Ikuinen ylioppilas ja ikuinen opiskelija

Lapsuudessani muistan kuulleeni, varmaan vanhemmiltani, määritelmän ”ikuinen ylioppilas”. Se tuntui kovin vähättelevältä. Muistan myös, että se liitettiin Aleksis Kiveen. En tiedä, miksi kansalliskirjailijaamme haluttiin vähätellä, sillä Seitsemän veljestä oli paraatipakalla pienessä kirjahyllyssämme, ja vielä kuvitettuna juhlapainoksena. Sitä paitsi työläistaustaiset vanhempani arvostivat koulutusta. Minutkin laitettiin oppikouluun, tosin valtion kouluun jossa oli halpa lukukausimaksu, ja jonne sen takia oli vaikea päästä. Selvisin kuitenkin pääsykokeesta, ja palkinnoksi sain valita mieleiseni jäätelöannoksen. Muistan sen hyvin, se oli nimeltään herkkuamme. Vohvelista tehdyssä ammeessa oli mansikkahilloa ja vaniljajäätelöä, ja päällä suklaakuorrutus. Se oli todella herkullinen. Vuosia myöhemmin minusta sitten tulikin sukumme ensimmäinen ylioppilas. En kuitenkaan jäänyt ikuiseksi ylioppilaaksi. Jatkoin opintoja teknillisessä korkeakoulussa, koska olin kovin kiinnostunut sähköstä. Opiskelu on maassamme onneksi halpaa. En kuitenkaan kehdannut jäädä vanhempieni elätettäväksi, puhumattakaan että olisin pummannut taskurahaa ruokaani ja kaljanjuontiin. Siksi menin osa-aikatöihin toisen vuosikurssin jälkeen.

Kotini pieni kirjahylly oli varmaan hyvä läpileikkaus tuo ajan työväen sivistyksellisistä arvoista. Joitain kirjoja muistan edelleen. Siellä oli Otavan neliosainen Pieni tietosanakirja. Sen luin vähitellen kannesta kanteen. Oli Linnan Pohjantähti ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia, Tähtien turvatit ja Talvi-iltain tarinoita. Oli Waltarin Sinuhe ja Turms kuolematon, muistan vieläkin, miltä tuntui lukea nuo hurjat kirjat. Oli myös Tolstoin Lapsuus ja poikavuodet ja Jascha Golowanjukin Isoäiti on kaistapäinen ja Hopeahaapojen maa (luulin kirjailijaa venäläiseksi, mutta hänet olikin adoptoitu Ruotsiin). Oli satukirjoja ja jatkuvasti karttuva rivi nuortenkirjoja minulle ja sisarelleni, Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri on edelleen mielikirjojani. Oli myös perin salaperäinen kirja: Arvi Talvitie, Kemiallinen teknologia, osa II. Sen tarinan olen kertonut aiemmin, tuo kirja vei minut jo koulupoikana teollisuuden ihmeelliseen maailmaan. Ja oli salaisuus, hyllyn taakse näkymättömiin oli huolella kätketty Ivar Lo-Johanssonin Onni. Se oli hätkähdyttävän pornografinen.

Luulen että vanhempani lukivat aika paljon. Kirjoja oli enemmän kuin mitä mahtui pieneen kirjahyllyymme, en kyllä muista missä niitä pidettiin. Marja-Liisa Vartio, Maria Jotuni ja Helvi Hämäläinen olivat ainakin lukulistalla. Myöhään iltaisin, kun me lapset olimme nukkumassa, kuulin joskus kunka isäni luki ääneen äidilleni. Ilmeikkäästi ja sointuvalla äänellä. Lapsena en sitä osannut edes ihmetellä. Isäni huvitti itseään myös kevyemmällä tekstillä. Säännöllisesti ostettiin Joulukärpänen, Joulupippuri ja Lipeäkala. Ulkomaisperäistä seikkailulukemistoa edustivat El Coyote ja Zorro, nuo supersankareiden edeltäjät jotka puolustivat naamioituneina oikeutta ”Meksikon tulenhehkuisen taivaan alla”. Ja oli pseudoamerikkalaiset Jerry Cottonit, joihin niiden suomalaiset kirjoittajat loivat oudosti tutunomaisen tunnelman.

Entä miten kehitti itseään ”ikuinen ylioppilas” Aleksis Kivi? Hän onnistui vähävaraisesta perheestään huolimatta suorittamaan ylioppilastutkinnon, siinä ja monessa muussa häntä tuki kulttuuripersoona Fredrik Cygnaeus. Kivi opiskeli Helsingin yliopistossa, mutta papiksi hän ei enää vastoin äitinsä toiveita halunnut, eikä hän maisteriksikaan lukenut. Kivi päätti sen sijaan hämmästyttävän määrätietoisesti ryhtyä kirjailijaksi. Ilmeisesti hän huomasi pian, etteivät opinnot häntä siinä mitenkään auta, ja opinnot saivat jäädä. Sen sijaan hän valmentautui kirjailijaksi lukemalla, todella paljon ja laidasta laitaan, ja myös hyvin uusia kirjoja. Kiven persoonallisuus on arvoitus, jota monet elämän- ja muut kirjurit ovat turhaan koettaneet availla, ainakaan itse en ole saanut siitä selvää. Hän heittäytyi aivan täysillä kirjailijan taloudellisesti kovin epävarmalle uralle. Toki häntä tuettiin taloudellisesti ja henkisesti ja hän sai joitakin palkintoja. Poliittisesti Kivi oli fennomaanien työväline, mutta ei sekään elättänyt. Ehkä hän luotti myyntituloihin, tosin niitä ei juuri tullut. Kivi kierteli itsekin kirjakauppoja ja tarjosi veljesten vihkoiksi jaettuja painoksia myyntitiliin. Ei hän selvästi edes harkinnut toista ammattia tai virkamiesuraa, sen tien hän hylkäsi jättäessään yliopiston taakseen.

”Ikuinen ylioppilas” on leimaava nimitys. Sillä vihjataan, että henkilö on jollain lailla epäonnistunut elämässään, kyvyttömyyttään, tyhmyyttään, laiskuuttaan tai muista syistä, kuten juoppous tai mielenterveysongelmat. Nykyisin en ole kuullut sitä käytettävän, vaikka lapsuudessani se oli yleinen luonnehdinta. Ehkä siinä oli silloin mukana jonkinlaista kateuden sekaista luokkavihaa. Varattomat ihmiset ilkkuivat rikkaiden kakaroille, joita kyllä tuupittiin kalliisiin yksityiskouluihin ja yliopistoihin, vaan eivätpä pärjää – vaikka ”pappa betalar”.

Mutta onko se nyt niin paha asia olla ikuinen ylioppilas? Teema on noussut esille aivan uudessa muodossa. Koulutusta ajatellaan tehokkuusnäkökulmasta, ja yliopistotkin ovat omaksuneet tämän näkökulman. Opiskelijan yliopistossa viettämä aika nähdään kustannuseränä ja suoritettu tutkinto koulutusjärjestelmän tuotoksena. Tuottavuus maksimoidaan lyhentämällä opiskeluaikaa. Myös opiskelijan kontaktipintaa yliopiston kanssa halutaan rajoittaa. Se näkyy opiskeluohjelmien virtaviivaistamisena, valinnaisten kurssien karsimisena ja poikkitieteellisen opiskelun rajoittamisena. Korkeakoululaitoksen optimaalinen toiminta halutaan nähdä valikoimana tarkkaan rajattuja tutkintoputkia, yksi putki kuhunkin yhteiskunnan tarpeeseen. Niin, kukahan osaisi kuvata nämä tarpeet ja niihin sovitetut putket. Etenkin kun korkeakoulutetun tuottavin työskentelyjakso sijoittuu tunnetusti muutaman vuosikymmenen päähän valmistumisesta, ja hyvin luultavasti toisenlaiseen maailmaan. Tiede, teknologia, yhteiskuntarakenne ja taloudellinen toimintaympäristö kun ovat tunnetusti jatkuvassa muutostilassa. Siksi korkeakoulu ei voi varustaa opiskelijaa valmiilla paketeilla tietoa ja toimintatapoja, vaan parhaan tiedon pohjata kootulla ymmärryskyvyllä tulevaisuuden varalta. Haluaisin pukea asian nykyään täysin vanhanaikaisena pidetyksi käsitteeksi. Ylipisto tuottavat sivistystä. Tämä asia ei ole vuosisatojen kuluessa muuttunut.

Pitää varmaan konkretisoida asiaa. Olen itse suorittanut eräänlaisen putkitutkinnon. Diplomi-insinöörin koulutus on saman tapaista kuin lääkäreillä. Ymmärrämme, että lääkärin tulee tuntea ihmisen anatomia jokseenkin tarkalleen. Tulee myös tuntea alustavasti ihmisen fysiologian toiminta ja farmakologian perusta, eli miten lääkkeet vaikuttavat. Samoin tulee tuntea erilaisten sairauksien ja traumojen syyt ja tunnusmerkit, ja mikrobiologian perusteet. Nämä ovat osa lääkärin perusputkea, jonka lisäksi opiskelija sitten valitsee erikoistumisalansa oppiaineet. Vastaava perusputki löytyy diplomi-insinöörin koulutuksessa. Siihen sisältyy varsin laajasti matematiikkaa ja fysiikkaa ja hieman kemiaakin. Perinteisesti insinöörin tulee hallita myös tekninen piirustustaito.

Olen siis suorittanut eräänlaisen putkitutkinnon, mutta tuo putki oli opiskeluni aikaan varsin väljä. Erikoistuin elektroniikkaan, mutta otin sen täydennykseksi kaikki löytämäni ohjelmointikurssit. Nykyään tämä valinta tuntuu kaukonäköiseltä, mutta 1970-luvun alkuvuosina ohjelmointi oli harvinainen kuriositeetti. Olin vain utelias. Opiskelin myös metalliteollisuuden valmistustekniikkaa, ja nyt jälkeenpäin voin sanoa, että siitä oli paljon hyötyä. Esiin voidaan nostaa erityisiä näkökulmia. Pitääkö ohjelmistoinsinöörin opiskella fysiikkaa tai materiaalioppia. Tai vastaavasti, pitääkö esimerkiksi psykiatrin tuntea anatomiaa tai fysiologiaa? Ehdotonta vastausta ei tietenkään voi antaa. Itse sanoisin että jossain määrin, ja se mikä peruskoulutuksen osalta jää vajaaksi, tulee ottaa haltuun opiskelun luoman sivistyskomponentin kautta. Vaihtoehto ei voi olla määritellä enemmän ja kapeampia koulutusputkia.

Onko mahdollista ylipäätään määritellä järkeviä koulutusputkia? Tämä voidaan nähdä epistemisenä eli tiedollisena ongelmana. Miten voitaisiin ylipäätään määritellä muuttuvassa maailmassa, mitä tulevan maisterin, insinöörin, lääkärin, juristin tai tohtorin pitäisi osata pitkän koulutusajan jälkeen tai vaikkapa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua siitä. Mutta on vielä hankalampia kysymyksiä. Onko nuori ihminen valmis astumaan kulutusputkeen. Tietääkö hän mitä aikoo elämällään tehdä, vai ryhtyykö opiskelemaan koska ei osaa muutakaan tehdä. Entä jos hänelle selviää muutaman vuoden kuluttua, että haluaakin muuttaa suuntaa? Tai entä jos hyvin motivoitunut opiskelija on tyytymätön opintoputkensa tarjontaan ja haluaa siihen laajempia tai poikkitieteellisiä valintoja. Jos kovin tiukka koulutusputki ei jousta, vaihtoehto voi olla hankkia kaksi tutkintoa. Pitääkö se sallia?

Otan esimerkin omista opinnoistani. Diplomi-insinöörin tutkintovaatimukset perustuivat aikanaan, ja varmaan perustuvat edelleen sellaiseen vanhentuneeseen otaksumaan, että tekniikka on sovellettua (lue yksinkertaistettua) matematiikkaa ja fysiikkaa. Siksi monet opettajani olivat akateemisia matemaatikkoja ja fyysikkoja. Aivan hyviä opettajia, mutta jotain puuttui. Opettajakuntaa täydensivät kyllä ansiokkaasti kokeneet teollisuusmiehet, mutta jotain jäi edelleen puuttumaan. Tosiasiassa insinööriopetuksen tiedollinen perusta ei ole yksinkertaistettua luonnontiedettä, vaan aivan omaleimainen tieteensä, tekniikan tiede. Tekniikan kehittämisen ja soveltamisen tarve tuo mukana haasteita, jotka ovat erilaisia kuin luonnontieteissä, ja ne ovat monessa suhteessa ainutlaatuisen vaikeita. Ja puuttui muutakin, sillä insinööritaito on myös sosiaalista, taloudellista ja yhteiskunnallista. Oma putkeni oli onneksi ilahduttavan monitekninen, sisältäen muun muassa perspektiivioppia, teknistä piirustusta, kemiaa ja sähkövoimatekniikkaa. Se saatoi olla kaukonäköistä, tai historiallinen jäänne.  Toisaalta omasta putkestani puuttui kokonaan projektinhallinta, laatutekniikka, organisaatiotieteet ja johtamisoppi. Ainoa poikkeus oli vapaaehtoinen sosiologian kurssi, joka tosin oli kovin naiivi. Ja hieman taloustiedettä, ja se vasta naiivia olikin. Muilta osin jouduin täydentämään osaamistani työelämässä, osittain itseopiskelulla, osin vaistomaisesti ja osittain karvaankin kokemuksen kautta.

Aion palata tähän aiheeseen tarkemmin kirjoituksessa Tekniikan lisälehdet.

Hieman yhteenvetoa. Lukija huomaa ainakin rivien välistä, että puhun väljempien kurssien ja vapaan opiskeluoikeuden puolesta. Koulutuksen suunnittelijat, hallintojohtajat ja poliitikot eivät pysty ottamaan vastuuta siitä, että edes teknisimmän näköiset opintoputket vastaisivat tulevaisuuden tarpeita, ja nuoret opiskelijat ovat aivan liian arvokas resurssi väärin kohdeltaviksi. Kokonaisuudessa tarvitaan itseohjautuvuuden elementti. Viisaat nuoret aistivat tulevaisuutta herkemmin kuin byrokraatit. Ja vielä tämä näkökulma: korkeakoulut ja ammattikoulutus ovat vain osa sitä puitetta, jossa nuoret ja vanhemmatkin ihmiset kehittävät taitojaan ja tutkivat maailmaa. On myös käden taidot, kuvataiteet, kirjallisuus, visuaalinen kulttuuri, musiikki. Nekin niveltyvät kokonaisuuteen, ja systemaattiseen opiskeluun enemmän kuin tulisi ajatelleeksi.

Ikuinen ylioppilas on ehkä asiantuntijan alku ja maailman toivo.

Käsittämätön monimutkaisuus

 Opiskelu merkitsee että joutuu tutustumaan erilaisiin oppiaineisiin ja tieteenaloihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän outoja. Jollain mystisellä tavalla nuo oppiaineet ovat opiskelijan kurssivaatimuksiin ilmaantuneet. Valintaperuste lienee suhteellisen luotettava, eli traditio ja ulkomaisten yliopistojen esimerkki. Joskus tieteen tai tekniikan ala edistyy niin nopeasti, että aineet on napattu kurssiin enemmän tai vähemmän lennossa, muutama vuosi aiemmin niistä ei oltu kuultukaan. Myös poliittiset suhdanteet ja niin sanottu ”ajan henki” voivat vaikuttaa opinto-ohjelmiin, esimerkiksi Helsingin yliopistossa opetettiin rotuhygieniaa 1920-luvulla. Mutta ei nyt pohdita tätä toksista aihepiiriä.

Opiskelijat eivät välttämättä ymmärrä mikä on jonkun tietyn oppiaineen tehtävä heidän tutkinnossaan. Mahdollisesti he huomaavat sen kurssin aikana, tai sitten eivät. Itselleni kävi niin, että osallistuin Teknillisen korkeakoulun systeeminsuunnittelun kurssille, mutta minulla oli varsin hatara käsitys siitä. Asian tärkeys ei selvennyt edes kurssin aikana. Syy oli varmaan aika lailla itsessäni, joskus ymmärtäminen vain ottaa aikansa. Mutta jotain siitä jäi elämään. Kurssia luennoi Hans Andersin, hän oli selkeäsanainen puhuja ja henkilönä hyvin miellyttävä. Hän teki heti sinunkaupat opiskelijoiden kanssa ja pyysi kutsumaan itseään ”Hasseksi vain”. Tuollainen tuttavallisuus tuntui tosin hiukan epäilyttävältä. Mutta Andersin oli jo tuohon aikaan Suomen tietotekniikan suuria nimiä, ehkä hän ajatteli että häntä ujosteltaisiin.

Olin ilmoittautuneet kurssille, koska tietokoneet kiinnostivat minua kovin, ja haalin opinto-ohjelmaani kaikki aihetta sivuavat kurssit. Hassen kurssi ei ollut liian vaikea omaksuttavaksi, mutta en kuitenkaan osannut oikein arvostaa sen sisältöä. Siitä jäi kuitenkin mieleeni ruotsalaisen tietokonegurun Börje Langeforsin ajatukset. Hänen teesinsä menivät suunnilleen näin:

1. maailma on käsittämättömän monimutkainen

2. tietojärjestelmän pitää toimia tässä käsittämättömässä maailmassa

3. järjestelmän suunnittelija luo järjestelmän tekemällä käsitettäviä suunnittelutoimenpiteitä

En usko, että nämä ajatukset tekivät suurtakaan vaikutusta nuoriin opiskelijoihin. He tosin tunsivat olevansa hieman ihmeissään tässä monimutkaisessa maailmassa. Mutta he luottivat siihen, että varsin pian ja opiskelun myötä he pian oppisivat ymmärtämään sitä. He olivat täysin väärässä.

Vuosikymmenien kuluessa tämä opetus alkoi vaikuttaa minuun. Ehkä todellakin aloin vakuuttua siitä, kuinka monimutkainen maailma on. Minusta tämä oivallus on välttämätön lähtökohta. Mutta mitä tällaisen tiedon kanssa oikein pitäisi tehdä? Teesi kaksi antaa vihjeen. Tämän tosiasian kanssa pitää kyllä elää, mutta ei sille saa antaa periksi. Suomessa tunnetaan sanonta: ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Se on sotilaskieltä ja moni oppii sen armeijassa. Periksi antaminen on pahin vaihtoehto, on parempi tehdä mitä tahansa muuta. Teesi kolme sanoo, että ei ole yhdentekevää, miten tässä maailmassa yrittää selvitä. Toimenpiteet eivät saa olla umpimähkäisiä, vaan harkitusti valittuja, ja samalla niihin pitää suhtautua kriittisesti.

Pidän tästä systeeminsuunnittelun kokonaiskuvasta. Tärkeä asia on siinä selitetty, mutta selitys on epälooginen ja ristiriitainen. Se on ilmeisen oikea ja ilmeisen tosi, mutta käytännön ohjenuorana hyödytön. En osaa selittää asiaa. Jollain lailla tämä on maailmankuva, joka kertoo jopa jotain suurempaa, sen millaista on ihmisen elämä. Se on jonkinlainen filosofinen oivallus. Ilmankin tulee tietysti toimeen, mutta sen kanssa on hauskempaa.

Tämän periaatteen voi myös yleistää ja tulkita monella tavalla. Sovellan sitä nyt luonnontieteisiin ja insinööritaitoon. Luonnontieteet ovat kehittyneet yksinkertaisemmista teorioista kohti mutkikkaampia. Galileon mekaniikka korvautui Newtonin kinematiikalla, joka sai puolestaan tehdä tilaa suhteellisuusteorialle. Ja samaan aikaan luonnontiede laajeni toiseen suuntaan: sähköilmiöihin, kenttiin ja alkeishiukkasiin. Filosofit ovat tehneet tästä erilaisia ja kilpailevia johtopäätöksiä. Eräs päätelmä on, että tiede täydellistyy jatkuvasti kohti lopullista totuutta (joka siis olisi samalla tieteen loppu). Toinen johtopäätös näkee tieteen sarjana ”käsitettäviä toimenpiteitä”, jotka valitaan kulloiseenkin tarpeeseen. Tämä tuntuu oikeammalta, mutta on samalla lähellä epäilyttävää epistemistä relativismia, jonka mukaan kaikki tieteen väittämät ovat suhteellisia tai jopa ”sosiaalisia konstruktioita”. Tiede on toki ihmisen kannalta merkityksellistä, siksi se on syntynytkin. Mutta tavoitteleeko se samalla jotain syvempää joka olisi ihmisestä riippumatonta? Jätän kysymyksen auki, koska siihen ei tunnu olevan vastausta.

Insinööritaito on tiedettä konkreettisempaa, mutta samalla tavalla se on ihmisen tekemää, ja se soveltaa myös tieteenteossa hyviksi havaittuja periaatteita. On hyviä syitä uskoa, että minkä tahansa ihmisen kehittämän laitteen olemus on loppujen lopuksi arvoitus. Sitä on mahdotonta selittää tyhjentyvästi loogisesti tai tieteellisesti. Joku teknologian tutkija (nimeä en pysty nyt palauttamaan mieleeni) on todennut: mitä tahansa teknologian luomusta on mahdotonta erottaa ihmeestä.

Ja kuitenkin insinöörit tuottavat näitä ihmeitä, joita ei loogisesti voi ymmärtää. He toimivat Langeforsin systeemifilosofian mukaisesti ja tekevät käsitettäviä suunnittelutoimenpiteitä. Heillä voi olla valistunut ymmärrys maailman käsittämättömästä monimutkaisuudesta. Riippumatta siitä, onko heillä tällainen ymmärrys, he luovat omaa maailmaansa, jota sanotaan teknologiaksi. Se ei ole ehkä aivan täydellinen tai oikea maailma – mutta se on käsitettävämpi.

Kosmiset taikurit - insinöörit

Puolalainen tieteiskirjailija Stanislaw Lem (1921– 2006) osasi kirjoittaa ällistyttävän profeetallista ja syvällistä testiä. Nyt tarkastelen häntä tutkijana, joka muokkasi ideoitaan tieteiskirjallisuuden muotoon. Oikeastaan hän kirjoitti fantasioitua filosofiaa.

Lem oli laajasti lukenut: hän opiskeli aikanaan lääketiedettä ja tekniikkaa, ja eräs erikoisala oli kybernetiikka. Häntä kiinnosti myös filosofia. Norbert Wiener oli juuri kirjoittanut legendaariset kirjansa Cybernetics ja The Human Use of Human Beings, ja ilmeisesti Lem tunsi ne hyvin. Lääketieteen kautta hänellä oli syvempi ote kybernetiikkaan kuin useimmilla insinööreillä tai filosofeilla. Hänen monien kirjojensa henkilö Ijon Tichy, jonkinlainen Lemin alter ego, viihtyi hyviin hullujen kyberneetikkojen ja hullujen tiedemiesten seurassa. Lem osoittaa myös syvällistä perehtyneisyyttä teknologian filosofiaan ja etiikkaan.

Teoksessa Kyberias (1965; suom. 1982) esiintyy kaksi erikoista hahmoa: Trurl ja Klapausius. He ovat jonkinlaisia kosmisia taikureita, robotteja, keksijöitä ja ennen kaikkea insinöörejä. Heille ei juuri mikään ole mahdotonta. Lem koskettaa tässä erästä tekniikan filosofian aluetta, joka on alkanut viime aikoina kiinnittää yleisempää huomiota tekoälykeskustelun myötä. Tekniikka, eli siis insinöörit tuottavat jatkuvasti asioita, joiden pitäisi olla filosofien ja jopa terveen järjen kriteerien mukaan mahdottomia. Mutta nuo aikaansaannokset syntyvät hieman eri lailla kun on ajateltu, ja niillä voi olla yllättäviä sivuvaikutuksia. Tämä teema on Lemillä profeetallinen, ja sitä ei ole juurikaan huomioitu.

Trurlin ja Klapausiuksen suhteelle on ominaista, että vaikka he ovat tavallaan kollegoita, he kilpailevat ankarasti siitä, kumpi on parempi, ja yleensä ikävin seuraamuksin. Mieleeni on tullut, viittaako tämä kylmän sodan asetelmaan: itä- ja länsiblokin kilpailuun. Nykyisin olen siitä varma. Lemin tekstit ovat täynnä merkityksiä ja viittauksia. Katsotaan muutama esimerkki.

Kerran Trurl keksi koneen, joka pystyy tekemään mitä tahansa jollain kirjaimella alkavaa asiaa. Ja näin tuo kone todella toimi. Klapausius keksi kysyä, osaisiko kone tehdä ”ei-mitään”? Kyllä vain, totesi Trurl ja käynnisti koneen. Ensin näytti siltä, ettei tapahdu mitään. Ehkä kone ei toimikaan. Mutta sitten he kauhukseen huomasivat, että maailma alkoi kovaa vauhtia tyhjentyä. Kone pysäytettiin heti, mutta suuri joukko ihania asioita oli jo peruuttamattomasti kadonnut. Eiköhän viittaus kylmään sotaan ole tässä ihan luultava.

Kertomuksessa Kunnon löylytys Trurl kehuskelee koneella, joka voi kopioida mitä tahansa. Klapausius kysyy sitten viattomasti, voisiko Trurl kopioida itsensä? Ilman muuta! Trurl hyppää koneeseen, ja pian siitä astuu esiin täydellinen Trurlin kopio. Siekailematta Klapausius hyökkää sen kimppuun ja alkaa piestä sitä armottomasti. Trurl protestoi, mutta Klapausius toteaa että tämähän on vain Trurlin kopio, joten sen murjomisella ei ole mitään väliä. Lukija ymmärtää että Trurl on huijannut. Rangaistukseksi hän saa ankaran löylytyksen, josta selviää vain vaivoin hengissä.

Tässä novellissa leikitään ajatuksella, että Trurlin kone olisi luonut niin sanotun filosofisen zombin. Käsite on monille tuttu tekoälykeskustelusta, mutta novellin kirjoitusaikana se ei vielä ollut yleisesti tunnettu. Ajatellaanpa, että ihmisestä tehdään täydellinen kopio. Se voi olla fyysisesti identtinen, eli atomin tarkkuudella samanlainen. Tai se voi olla funktionaalinen kopio, joka on rakennettu vaikka tyhjistä oluttölkeistä. Oluttölkkizombi olisi tietenkin epäkäytännöllinen. Se olisi suunnattoman hidas, ja lisäksi se olisi iso. Ehkä se ei mahtuisi edes aurinkokuntamme alueelle. Mutta toiminnallisesti se olisi identtinen ihmisen kanssa, kunhan tehtäisiin koon ja ajan skaalaus.

Joten kysymys kuuluu: onko tällainen zombi täysin samanlainen kuin se ihminen, jonka kopio se on? Eli onko se tietoinen, ajatteleva ja tunteva olio? Useimmat filosofit tuntuvat vastaavan: ei ole. Eivätkä he edes tee eroa oluttölkkizombin ja tarkan kopion välillä. Kumpikaan ei kelpaa. Perusteena voisi olla, että zombilla ei ole sielua, mutta nykyaikainen filosofi ei voi vakavissaan puhua sielusta. Niinpä he keksivät mutkikkaita ja lähes akrobaattisia perusteluja välttääkseen sanan ”sielu” käyttöä.

Lemillä onkin filosofeihin hieman viisto suhde. Hän toteaa eräässä novellissa: ” .. sillä mitäpä muuta filosofia on kuin yritys ymmärtää tosiasioita pidemmälle kuin mitä tiede sallii.”

Lem vaikuttaa nykyisin täysin ajanmukaiselta myös suhteessaan kybernetiikkaan. Lem oli syvästi vaikuttunut Wienerin kirjoista ja kybernetiikasta. Lemin nuoruudessa kybernetiikka edusti suurta filosofista ja teknologista ideaa.

Kybernetiikka antoi myös ratkaisevan sysäyksen tekoälyn tutkimukselle. Tämä tapahtui samaan aikaan kuin tietokoneiden läpimurto, 1950-luvun puolivälissä. Koska digitaalinen teknologia oli nopeasti kehittyvä ja dynaaminen ala, vallitsevaksi tekoälyn lähestymistavaksi muodostui kybernetiikan asemasta laskentaan ja logiikkaan perustuva digitaalinen tekoäly. Tämä tilanne on kuitenkin muuttumassa, ja eräänä syynä näyttäisi olevan tekoälytutkimuksen liittoutuminen aivojen tutkimuksen kanssa.

Lem näki tarkasti myös kybernetiikan pimeän puolen. Hänen eräällä päähenkilöllään Ijon Tichyllä oli useita kohtaamisia kyberneetikkojen kanssa, ja nuo kohtaukset olivat outoja ja pelottavia. Kyberneetikot olivat usein alkemisteihin verrattavia fanaatikkoja, jotka rakentelivat kiihkeän innostuksen vallassa vastenmielisiä luomuksiaan ymmärtämättä oikeastaan lainkaan, mitä olivat tekemässä. Lemin kyberneetikot ovat avaruusajan goottilaisia frankensteineja, he leikkivät pimeillä voimilla.

Olen aiemmin kirjoittanut kirjailijoista, joilla on eräänlainen kaksoiselämä (ks. teksti Kirjallista kaksoiselämää). Heissä on oikeastaan kaksi aivan erilaista kirjallista tuotantolinjaa. Lem kuuluu selvästi tähän joukkoon. Hän sijoitti suuret teknologiset, yhteiskunnalliset ja tieteelliset visionsa vakaviin ja klassisiin romaaneihinsa: Solaris, Voittamaton, Eeden. Isännän ääni, Tales of Pirx the pilot (novelleja). Tässä hän toimi täysin tieteiskirjallisuuden parhaiden perinteiden jatkajana. Mutta skeptiset ja kriittiset ideansa ja mielipiteenä hän sijoitti fantastisiin, ironisiin ja satiirisiin teoksiin: Kyberias, Tähtipäiväkirjat, Paluu tähdistä, Rauha maassa, Futurologinen kongressi.

Lem kirjoitti lisäksi paljon tekstejä, joita on hankala edes luokitella. Koska hän ajatteli paljon.