Karkulaisia klasarimaailmasta

Silloin tällöin populaarimusiikin maailmaan ilmaantuu iskelmiä eli hittejä, jotka näyttävät karkulaisilta klassisen musiikin karsinasta. Pitäisiköhän niitä sanoa klasarihiteiksi. Minusta niitä voisi sanoa yhdeksi musiikkikategoriaksi, vaikka musiikin kategorisoiminen onkin hankalaa ja rajat joustavia. Aihe on minusta mielenkiintoinen, koska kategoriarajojen rikkominen on aina kiinnostavaa.

Jotta tällainen asia olisi olemassa, pitää ensin olla hitin eli iskelmän eli Schlagerin käsite. Nimestä voi jo päätellä että kyseessä on jotain, joka iskee yllättävästi ja voimalla suuren ihmisjoukon tajuntaan. Siinäpä onkin hitin keskeiset ominaisuudet. Lisäksi pitää olla sellainen media-avaruus, jossa hitit voivat kehittyä ja vaikuttaa. Ja musiikissa tuo maailma on tietenkin äänilevyteollisuus. Schlagerit eli iskelmät eli hitit syntyivät äänilevyteollisuuden myötä ja levisivät Suomeen nimeä myöten aluksi Saksan suunnasta. 

Media on siis hitin olennainen ainesosa. Hitin käsite on äänitemaailmaa laajempi ja yleisempi. Filosofi Richard Dawkins on muotoillut siitä yleistyksen eli meemin. Ne ovat meille hyvinkin tuttuja internetmaailmasta. Usein internethittejä sanotaan viraaleiksi niiden leviämiskyvyn ja tartuttavuuden takia. Lieneekö yllätys, että jo ennen modernia aikaa esiintyi kirjallisia hittejä. Esimerkkejä löytyy. Johann Wolfgang von Goethen romaani Nuoren Wertherin kärsimykset vuodelta 1774 oli hitti monessakin merkityksessä. Se levisi kuin kulkutauti erityisesti nuorten keskuudessa, sitä pidettiin vahingollisena ja sitä paheksuttiin voimallisesti.

Yllättävyys oli eräs hitin ominaisuus. On vaikea arvata etukäteen, mistä musiikkiesityksestä tulee hitti, ja erityisen vaikeaa on tehdä hittejä. Kymmenet tuhannet tai vieläkin useammat muusikot ja säveltäjät ovat hikoilleet tuhansia tunteja koettaen tehdä hittejä, ja vain aniharva siinä onnistuu. Ja toisaalta on joitakin kultasormia, joilla näyttää olevan luontaisesti tällainen kadehdittava kyky.

Hitin pitää olla siinä mielessä universaali, että se iskee voimallisesti suureen joukkoon ihmisiä. Se johtuu niiden taloudellisesta potentiaalista, hitillä on omistaja ja se on arvokasta kauppatavaraa. Universaalisuus on hitin arvoituksellinen piirre. Miten joku musiikkiesitys voi olla niin tavanomainen ja helposti lähestyttävä että se tartuttaa suuren ihmisjoukon, ja kuitenkin se on samalla tartunnan saaneen ihmisen mielestä ainutlaatuinen, poikkeava, ja puhuttelee juuri häntä henkilökohtaisella tasolla. Viruksen tapaan hitti tunkeutuu henkisten puolustusmuurien läpi ja iskee ihmisen herkkään sisimpään.

Hiteille voi olla ominaista myös ajallinen kestävyys. Iskelmämusiikin aloittaessa voittokulkunsa niin sanotut paremman musiikin asiantuntijat nousivat joukolla ja pontevasti paheksumaan hittejä. He pitivät niitä alkeellisina, joten ne väistämättä edustivat sivistymättömyyttä ja huonoa makua. Television Levyraadissa jopa särjettiin julkisesti ”huonoja” levyjä. Paheksujat tosin lohduttautuivat vakuuttamalla itselleen, että hitit olivat lyhytikäisiä ja unohtuisivat pian. Tässä he olivat kuitenkin väärässä. Moneen hittiin liittyykin sitkeys ja pitkäikäisyys. Ne kiehtovat aina uusia sukupolvia, ja synnyttävät ajassa kestäviä alakulttuureja.

Musiikkihittien maailmaan tunkeutuu myös tulokkaita, joita ei ole alun perinkään tarkoitettu hiteiksi. Ne on sävelletty aivan toiseen kulttuuriin, klassisen musiikin maailmaan, ja kymmeniä tai jopa satoja vuosia sitten. Tähän pitää lisätä, että vasta levyteollisuus eli äänitteiden yleistyminen pakotti luomaan käsitteet ”kevyt musiikki” ja ”klassinen musiikki”. Ilmausten takana on piilomerkitykset ”huono musiikki” ja ”hyvä musiikki”. Kategorisointi siis nousi hittien luomasta moraalisesta närkästyksestä. Itse tulkitsen niin, että medioiden myötä musiikin kuuntelu on paljon yleisempää kuin ennen, ja sen myötä myös näille karkulaisille löytyy ystäviä.

Hittikäsitteen valossa jotkut säveltäjät näyttävät olevan tahattomia kultasormia. Heidän tuotantonsa työntää ilmoille yhä uusia karkulaishittejä. Eräs ehkä epätodennäköisimpiä hittimestareita on armenialainen Aram Hatšaturjan (1903–1978). Hän oli klassisen musiikin säveltäjä ja neuvostosäveltäjä, joka oli pakotettu säveltämään puolueen hyväksymällä tyylillä. Silti hänen monet tahattomat hittinsä ovat murtaneet ideologiset rajat ja kategoriarajat. Oopperasta Gajaneh karannut Sapelitanssi on otettu jopa rock-yhtyeiden ohjelmistoon ja siitä on äänitetty kitaralevytyksiä. Baletista Spartacus tulee 1970-luvun televisiosarjan Merilinja tunnus, pakahduttava adagio-osa. Näyttämömusiikista Naamiaiset on tullut viraaliksi sen mukaansatempaava valssi. Hittipotentiaali ei ole sattumaa, sillä Hatšaturjanin sävellykset ovat kauniita, melodisia ja mielikuvituksellisia.

Tässä suhteessa samankaltainen säveltäjä on aikalainen ja neuvostosäveltäjä Sergei Prokofjev (1900–1971): kauniita ja tarttuvia melodioita. Tunnetuin pysäyttävä hittikappale lienee uhkaava Ritarien tanssi baletista Romeo ja Julia. Hämmästyttävin saattaa kuitenkin olla Troikka orkesterisarjasta Luutnantti Kiže. Sitä voisi jopa luulla kansansävelmäksi. Se on kuin Venäjän talvi ihanimmillaan ja Technicolor-väreissä, korskuvia hevosia, tiukuja ja narskuva lumi reen jalasten alla. Olen kuullut sävelmästä myös sovituksen suomalaiseksi lastenlauluksi.

Prokofjev vertautuu myös toiseen aikalaiseen, Dmitri Šostakovitšiin (1906–1970). Hän oli säveltäjänä varsin ehdoton, ja siksi vielä enemmän Stalinin ahdistama kuin Prokofjev. Hänellä ei ole aivan yhtä tunnettuja hittejä – tai on eräs. Joskus elokuva voi tehdä myös musiikista suositun. Vaikuttavaa Šostakovitšin valssia on käytetty Leo Tolstoin romaanista Anna Karenina tehdyissä sarjoissa ja elokuvissa, sen säveltäjä oli varustanut vaatimattomasti nimellä Valssi nro 2. Elokuvan kohtauksessa Anna tanssii tulevan rakastajansa Vronskin kanssa. Myös edellä mainittua Hatšaturjanin valssia on käytetty tämän kohtauksen musiikkina. Tolstoin romaanissa itse tanssikohtaus ei kuitenkaan ole erityisen korostettu. Siinä sekä Annalle että Vronskille tapahtuu moraalinen horjahdus, joka vähitellen johtaa katastrofiin.

Aivan toisenlainen ja mahtavasti kerrottu tanssikohtaus on romaanissa Sota ja rauha. Siinä romaanin toisen päähenkilön, Natasha Rostovan isä kreivi Rostov ja hänen puolisonsa Maria Dimitrjevna tanssivat salaperäisesti nimetyn tanssin ”Danilo Kuper”, mikä on heidän mielitanssinsa. Romaanissa vanhan pariskunnan tanssi lumoaa juhlayleisön. Tanssin salaperäinen nimi viittaa englantilaiseen Daniel Cooperiin, joka on joko säveltänyt sen tai tehnyt sen Venäjällä tunnetuksi. Tanssi on tyypiltään skottilainen tai ranskalainen vuorotanssi, ja Tolstoin aikana tanssi oli jo mennyt pois muodista.

Itse asiassa Tolstoi suhtautui musiikkiin hyvin kielteisesti, mikä käy ilmi romaanista Kreutzer-sonaatti. Syy on sama, joka jo edellä mainittiin: musiikki ohittaa psyyken puolustusmuurit ja tunkeutuu älyn ja moraalin kerrosten läpi ihmisen sisimpään. Siksi edellä mainittujen hienojen valssien käyttö Tolstoin romaaneista tehdyissä elokuvissa tuntuu olevan jollain lailla aivan väärin.

On syytä vielä mainita, että Neuvostoliitossa klassiset säveltäjät tekivät myös viihdemusiikkia, ja se oli jopa luvallista. Šostakovitšin ja Prokofjevin vainoajana kunnostautunut Tihon Hrennikov sävelsi meilläkin suositun iskelmän Moskovan valot. Siitä hänet lähinnä tunnetaankin.

Nyt olemme jo päässeet näytelmä- ja elokuvamusiikkiin, ja olemmekin samalla klassisen musiikin ja iskelmämusiikin välimaastossa. Samasta maastosta löytyy myös hieman varhaisempi ooppera-, operetti- baletti- ja musikaalituotanto. Tällaisessa musiikissa säveltäjä itse asiassa tietoisesti pyrkiikin tekemään tarttuvia ja lyhyitä musiikkinumeroita. Oopperamusiikissa ja baletissa tämä korostuu, koska ne tarvitsevat lyhyitä ja näyttäviä numeroita kuten tansseja, aarioita ja duettoja. Tämä aarteisto on niin laaja, että en edes aloita luettelemaan aiemmin mainittua enempää säveltäjiä ja hittejä.

Toisaalta elokuva- ja näytelmämusiikissa on toinenkin traditio: ohjaaja tai kirjailija voi haluta musiikin pysyvän taustalla ja antavan enintään yleisväriä. Joka tapauksessa tästä epämääräisestä musiikkilajien välimaastosta on noussut suuri joukko kestäviä hittejä. Jos haluaa nimetä jonkun erityisen säveltäjän, se voisi olla ukrainalaissyntyinen Dmitri Tjomkin (1894–1979). Hänen tuottoisa kynänsä on piirtänyt nuottipaperille kymmeniä superhittejä mitä erilaisempiin elokuviin.

Aika ennen niin sanottua kevyttä musiikkia ja hittimusiikkia tuotti siis myös hittejä meidän aikamme kaupalliseen käyttöön. Isoimmat hitit tulivat oopperoista. Oli myös instrumentaalihittejä, eli erilaisia virtuoosikappaleita, kuten Paganinin kapriisit. 

Hitit ovat usein tanssimusiikkia. Tämäkään piirre ei ole vain meidän aikaamme. Aivan uusi keksintö, valssi alkoi valloittaa Eurooppaa 1700-luvulta lähtien, ja sitä tanssittiin sensaatiomaisesti paritanssina. Wienin kongressin myötä 1815 valssi löi itsensä läpi hienoimpien seurapiirien tanssina. Valssikuume riehui hillittömänä, ja yksi valssi saattoi kestää tunteja. Straussin säveltäjäperheen wienervalssit ovat edelleenkin hittejä. Leo Tolstoin Sota ja rauha- kirjan elokuvaversioissa valsseja ei tosin pitäisi käyttää, sillä ennen Napoleonin sotia Venäjän aatelisto ei tanssinut valsseja. Danilo Kuper ei ole valssi vaan vanhanaikainen vuorotanssi.

Helpoista klassisen musiikin harjoittelukappaleista saattaa myös tulle hittejä - niitä on helppo soittaa, ja ehkä siksi niitä on myös helppo kuunnella. Beethovenin Für Elise on myös hitti, ja ehkä ärsyttävämmästä päästä.

Aivan oma lukunsa tuntuu olevan Johann Sebastian Bach. Monet hänen kauniit ja mielikuvitukselliset sävellyksensä ovat alkaneet elämään hittielämää. Suoranaisia superhittejä ovat Air (BWV 1068:II) ja Wachet auf (kantaatti 140). 

Virsisävelmiä voi myös pitää hitteinä. Siitä päästäänkin kansanmusiikkiin, sehän on oikeastaan pelkkää hittimusiikkia, jota klassinen musiikki on satunnaisesti pyrkinyt omimaan. Kategorisointi on ilmeisen vaikeaa ja johtaa odottamattomiin lopputuloksiin. 

 

Näköala kukkulalta

Vertauskuvat ovat hyödyllisiä. Niiden avulla voimme tutustua aivan uusiin ja outoihin asioihin, kunhan niille vain keksitään iskevä vertauskuva, joka viittaa johonkin meille hyvin tuttuun kohteeseen. Toimivan vertauskuvan löytäminen tuntuu arvoitukselliselta. Miten se on ylipäätään mahdollista? Sen täytyy sitä olla, sillä vertauskuvat ovat niin yleisiä. Miten se tapahtuu, ja onko siihen olemassa joku kaava tai menettelytapa? 

Vastaus on helppo, vaikka ei kovin looginen. Vertauskuvia on nimittäin tavattoman helppo keksiä. Tiedän sen kokemuksesta, eikä tämä ole mitään kehuskelua. Tarvitsee vain tuntea riittävän hyvin se kohde, jota halutaan vertauskuvalla valaista. Jotenkin siinä vain käy niin, että enemmän tai vähemmän naseva vertauskuva juolahtaa mieleen. Yleensä niitä pian löytyy useita, ja niitä voi valita ja muokata sopiviksi. Vertauskuvien käyttö on nimittäin hyvin perustavan laatuinen ihmisen ajattelun ominaisuus tai taito.

On ilmeistä, että hyvin suuri osa ajatteluamme on jo aivan perustasolla vertauskuvallista. Ja vertaamalla opimme koko ajan uutta. "Miltä maistuu tämä hedelmä?" "Se on hieman niinkuin banaani, mutta happamampi". Tai näet metsässä tuntemattoman eläimen, miten kuvailet sitä? Ehkä se on ketun kokoinen, mutta lyhytjalkainen ja kömpelö, ja pää oli kuin isolla oravalla. Ahaa, ehkä kuvailet tällä tapaa majavaa. 

Raamatussa vertauskuvia käytetään usein mutkikkaalla tavalla havainnollistamaan opetuksia. Tällöin vertauskuva esitetään kertomuksen muodossa. Tunnemme tuhlaajapojan tapauksen, kertomuksen kahdesta palvelijasta isännän rahoja hoitamassa, laupiaan samarialaisen, Josefin selkkauksen Potifarin vaimon kanssa, Lootin vaimon kohtalon, ja monta muuta tarinaa. Myöhemmin opetukseen voi viitata vain mainitsemalla kertomuksen päähenkilön nimen.

Urheiluselostuksissa vertaukset ovat suorastaan pakollisia. Matti Nykänen liitää kuin kotka, mutta Eddie Edwards taitaa olla pikemminkin varis. Upi Ylösen hanskakäsi iskee kohti kiekkoa kuin kobra. Yleisö ulvoo kuin nälkäinen susilauma.

Vertauskuville on nähty vakavaa käyttöä lähinnä arkikielessä ja runoudessa. Myöhemmin on huomattu niiden merkitys tieteessä, ja erityisesti tieteellisessä ajattelussa ennen varsinaisen teorian muodostamista. Silloin vertauskuvaa nimitetään heuristiikaksi.

Filosofit ja kielitieteilijät ovat pohtineet vertauksen eli metaforien olemusta, ja niistä on kirjoitettu kirjoja ja tieteellisiä julkaisuja. Metaforalla on sukulaiskäsite, metonyymi. Siinä tyypillisesti suuri ja mutkikas asia korvataan yksinkertaisella. "Oletko lukenut Waltaria" (siis hänen kirjojaan). "Mäntyniemi ei kommentoi" (siis tasavallan presidentti). "Tamminiemi jyrähteli" (viittaa presidentti Kekkosen myllykirjeisiin). 

Kirjassani "Innovaattorin opas" (Gaudeamus 2014) olen soveltanut metaforia kuvatakseni modernin teollisen yhteiskunnan teollista dynamiikkaa. Esitin siinä sekä perinteisen, syvään juurtuneen ja valitettavan pinnallisen käsityksen talouselämästä vanhakantaisena taisteluna. Sen vastakohdaksi esitin modernin ja syvällisemmän kuvauksen. Tässä ovat nämä vertaukset.

Talouselämää ja yritysten keskinäistä kilpailua verrataan usein sodankäyntiin. Millaista sitten sodankäynti on siinä perinteisessä muodossaan, johon tällainen vertaus ilmeisesti viittaa? Kuvitellaan taistelukenttä Venäjällä vuonna 1812. Kukkulan laelle asettuneille kenraaleille taistelun kokonaistilanne avautuu vaikuttavana panoraamana. Kirkkaanvärisiin univormuihin pukeutuneet sotilasosastot liikkuvat kohti vihollisen rivistöjä, jotka nekin on puettu selvästi erottuviin asuihin.

Kiväärien tulitus vaimenee kuin kaukaiseksi rakeiden ropinaksi, ja kukkulalle kantautuu silloin tällöin rynnäkköhuutoja. Viirit ja liput kertovat eri osastojen sijainnista. Vähän väliä ratsulähetit karauttavat alas kukkulaa viemään kentälle uusia käskyjä tai tuovat sieltä tilannetiedotuksia. Oikealta alkaa kuulua tykkien pauketta. Paksu savu leviää tuulen painamana laaksoon ja peittää harsoonsa osan vihollisjoukoista. Kenraalit tarkentavat harmistuneina kaukoputkiaan. Mitä siellä tapahtuu? Kuuluuko paukkeen seasta hevosten hirnahtelua?

Tällainen näky lumosi aikanaan kreivi Leo Tolstoin. Hän kehitti taistelun kuvien avulla omaa historianfilosofiaansa ja havainnollisti näkemystään elämän kaoottisuudesta ja ihmisen suurten pyrkimysten turhuudesta. Tolstoi kuvasi taistelua suurteoksessaan Sota ja rauha. Tolstoi ei osallistunut sotaan Napoleonia vastaan, silloin hän ei edes ollut syntynyt. Mutta hän sovelsi omia kokemuksiaan Krimin sodasta. Sodankäynti ei ollut juurikaan muuttunut.

Oman aikamme tarkkailija ymmärtäisi kuitenkin, että 1800-luvun sodankäyntitapa on täysin vanhentunut. Se saattoi jotenkuten palvella vielä oman aikansa sodanjohtamisen tarpeita, mutta siinäkin se oli pateettisen tehoton ja tuotti osapuolille kauhistuttavia seurauksia. Borodinossa kentälle jäi kuolleina tai haavoittuneina yli 80 000 miestä.

Onko edellä esitetyillä sodan kuvilla jotain tekemistä yritysten johtamisen kanssa? Pinnallisesta analogiasta huolimatta ei taida olla juuri mitään. On kyllä suoraviivaista rinnastaa kaukoputkillaan tähyilevät kenraalit yritysstrategeihin ja talousanalyytikkoihin. Heidän tapansa arvioida tilannetta on kuitenkin yhtä vanhentunut ja staattinen kuin tuo tuhoisan tehoton tapa käydä sotaa. Tarvitaan vertauskuvia, jotka ovat dynaamisempia ja jotka eivät selitä yksittäisiä kahakoita vaan niiden voittojen tai tappioiden takana olevia tekijöitä. 

Tietenkin voidaan edelleen hyväksyä strateginen ajattelu eli pyrkimys ennakoida tulevaa ja johtaa toimintaa. Viisaus ei kuitenkaan enää löydy taistelukentän tapahtumia seuraamalla. Ehkä se löytyy jostakin sellaisesta, joka on tapahtunut katseilta salassa ja ennen ratkaisevaa taistelua.

Joten nyt seuraa ajanmukainen, uusimpiin taloustieteen teorioihin nojaava vertauskuva. Taas täytyy nousta kukkulalle, mutta nyt edessä aukeaa laaja järvenselkä. Tällä kertaa korkea asemapaikka ei anna mitään etua. Näkyy vain tuulen kareet vedessä ja auringon kimallus. On selvästi mentävä lähemmäs, paljon lähemmäs. Joudutaan keräämään näytteitä, kahlaamaan rantavedessä ja sukeltamaan, ennen kuin järven monimutkainen ekosysteemi alkaa paljastaa luonnettaan.

Miksi järvi on vertauskuvana taistelukenttää osuvampi? On helppoa rinnastaa sen resursseista kilpailevat eliömuodot yrityksiin, yhteisöihin ja innovaatioihin. Tämä maailma on hyvin dynaaminen. Vaikka pinnallisesti voisi nähdä lajien tasapainon, järvi on tosiasiassa jatkuvassa muutostilassa. Nähdään sen resurssien ja eliölajien kasvua, kehitystä, taantumista ja uuden kasvun mahdollisuuksia. 

Toisaalta järvi on ekosysteeminä rajoitettu, ja tämä on myös hyödyllinen näkökulma. Ovathan kansantaloudet, markkina-alueet tai koko maapallomme olennaiselta luonteeltaan ja myös resursseiltaan rajallisia.

Ekologiseen analogiaan ja lajien keskinäiseen kilpailuun perustuva taloudellinen ja yhteiskunnallinen ajattelu ei oikeastaan ole mitään uutta. Englantilaiset ja skotlantilaiset valistus- ja moraalifilosofit keksivät sen jo 1700-luvulla, ennen Charles Darwinia. Etevänä biologina Darwin oivalsi, että näitä voimakkaita ideoita voi soveltaa eliö- ja kasviyhteisöihin. Kuten tiedetään, tuo oivallus mullisti koko biologian perin pohjin.

Myös teknologia oivallettiin jo varhain pikemminkin vähittäisen ja kumuloituvan kehitysprosessin tuotteeksi kuin tieteen ja ihmisjärjen tietoiseksi luomukseksi. Tällainen prosessi etenee lukuisien kokeilujen, yritysten ja erehdysten kautta. Sen luoma tietämys ei kerry oppineiden kirjoihin, vaan se esiintyy perimätietona, mestareilta oppipojille siirtyvinä taitoina sekä vähitellen parantuvina materiaaleina ja työkaluina. Tekniset ratkaisut olivat ja ovat edelleen selitettävissä ainoastaan vähitellen kasautuneen osaamisen avulla.

Kun pohditaan teollisen ajan taloutta, tulee tarkastella yritysten ja teollisuusalojen kasvua, innovaatioita ja kuluttajien käyttäytymistä. Kaikessa monimutkaisuudessaan ja dynaamisuudessaan nämä ilmiöt muistuttavat hyvinkin läheisesti biologiasta tuttuja ekosysteemejä. Vastaavasti myös tutkimusmenetelmien tulee olla samankaltaisia. Pitää seurata ja mallintaa dynamiikan vaihteluita, kerätä paljon tietoa, rakentaa aikasarjoja ja kuvailla samankaltaisuuksia ja eroavuuksia. Se on paljon vaikeampaa kuin seurata sotalippujen – eli yritys- ja tuotebrändien – liikettä taistelukentällä. Vähitellen alkaa kuitenkin hahmottua myös syitä tuon liikkeen synnylle.

Jälkimmäinen vertauskuvamme sisälsi myös hauskaa ironiaa ja historian leikkiä. Evoluution ja luonnonvalinnan keksivät ensimmäisinä 1700-luvun valistusfilosofit ja taloustieteilijät. Sitten Charles Darwin oivalsi soveltaa ideaa biologiaan. Seurauksena oli aluksi skandaali, pilkka ja julkinen kohu. Ja sitten valtava tieteellinen läpimurto, joka jatkuu edelleen muun muassa molekyylibiologian ja genetiikan muodossa.

Ja nyt, 2000-luvulla, olemme ehkä kyllin viisaita soveltamaan evoluution ideaa ymmärtääksemme innovaatioita ja teollista dynamiikkaa.

Muistoissani: kullanmuru ja sydänkäpy

Muisti on kummallinen kapistus. Olen varma, että olen lukenut Anton Tšehovin novellin ”Dušetška” käännettynä nimellä ”Sydänkäpy”, mutta useammassakin novellikokoelmassa sen nimi on ”Kullanmuru”. Samasta novellista on kuitenkin kyse. Muistikuvani tuntuu täysin oikealta, mutta ehkä se ei olekaan sitä. Olen kirjoittanutkin aiemmin muistikuvien luonteesta. On myös mahdollista, että olen lukenut jonkun kolmannen osapuolen kuvauksen novellista, ja ehkä siinä on tuo käännös ollutkin ”Sydänkäpy”. Tai sitten ei.
 
Usein kuulee harmiteltavan ihmisen muistin epätarkkuutta. On jopa haaveiltu, että ihmisen aivoihin voitaisiin joskus tulevaisuudessa liittää eräänlainen lisälaite, tietokoneentarkasti toimiva apumuisti. Eikö silloin ihmisen suorituskyky parantuisi merkittävästi? Pääsisimmehän eroon tästä vajavuudesta.

Ei, en usko, että se on hyvä ajatus, ei edes siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että tällaisen bioteknisen liitännän tekniset ongelmat osattaisiin ratkaista. Mielikuvamme ihmisen muistista on liian tekninen. Tekniikassa muistiin liittyy kaksi päätoimintaa. Erotamme muistin sisällön säilyttämisen ja muistista hakemisen erillisiksi toiminnoiksi. Tietokone toimii juuri näin. Se hakee tietoa joko tietämällä etukäteen, missä tallennettu tieto on. Tai jos se ei ole mahdollista, se selaa koko muistin läpi. Joskus sekään ei ole mahdollista (esimerkiksi koko internetin sisältö on liian laaja selattavaksi). Silloin muistin mahdollisista hakusanoista ja niiden sisällön osoitteista on etukäteen laadittu järjestetty luettelo, joka voidaan tutkia hyvin nopeasti. Hakukoneet kuten Google toimivat tällä periaatteella.

Aivot toimivat eri tavalla. Hakumekanismia ja tallennusta ei ole erotettu toisistaan, eikä dataa myöskään ole koottu valmiiksi muistoiksi. Aivot koostavat muiston sekalaisista osista vasta silloin, kun yritämme muistaa jotain.

Ja on toinenkin syy, miksi ajatus apumuistista on huono, se on parhaimmillaankin vain rajattu apuväline. Olen vakuuttunut, että ihmisen henkiset kyvyt, kuten luovuus ja persoonallisuus, selittyvät nimenomaan muistimme epätäydellisyyden kautta. Tätä on useimpien ihmisten vaikea hyväksyä. Otan esimerkin tästä vaikeudesta. Oikeusistuin ei hyväksy polygrafin eli valheenpaljastuskoneen käyttöä ratkaisevana todisteena, koska sen luotettavuus on vain 90 % luokkaa. Ihmistodistajan lausunto kyllä kelpaa – vaikka sekä psykologisten testien että oikeushistorian perusteella sen luotettavuus on todella heikko.

Mutta palataanpa ”Kullanmuruun”. Tšehovin novelli kuvaa naista, jolla on voimakas kyky rakastaa syvästi. Novellissa nainen rakastuu tarjolla olevaan mieheen, sitten tämän kuollessa tai matkustaessa pois seuraavaan, kunnes lopuksi rakastamisen kohteena on viimeisen miehen pieni poika. Novellin särmää lisää, että lukijan silmissä rakkauden kohteet eivät juurikaan vaikuta rakastamisen arvoisilta.

Leo Tolstoi ihastui tähän novelliin, ja piti sen naiskuvaa universaalina. Ja aivan oikein, voimme hyvin nähdä Tolstoin suurten naishahmojen toteuttavan tätä ihannetta. Anna Karenina ja Nataša Rostova ("Sodan ja rauhan" unohtumaton naispäähenkilö) ovat omalla tavallaan ”kullanmuruja”. Tolstoin ihmiskuva on rajoittunut ja konservatiivinen, ja on selittämätöntä, miten hänen suuret romaaninsa ovat siitä huolimatta niin rikkaita ja vaikuttavia.

Sen sijaan Tšehov on jopa nykyajan näkökulmasta moderni kirjailija. Tapaamme hänen novelleissaan lukemattomia ja hyvin erilaisia naiskuvia. Ja tietenkin vielä enemmän mieskuvia, miehen elämän pohdiskelua. Olihan Tšehov hyvin selkeästi juuri mies, lääkäri, ja älymystön edustaja. Ja tietenkin novelleissa on terävää aikalaiskuvaa murrosaikaa elävästä venäläisestä yhteiskunnasta.

Oli tavattoman virkistävää lukea pitkästä aikaa Tšehovin novelleja. Joku on sanonut, että Tšehovin novellit ovat parasta, mitä koskaan on kirjoitettu. Ne vaihtelevat tunnelmaltaan suuresti, ja niissä on tuo selittämätön ja levottomuutta herättävä tšehovilaisuus. Emme aina oikein tiedä, ovatko ne keveitä vai traagisia, totisia vai ironisia. Siksi ne ovat tosia kuin elämä. Lukija ei varmasti pidä kaikista novelleista, kuinka voisikaan. Mutta seuraava on taas Jotain Ihan Muuta...

Tämä kirjoitus on oikeastaan jatkoa aiempaan kirjoitukseen.

Monta Annaa ja sydänkäpyseni – Tolstoin naisia?

Uusi Anna Karenina- elokuva on saanut hyviä ja kohtalaisia arvosteluja. En kuitenkaan aio mennä katsomaan. Syynä ei ole elokuva, ei siinä varmaan ole mitään vikaa. Olen nähnyt muutaman Tolstoin romaanien aiheen mukaan tehdyn ns. länsimaisen elokuvan. Ne aiheuttavat outoja tunteita, ne ovat aivan perusteellisesti väärin. Koska niiden esikuva – venäläisyys ja Tolstoin romaanit – ovat valovuosien päässä, tavoittamattomia. Venäläisten tekemät Tolstoi-filmatisoinnit eivät ehkä ole suorituksina Tolstoin tasolla, mutta ainakaan ne eivät kompastu lähtötelineisiin. Mutta hyvä, jos ei ole lukenut Anna Kareninaa, mikä ettei elokuva olisi hyvin nautittava. Annan tarina on ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Elämää suurempi juttu, niinkuin tunnettu elokuvan ystävä sanoisi.

Olen siis suuri Tolstoi-fani. Luin hänen kaikki kirjansa jo nuorena, Anna Kareninan ja Sodan ja rauhan useitakin kertoja. En ole kaikesta samaa mieltä, ja minusta Tolstoi on huonoimmillaan moralisoidessaan ja filosofoidessaan. Ja Kreutzer-sonaatti- novellissa ilmaistu vihamielisyys musiikkia kohtaan on aivan käsittämätöntä. Mutta huonokin Tolstoi … (jne. arvaatte lopun).

Jos haluaa tutustua lähemmin Tolstoihin, kannattaa ottaa koko rat pack, kolmen kopla: Tolstoi, Tšehov ja Gorki. Kirjailijat nimittäin tunsivat toisensa, ja Gorki on raportoinut kahdesta ystävästään suurella sydämellä. Tai oikeastaan Gorki tunsi itsensä hieman oudoksi tässä seurassa, olihan hän nuorempikin. Tšehov ja Tolstoi todella pitivät toisistaan ja kunnioittivat toisiaan syvästi. Tšehov oli vaatimaton ja hienotunteinen, mutta Tolstoin suorasukaisuus oudoksutti ujoa ja hieman estynyttä Gorkia. Kerran Tolstoi kysyi Tšehovilta: ”Irstailitteko kovasti nuorena?” Tšehov, jolla tosiaan oli nuoruudessaan ollut paljon naissuhteita, hymähteli ja nyökkäili, mihin Tolstoi vastasi: ”Minä se vasta olin väsymätön häntäheikki”. Puhuessaan usein ja mielellään naisista Tolstoi saattoi päästellä suustaan sellaisia kansankielisiä rivouksia, että Gorki oli kauhuissaan. Mutta Tolstoi halusi vain olla puheissaan mahdollisimman selkeä ja totuudenmukainen.

Tolstoi oli Gorkin silmissä kaikki kokenut ja kaiken tietävä ja ymmärtävä. Hän koki Tolstoin leikittelevän hänen sielullaan kuin olisi kiusannut kissanpoikasta. Tolstoista hän kirjoitti: ”Hän ei ole ollenkaan niinkuin kuvissa, vahva tai roteva. Vaan pieni ukon käppänä, joka on kuitenkin kuin vanha venäläinen jumala puisella istuimella, ei mahtipontinen niinkuin juutalaisten jumala, vaan ovela. Ja hänen puhetyylinsä oli tavattoman kiehtova ja vaikuttava”. 

Tšehoville Tolstoi sanoi Gorkista: ”Gorki ei ole hyvä ihminen. Naisetkaan eivät hänestä pidä, nehän haistavat hyvän ihmisen niinkuin koirat. Ja hänellä on nenä kuin ankan nokka. Gorki on aina vihainen. Niinkuin seminaarilainen joka on väkisin vihitty papiksi ja tullut vihaiseksi kaikille. Hän on kuin vieraassa maassa, urkkii kaikkia ja kantelee sitten ties mille jumalalle.” Eipä ihme että Gorkilla oli hänen kanssaan hankala olo.

Gorkin mukaan Tšehov ajatteli Tostoista: " ... kun näkee hänen silmänsä ...  liian älykkäät uskovaisen silmiksi. Olen varma että hän on ateisti. Jumalasta hän sanoo: köyhät kaihoavat hänen peräänsä, koska heillä ei ole mitään muuta. Ja rikkaat, koska heillä jo on kaikki muu”.

Tšehov oli kirjoittanut satiirisen novellin ”Sydänkäpyseni”. Siinä kuvattiin muistaakseni aika ilkeästi tyhmää naista. Mutta Tolstoi ei nähnyt novellissa mitään viistoa, vaan hän ihastui siihen ikihyväksi, luki sitä kyyneleet silmissä ja sanoi että Tšehov oli löytänyt venäläisen naisen suuren sielun. Tšehov oli aika hämmentynyt.

Tšehov kirjoitti myös novellin "Anna kaulassa". Sinä virkamiehen esimiehen sutkaus kolmesta Annasta muuttuu todeksi varsin odottamattomasti ja ikävästi. Novellin ihmis-Anna osoittautuu aivan erilaiseksi kuin Anna Karenina, eikä hän todellakaan ole "sydänkäpy".

Kaikki yllä oleva on kirjoitettu, jotta tulisi selväksi, miksi minun on ollut hieman vaikeaa ymmärtää esimerkiksi sitä keskustelua, jota radiossa käytiin elokuvan ja kirjan Anna Kareninasta. Ja miten tästä kirjasta yleensä puhutaan. Olenko lukenut ollenkaan samaa kirjaa? Puhuttiin suuresta ja romanttisesta rakkaudesta ja siitä kuinka rohkeasti päähenkilöt heittäytyvät intohimonsa syövereihin, uhraten rakkauden hyväksi ensin onnensa, ja Anna lopulta henkensä. Ai kuinka se oli ihanan ihanaa. Ja tietysti tottakin mutta miksi se kuullostaa kuin olisi kirjan takakansitekstiä koko romaani?

Miten minä sitten koen tuon kirjan? Ensinnä sanon varmuuden vuoksi, että se on suuri, viisas, vaikuttava ja mahtava romaani. Ja sitten: siinä kaikkitietävä, jumalan kaltainen Tolstoi leikittelee henkilöidensä sieluilla – ja lukijan myös – kuin kissanpennuilla. Kuinka hänen ylivoimainen älynsä preparoi ja leikkelee romaanihenkilöt kappaleiksi ja panee ne mikroskooppiin. Niin, Annahan hajotetaan lopussa myös aivan fyysisesti. Annaa on sanottu täydelliseksi naiseksi, mutta ei hänen päässään näy paljon mitään liikkuvan. Vronski taas on koppava hölmö, ja Karenin turhan tutun oloinen pömpöösi tomppeli. Kareninin virkatoimien kuvaus on viiltävää. Ja Kitty ja Lev hiukan yksinkertaisia niinkuin Tolstoin ihannoimat talonpojat.

Ja kaikki tämä elämän koko kamaluus kiedotaan paksuun ja tunnevoimaiseen venäläisen kerronnan suloiseen poljentoon. Se armahtaa, niinkuin söisi hyvää borssikeittoa ja smetanaa.

Edellä aika vapaasti siteeratut henkilökuvat Tšehovista ja Tolstoista löytyvät kirjasta: Maxim Gorki: Henkilökuvia. Edistys, Moskova 1973.

Täytyypä lukea uudelleen Tšehovin ”Sydänkäpyseni”. Ehkä sitten ymmärrän paremmin naisia ja Annaa – ja Tolstoita. Saatan palata asiaan.