillä tai tyylillä. Näin se iskee
heti kuulijan tajuntaan - ja sehän on tietysti juuri niiden
tarkoitus. Riffin kautta kuulija imaistaan musiikkiin, ja vähitellen
myös sen teema ja kappaleen rakenne tulevat tutuiksi. Jazzissakin
riffit ovat aivan tavallisia, esimerkkinä
vaikkapa Herbie
Hancockin "Cantaloupe
Island".
Minulle tuotti
suurta iloa huomata, että riffi onkin vanha asia, ja että riffien
ylittämätön mestari on Johann Sebastian Bach (1685 – 1750). Hän
käytti riffejä aivan nykyisten rockmuusikkojen tapaan hyvin
korostetusti urkukoraaleissa ja kantaateissa. Voin hyvin ymmärtää,
miksi. Usein näiden teosten pohjana on ajalle tuttu virsimelodia,
yksinkertainen ja monesti jopa ankea. Mutta kun mukaan liietään
tehokas ja vetävä riffi, syntyykin jotain aivan ainutlaatuista.
Ehkä tunnetuin esimerkki on kantaatti 140, "Wachet auf ruft uns
die Stimme". Urkukoraalissa "In dir ist Freude" riffit
ottavat suuria vapauksia, ne toistuvat yhä uudelleen
yllättävästi, ja ne
myös muuntelevat.
Ja sitten hieman
ilonpilaamista. Ei riffien käyttö klassisessa musiikissa ole
suinkaan mikään oma löytöni. Niitä ei vain sanota riffeiksi,
vaan oikea termi on ostinato.
Niistäkin löytyy tuttuja esimerkkejä, tutuin on varmaan Ravelin
"Bolero". Itselleni tulee mieleen Sibeliuksen
toisen sinfonian finaali. Siinä
riffi on aivan lyhyt rytminen
torvien soittama jakso, suunnilleen se kuulostaa niinkuin joku sanoisi:
hum-pa-pa-pa-paa. Kun
se lähtee käyntiin,finaalin teemat nousevat aivan uudelle
tehotasolle.
Kun etsin tietoa
ostinatosta, törmäsin heti jäykkään musiikin teoriaan. Jokin
asia on ehkä ostinato tai sitten se on sekvenssi tai ei aivan oikea
ostinato. Miksi ihmeessä musiikkitieteilijät yrittävät sulloa
musiikin ahtaisiin kategorioihin, kun musiikki on niin tavattoman
villiä? Ja myös klassinen musiikki ja nimenomaan se voi olla
villiä, aivan tolkutonta.
Joka tapauksessa
opin taas kerran, että kun luulen keksineeni jotain, huomaan pian
että se ei olekaan mitään uutta. En vain ole viitsinyt ottaa
asioista selvää.
Yhteen asiaan olen kuitenkin tyytyväinen. Sanon
mielessäni edelleen Bachia riffien suurmestariksi, enkä ole
edelleenkään nähnyt, että nimi olisi yleisessä käytössä. Bach
on rock!
 |
| Wachet auf- riffi, alkuosa |
