Aku Ankkaa on mainostettu, ja mainostetaan edelleen lauseella ”maailman hauskin sarjakuvalehti”. Tällainen väite on tietysti mahdoton näyttää toteen. Mutta onko kyseinen lehti edes ylipäätään hauska? Nauravatko lehden lukijat todella kippurassa lehteä lukiessaan? Enpä usko. Itse väittäisin, että lehti ei ole ollenkaan hauska. Hauskuus on sellainen adjektiivi, joka ei lehteen mitenkään sovellu.
Tietenkin minulla on jokin tausta omalle akuankka- mielikuvalleni. Aloitan siis alusta. Aku Ankka-lehti alkoi ilmestyä Suomessa nykymuodossaan vuonna 1951. Vanhempani tilasivat lehden luultavasti 1950-luvun puolivälissä. Varmaan he ajattelivat, että se kohentaisi lukutaitoani, tai että se olisi minulle sopivaa luettavaa. Opin nimittäin lukemaan 4- tai 5-vuotiaana, ja luin kaiken, minkä sain käsiini, kuten sanomalehdet - tai puhelinluettelon keltaiset sivut, muistan vieläkin, että ne oli tosi kiehtovia.
Ja nyt pitää sanoa, että puhun nimenomaan Carl Barksin piirtämistä sarjakuvista. On totta, että ankkasarjojen olemusta on pohdittu paljonkin, koska lehti nousi maailmalla, ja erityisesti Suomessa ainutlaatuiseen suosioon. On ihmetelty vaikkapa normaalien perhesuhteiden ja erityisesti avioliittojen täydellistä puuttumista. Siinä maailmassa ei ole isiä eikä äitejä, ainoastaan veljiä, enoja, setiä ja serkkuja. Lapset siis vain putkahtavat jostain, ja sysätään jonkun sukulaisen huollettaviksi. Itse en sitä aikanaan suuresti ihmetellyt, enkä aio asiantilaa sen kummemmin ruotia. Mutta ilman muuta se vaikutti sarjakuvien ilmapiiriin. Hahmot tuntuivat tasa-arvoisemmilta. Vaikka veljenpojat olivat kootaan pieniä, he olivat jollain lailla aikuisia. Ja se oli sarjakuvaa lukevalle lapselle vapauttavaa: kyllähän varmaan melkein jokainen lapsi sisimmässään haluaisi olla aikuinen.
Tuli kai selväksi, että minun Ankkalinnani on Carl Barksin luomus. En sitä tietenkään ymmärtänyt. En tiennyt, että julkaisijasta syntyi pian teollisuuslaitos, joka alkoi suoltaa valtavia määriä enemmän tai vähemmän hyvin koostettuja tuotteita. Jonkinlainen häiriö syntyi, kun kohtasin hieman erilaisia Akuja. Niillä oli pidempi nokka ja hieman erilainen ilme. Ne olivat Al Taliaferron piirtämiä Akuja. Nekin olivat sympaattisia ja huolella piirrettyjä, pidin niistä melkein yhtä paljon kuin alkuperäisistä. En voinut mitenkään tietää, että lehden kanteen nimensä laittanut Walt Disney ei niitä piirtänyt, vaan firmassa toimi suuri määrä enemmän tai vähemmän taitavia taiteilijoita, joiden nimet pidettiin salassa. Vasta vuosien kuluttua, kun lehdissä julkaistiin niin kehnosti piirrettyjä sarjakuvia, että Disneyn imago kärsi, salaisuutta ei enää kannattanut säilyttää.
Nykyisin ankkahistoria tunnetaan tarkasti, ja Aku Ankan taipaleen tiedetään alkaneen jo 1930-luvulla. Nimenoaan Al Taliaferro ja Carl Barks loivat ne hahmot ja sen miljöön ja piirrostavan ja kerronnan sävyn, joista lapsena niin kovasti pidin. Heidän käsittelyssään ankkalinnan väki muuttui todentuntuiseksi ja hyvin sympaattiseksi. Hahmot eivät enää olleet alkuaikojen piirroselokuvien räävittömästi melskaavia riekkujia, vaan ne saivat persoonalliset ja syvälliset luonteet. Eikä ihme, sillä taiteilijat käyttivät esikuvina todellisia ihmisiä. Esimerkiksi Iines Ankan mallina oli Taliaferron vaimo, ja Mummo Ankka sai piirteensä Taliaferron anopilta. Carl Barks keksi Roope Ankan Charles Dickensin kuuluisasta joulukertomuksesta. Roopen (Uncle Scrooge) esikuvana oli Ebenezer Scrooge, ahne, rikas ja vastenmielinen saituri. Barks siirsi hahmon kertomukseen Joulu Karhuvuorella. Mutta vähitellen hän muutti hahmon sympaattisemmaksi, näin ilkeää hahmoa hän ei halunnut sietää jatkossa. Luultavasti muutkin hahmot kehittyivät vastaavalla tavalla. Piirtäjät loivat hahmoja, jotka olivat kiinnostavia ja joiden seurassa oli mukava viettää aikaa. Tämä väki syntyi vuosien kuluessa, ja sarjakuvista vakiintui eri kääntäjien tekemiä tekstejä. Siksi mukana on epäjohdonmukaisuuksia. Esimerkiksi Tupu, Hupu ja Lupu eivät ole veljenpoikia vaan sisarenpoikia. He ovat Akun kaksoissisaren Della Ankan lapsia.
Alussa jo kritisoin mainoslausetta ”maailman hauskin sarjakuvalehti”. Aku Ankka ei todellakaan ole erityisen hauska. Barksin kertomukset ovat vaihtelevia, melko verkkaisia, tapahtumiltaan usein varsin arkisia, mutta silti mielikuvitusta kiehtovia, ja mikä parasta, silloin tällöin juoni yltyi aivan tolkuttomaksi. Koomisia käänteitä on kuitenkin melko vähän, samoin jännitystä. Lisäksi sarjakuvissa käsitellään aika paljon erilaisia tunteita ja sosiaalisia tilanteita, ne ovat psykologisia. Ne ovat myös moraalisia, mutta eivät moralisoivia. Ankkalinnan miljöö on myös hyvin universaali. Amerikkalaisia piirteitä on vähän, siihen on helppo samaistua. Kaupungin lähellä on vuoria, erämaita ja valtameren rannikko. Siis sopivasti eksotiikkaa. Barksin luoma hahmo Pelle Peloton (Gyro) avaa puolestaan näköalan tieteeseen, tekniikkaan ja keksintöihin, sekin oli lapsen silmille tosi kiehtovaa. Varsinaiset tiedemiehet sen sijaan kuvataan usein pitkäpartaisiksi ääliöiksi. No, ehkä siihen on ollut joku syy. Usein sarjakuvissa vieraillaan Mummo Ankan maatilalla. Siinä on oma eksotiikkansa, ja koska itse olin kaupunkilaispoika, minulla oli vastaavia kokemuksia.
Roope Ankka on siis kesytetty ja inhimillistetty Dickensin saituri. Sopivaa jännitystä ja tarinan aiheita tuottaa Karhukopla, joka toistuvasti yrittää ryöstää Roopen rahat. Joskus on sanottu että he ovat kommunisteja. Rinnastus ei oikein toimi, vaikka porukalla on punaiset puserot, ja he tanssivat joskus ripaskaa. Oikeat kommunistit haluaisivat muuttaa maailmaa, ja rahaa he tarvitsisivat vain poliittisen toiminnan kuluihin. Mutta en ole havainnut Karhukoplalla mitään ideologiaa, paitsi ahneuden. Pikemmin uskoisin, että he ovat kilpailevia kartellikapitalisteja, ja niitähän amerikkalaiset inhoavat. Roope Ankka- tarinat edustavat poliittisinta ja ristiriitaisinta aineistoa. Usein niissä matkustetaan ulkomaille, missä Roope käyttäytyy yleensä avoimen sovinistisesti ja kolonialistisesti. Mutta en nyt halua mennä sille osastolle.
Ankkalinnan hahmojen ja erityisesti Akun vilpittömyys, naiivius, uteliaisuus, pohdiskelevuus ja yritteliäisyys, sekä monet ihmisistäkin tutut heikkoudet saivat minut jo lapsena pauloihinsa, ja lumous on jossain määrin edelleen säilynyt. Oli tietysti muitakin kiehtovia sarjakuvalehtiä. Koulukaverit luki Korkkareita (Korkeajännitys), missä britit kävivät ikuista taisteluaan natseja vastaan. Korkkarien lukijat piti itseään jotenkin kovina kundeina - halusivat kai tuntea itsensä korostetun vanhoiksi, ja joskus polttivat tupakkaa. Minulle Korkkarit oli liian yksioikoisia. Myös Tarzanit ja Tex Willerit tuntuivat tylsiltä, samoin Mustanaamio. Yksinäinen Ratsastaja oli myös tylsä, paitsin että ihailin hänen intiaanikaveriaan Tontoa (enkä tiennyt että Tonto tarkoittaa tyhmä). Taika-Jim oli hieman outo mutta fantastinen. Sitä oli myös Brick Bradford (Sam Seikkailija) ja Flash Gordon. Sitten jo teininä löysin läjän vanhoja Teräsmiehiä. Olin lumoutunut niiden lapsellisesta outoudesta. Akusta alkoi ketju joka teki minusta scifi-fanin.
