Eräs tunnettu ja mielestäni ihan fiksu henkilö – en nyt mainitse nimeä – koetti jollain tavalla kritisoida rasismin vastustusta. Hänen mielestään ihmisroduista voi puhua, koska se on asia, jonka jokainen näkee omilla silmillään. Onkohan se ihan noin mutkatonta. Ihmisten syrjintää ei tietenkään voi mitenkään hyväksyä, ja lisäksi eräs syrjinnän tavallinen peruste eli ajatus rotujen eriarvoisuudesta on sitäkin oudompi, kun koko ”rodun” käsite on perin juurin sumuinen.
Joten aloitetaan alusta, eli biologiasta. Luonnontieteen voimanlähteenä on tieteellisen vallankumouksen perusidea. Luontoa voi tutkia, sitä saa tutkia, ja sitä pitää tutkia, koska näin lisätään ymmärtämystämme maailmasta. Tämä oivallus synnytti valtavan tiedonjanon mitä erilaisimmilla tiedon aloilla. Syntyi myös elollisen luonnon tutkimus eli biologia. 1700-luvulta lähtien alkoi paisua valtava luontoa kuvaavien tutkielmien ja kirjojen tulva.
Luonnontutkimuksen perustavaksi lähestymistavaksi muodostui pian luokittelu. Luonnossa voidaan todella tunnistaa kasvien ja muiden eliöiden lajeja. Lajien sisällä yksilöt ovat samankaltaisia, ja ne taas poikkeavat selvästi muiden lajien yksilöistä. Luokitusjärjestelmiä sanotaan taksonomioiksi. Luokittelun varhainen mestari oli ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linné (1707–1778). Häntä eivät kiinnostaneet pelkästään lajit, vaan hän keksi kokonaisen samankaltaisuuksien asteeseen perustuvan hierarkian: lajit, suvut, lahkot ja luokat. Hän keksi myös systemaattisen tavan nimetä lajeja: lajin nimi muodostui siten kahdesta osasta: suvun nimi ja lajin nimi. Esimerkiksi Viola tricolor, eli viulunkaltainen kukka, kolmivärinen. Yleiskielessä kasvin nimi on keto-orvokki. Linnén luokitus- ja nimeämismenetelmä oli oikeastaan mielivaltainen. Se perustui eliöyksilöissä havaittavissa oleviin piirteisiin tai ominaisuuksiin ja niiden vertailuun. Käytännössä se kuitenkin toimii varsin hyvin, koska Linné oli kasveja luokitellessaan tarkkanäköinen.
Linnén luokittelujärjestelmä oli tieteen riemuvoitto, ja sen kehittäjää juhlittiin ”kasvitieteen ruhtinaana”. Järjestelmän sisään oli kuitenkin rakennettu pommi. Se oli nimittäin täysin staattinen. Lajit eivät voi muuttua, sillä Jumala oli ne kerran luonut, ja Linné vain laittoi ne järjestykseen. Linné ei mitenkään avannut luokituksensa perusteita – tai ainakaan hän ei sellaista rohjennut pohtia. Mutta eikö lähilajien ja sukujen sisäiset samankaltaiset piirteet voi selittyä sukulaissuhteilla? Ehkä lajit sittenkin muuttuvat tai kehittyvät?
Noin sadan vuoden kuluttua pommi räjähti. Charles Darwin julkaisi teoksen Lajien synty (1859). Siinä hän esitti, että eliöiden luokittelu heijastaa niiden kehityshistoriaa ja siinä syntyneitä sukupuita. Teoksen vaikutus oli järisyttävä, Raamatun luomiskertomus romuttui hetkessä. Kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun parissa päivässä. Kirjasta on sanottu, että se on tärkein kirja, mitä koskaan on kirjoitettu, tai edes tullaan kirjoittamaan. Siitä tuli myös maailman vihatuin kirja, ja sitä vihataan edelleen. Eliöiden luokitteluun saatiin nyt uusia näkökulmia. Morfologinen luokittelu perustuu havaittaviin piirteisiin, ja kladistiikka tutkii lajien polveutumista ja sukupuuta.
Mutta onko lajien synty kuitenkaan totta? Sehän perustuu piirteiden havainnointiin ja päättelyyn. Kului vielä sata vuotta, ja seuraava pommi räjähti. Darwinin teoria todennettiin biokemian ja fysiikan eksakteilla menetelmillä, kun DNA:n rakenne ja sen toiminta sekä eliöiden kehityksessä että niiden toiminnan säätelyssä alkoi selvitä.
Asiat eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia. Mikä oikein on laji? Vastaus on suunnilleen, että lajin sisällä kiertää geneettistä materiaalia, toisin sanoen lajin yksilöt voivat lisääntyä keskenään, ja myös jälkeläiset kykenevät lisääntymään. Laji on eliöiden luokittelun peruskäsite. Lajit toki muuttuvat vähitellen, ja jos sattuu, että joku populaatio joutuu eristykseen, muutos voi olla nopeaakin, etenkin jos elinolosuhteet ovat erilaiset kuin pääpopulaatiolla. Tätä lajien muuttumista sanotaan lajiutumiseksi. Jo Darwin pani merkille, että lajin sisällä yksilöissä on varsin paljon eroja eli muuntelua. Tämä on tärkeää, koska se auttaa lajia sopeutumaan, kun olosuhteissa tapahtuu muutoksia. Tämä tietenkin koskee myös ihmisiä. On hyvin tärkeää, että olemme kaikki hieman erilaisia, se on lajimme säilymisen tärkeä resurssi.
Entä mikä sitten on rotu? Rotukäsitteen juuret ovat kasvi- ja eläinjalostuksessa. Valikoimalla lisääntyviä yksilöitä jonkun ominaisuuden mukaan tuo ominaisuus on saatu, ainakin joissain tapauksissa, vahvistumaan jälkeläisissä. Rodunjalostus on ikivanha ja kokeellinen käytäntö. Rodun yksilöt ovat siis edelleen samaa lajia kuin se populaatio, josta on lähdetty. Rotu on jonkinlainen lajin alaluokka, ja ne ominaisuudet, joiden kautta se on määritelty, ovat rodussa enemmän tai vähemmän pysyviä. Biologiassa rotu-sanaa ei enää juurikaan käytetä sen epämääräisyyden ja ikävien vivahteiden takia.
Kävi nimittäin niin, että kun Darwin julkaisi kuuluisan kirjansa, lähes heti keksittiin myös evoluution idean pimeä puoli. Alettiin puhua ihmisrodun jalostuksesta, ja syntyi hienolta tuntuva sana eugeniikka. Alettiin pohtia millaiset ihmisen ominaisuudet ovat suotavia. Ja kun jotain ihmisryhmää haluttiin syrjiä, sitä alettiin perustella eugeniikalla. Poikkeavilta jopa riistettiin ihmisarvo, ja rotua on käytetty perusteena kansanmurhiin. Darwin ei eugeniikalle lämmennyt, se on karkeaa ja yksinkertaistavaa väärintulkintaa.
Tarkastellaan vielä lähemmin rodun käsitettä. Yleensä rotu määritellään selvästi havaittavien ominaisuuksien perusteella. Mutta tiedämmekö edes, mitä ominaisuudella tarkoitetaan? Sukelletaan hetkeksi hiukan genetiikkaan. Kun DNA:n toimintaa alettiin selvittää, huomio kiintyi pian geeneihin. Ne ovat DNA:n pätkiä, jotka vaikuttavat eliön jonkun piirteen kehittymiseen tai jotka säätelevät eliön toimintaa. Asia tuntui ensin ratkaistulta, mutta pian jouduttiin vaikeuksiin, kun selvisi että ihmisen perimässä on vain noin 20000 geeniä. Mitä ihmettä, voidaanko niin mutkikas eliö kuin ihminen määritellä näin niukalla kokoelmalla ominaisuuksia? Pituus, paino, sormien lukumäärä, silmien väri, hiusten väri, ripsien pituus, nenän muoto, korvan nipukka, ja niin edelleen ovat kai ominaisuuksia, mutta onko jokaisella todella oma geeni? Ei tietenkään. Itse asiassa jokainen kuvailtavissa oleva ihmisen piirre syntyy mutkikkaalla tavalla lukuisten geenien yhteisvaikutuksesta. Joku geeni saattaa vaikuttaa siihen voimakkaasti, toinen heikommin, kolmas ehkä estää sen ilmaantumisen, ja niin edelleen.
Biologi Adam Rutherford kertoo esimerkin. Mustalaisperheeseen voi syntyä lapsi, jolla on siniset silmät ja vaalea tukka. Se on harvinaista, mutta kun erästä tällaista lasta tutkittiin, kävi ilmi että hän on todella mustalaisvanhempiensa jälkeläinen. En nyt mene genetiikkaan pidemmälle, mutta olen kirjoittanut aiheesta blogikirjoituksen Mitä olet aina halunnut tietää genetiikasta mutta et ole uskaltanut kysyä (Matkaseuraa,osa 4). Niin, jostain koulukirjojen opetuksista on jäänyt elämään tieto, että on olemassa geneettisesti dominoivia ominaisuuksia ja väistyviä ominaisuuksia. Ruskeasilmäisyys on dominoiva ominaisuus. Tämä saattaa johtaa sellaiseen virhetulkintaan, että sinisilmäiset ovat ”uhanalainen rotu”.
Palaan velä siihen, mitä tarkoittaa ”ominaisuus”, ja lainaan näkökulman aivan toiselta alalta, eli tekniikasta ja insinööritieteistä. Suunnittelijana toimineelle insinöörille on aivan selvää, että ominaisuus voi olla hyvinkin subjektiivinen ja jopa aivan mielivaltainen asia. Mutta se voi olla myös suunnittelun kohde. 1970-luvulla japanilaiset autot tulivat voimalla maailman markkinoille. Ne olivat halpoja, laadultaan ylivoimaisia, ja kuluttajat pitivät niistä. Amerikkalaiset ja eurooppalaiset tehtaat olivat shokissa, mitä oli tapahtunut? Pian selvisi, että japanilaiset olivat kehittäneet suunnittelumenetelmän nimeltä QFD (quality function deployment). Sen ytimenä on matriisi tai taulukko, jonka riveinä ovat halutut tuoteominaisuudet. Sarakkeita ovat puolestaan tekniset parametrit. Koska jokaiseen ominaisuuteen voi vaikuttaa useita parametreja, taulukon soluihin kirjoitetaan kyseisten vaikutusten painoarvot. Teknisten parametrien välillä voi olla riippuvuuksia, joten voidaan piirtää toinen taulukko kuvaamaan niitä. Esimerkiksi auton ajomukavuus on enemmän tai vähemmän subjektiivinen asia, mutta on kuitenkin aika suoraviivaista linkittää se jousituksen jäykkyyteen, ohjaustehostimen herkkyyteen ja mittariston selkeyteen.
Mielestäni QFD;n kaltainen esitystapa voisi havainnollistaa geenien toimintaa eliön ominaisuuksien tuottajana, korvaamalla tekniset parametrit geeneillä. Ideaa voi vapaasti käyttää, mutta varmaan biologeilla on jo jotain vastavia menetelmiä käytössään.
Voidaan tehdä joitakin johtopäätöksiä.
Ensinnäkin, ominaisuudet ovat usein varsin subjektiivisia.
Toiseksi, ne syntyvät yleensä monen geenin yhteisvaikutuksesta, ja
kolmanneksi, jos halutaan vaikuttaa lajin ominaisuuksiin valinnan tai
geenien editoinnin kautta, sillä on usein yllättäviäkin
sivuvaikutuksia. Aikanaan kettuja koetettiin jalostaa kesyiksi, niitä olisi silloin helpompi tarhata. Lopulta saatiinkin aikaan kesyjä kettuja, ne olivat koiramasen säyseitä, ja luottivat ihmisin. Mutta samala niiden turkki mtuuttui kirjavaksi ja karheaksi.
Juuri tätä kirjoitettaessa Suomeen palautettiin ruotsalaisten "rotututkijoiden" 1800-luvulla hautausmailta varastamat pääkallot. Episodi kuvaa tieteelliseksi väitetyn rotututkimuksen oudointa piirrettä. Tällaiset tutkijat mittailivat aikanaan, ja vielä 1960-luvulla ihmisten kalloja. Kansojen välillä joko löytyi tai ei löytynyt eroja kallojen tyypillisissä muodoissa. Sen sijaan minkäänlaista teoriaa kallon muodon ja ihmisarvon yhteydestä ei edes yritetty esittää. Mittauspuuhastelu tarvittiin antamaan tieteellistä väritystä ennakkoluulojen lietsomiselle. "Rotu" oli tässä myös kätevä apukäsite.
