Opiskelu merkitsee että joutuu tutustumaan erilaisiin oppiaineisiin ja tieteenaloihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän outoja. Jollain mystisellä tavalla nuo oppiaineet ovat opiskelijan kurssivaatimuksiin ilmaantuneet. Valintaperuste lienee suhteellisen luotettava, eli traditio ja ulkomaisten yliopistojen esimerkki. Joskus tieteen tai tekniikan ala edistyy niin nopeasti, että aineet on napattu kurssiin enemmän tai vähemmän lennossa, muutama vuosi aiemmin niistä ei oltu kuultukaan. Myös poliittiset suhdanteet ja niin sanottu ”ajan henki” voivat vaikuttaa opinto-ohjelmiin, esimerkiksi Helsingin yliopistossa opetettiin rotuhygieniaa 1920-luvulla. Mutta ei nyt pohdita tätä toksista aihepiiriä.
Opiskelijat eivät välttämättä ymmärrä mikä on jonkun tietyn oppiaineen tehtävä heidän tutkinnossaan. Mahdollisesti he huomaavat sen kurssin aikana, tai sitten eivät. Itselleni kävi niin, että osallistuin Teknillisen korkeakoulun systeeminsuunnittelun kurssille, mutta minulla oli varsin hatara käsitys siitä. Asian tärkeys ei selvennyt edes kurssin aikana. Syy oli varmaan aika lailla itsessäni, joskus ymmärtäminen vain ottaa aikansa. Mutta jotain siitä jäi elämään. Kurssia luennoi Hans Andersin, hän oli selkeäsanainen puhuja ja henkilönä hyvin miellyttävä. Hän teki heti sinunkaupat opiskelijoiden kanssa ja pyysi kutsumaan itseään ”Hasseksi vain”. Tuollainen tuttavallisuus tuntui tosin hiukan epäilyttävältä. Mutta Andersin oli jo tuohon aikaan Suomen tietotekniikan suuria nimiä, ehkä hän ajatteli että häntä ujosteltaisiin.
Olin ilmoittautuneet kurssille, koska tietokoneet kiinnostivat minua kovin, ja haalin opinto-ohjelmaani kaikki aihetta sivuavat kurssit. Hassen kurssi ei ollut liian vaikea omaksuttavaksi, mutta en kuitenkaan osannut oikein arvostaa sen sisältöä. Siitä jäi kuitenkin mieleeni ruotsalaisen tietokonegurun Börje Langeforsin ajatukset. Hänen teesinsä menivät suunnilleen näin:
1. maailma on käsittämättömän monimutkainen
2. tietojärjestelmän pitää toimia tässä käsittämättömässä maailmassa
3. järjestelmän suunnittelija luo järjestelmän tekemällä käsitettäviä suunnittelutoimenpiteitä
En usko, että nämä ajatukset tekivät suurtakaan vaikutusta nuoriin opiskelijoihin. He tosin tunsivat olevansa hieman ihmeissään tässä monimutkaisessa maailmassa. Mutta he luottivat siihen, että varsin pian ja opiskelun myötä he pian oppisivat ymmärtämään sitä. He olivat täysin väärässä.
Vuosikymmenien kuluessa tämä opetus alkoi vaikuttaa minuun. Ehkä todellakin aloin vakuuttua siitä, kuinka monimutkainen maailma on. Minusta tämä oivallus on välttämätön lähtökohta. Mutta mitä tällaisen tiedon kanssa oikein pitäisi tehdä? Teesi kaksi antaa vihjeen. Tämän tosiasian kanssa pitää kyllä elää, mutta ei sille saa antaa periksi. Suomessa tunnetaan sanonta: ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Se on sotilaskieltä ja moni oppii sen armeijassa. Periksi antaminen on pahin vaihtoehto, on parempi tehdä mitä tahansa muuta. Teesi kolme sanoo, että ei ole yhdentekevää, miten tässä maailmassa yrittää selvitä. Toimenpiteet eivät saa olla umpimähkäisiä, vaan harkitusti valittuja, ja samalla niihin pitää suhtautua kriittisesti.
Pidän tästä systeeminsuunnittelun kokonaiskuvasta. Tärkeä asia on siinä selitetty, mutta selitys on epälooginen ja ristiriitainen. Se on ilmeisen oikea ja ilmeisen tosi, mutta käytännön ohjenuorana hyödytön. En osaa selittää asiaa. Jollain lailla tämä on maailmankuva, joka kertoo jopa jotain suurempaa, sen millaista on ihmisen elämä. Se on jonkinlainen filosofinen oivallus. Ilmankin tulee tietysti toimeen, mutta sen kanssa on hauskempaa.
Tämän periaatteen voi myös yleistää ja tulkita monella tavalla. Sovellan sitä nyt luonnontieteisiin ja insinööritaitoon. Luonnontieteet ovat kehittyneet yksinkertaisemmista teorioista kohti mutkikkaampia. Galileon mekaniikka korvautui Newtonin kinematiikalla, joka sai puolestaan tehdä tilaa suhteellisuusteorialle. Ja samaan aikaan luonnontiede laajeni toiseen suuntaan: sähköilmiöihin, kenttiin ja alkeishiukkasiin. Filosofit ovat tehneet tästä erilaisia ja kilpailevia johtopäätöksiä. Eräs päätelmä on, että tiede täydellistyy jatkuvasti kohti lopullista totuutta (joka siis olisi samalla tieteen loppu). Toinen johtopäätös näkee tieteen sarjana ”käsitettäviä toimenpiteitä”, jotka valitaan kulloiseenkin tarpeeseen. Tämä tuntuu oikeammalta, mutta on samalla lähellä epäilyttävää epistemistä relativismia, jonka mukaan kaikki tieteen väittämät ovat suhteellisia tai jopa ”sosiaalisia konstruktioita”. Tiede on toki ihmisen kannalta merkityksellistä, siksi se on syntynytkin. Mutta tavoitteleeko se samalla jotain syvempää joka olisi ihmisestä riippumatonta? Jätän kysymyksen auki, koska siihen ei tunnu olevan vastausta.
Insinööritaito on tiedettä konkreettisempaa, mutta samalla tavalla se on ihmisen tekemää, ja se soveltaa myös tieteenteossa hyviksi havaittuja periaatteita. On hyviä syitä uskoa, että minkä tahansa ihmisen kehittämän laitteen olemus on loppujen lopuksi arvoitus. Sitä on mahdotonta selittää tyhjentyvästi loogisesti tai tieteellisesti. Joku teknologian tutkija (nimeä en pysty nyt palauttamaan mieleeni) on todennut: mitä tahansa teknologian luomusta on mahdotonta erottaa ihmeestä.
Ja kuitenkin insinöörit tuottavat näitä ihmeitä, joita ei loogisesti voi ymmärtää. He toimivat Langeforsin systeemifilosofian mukaisesti ja tekevät käsitettäviä suunnittelutoimenpiteitä. Heillä voi olla valistunut ymmärrys maailman käsittämättömästä monimutkaisuudesta. Riippumatta siitä, onko heillä tällainen ymmärrys, he luovat omaa maailmaansa, jota sanotaan teknologiaksi. Se ei ole ehkä aivan täydellinen tai oikea maailma – mutta se on käsitettävämpi.
