Olen tiennyt, että Tatu Vaaskivi on ollut jonkinlainen kirjailija 1900-luvun alkupuolelta. Hänen tuotannostaan ja kirjailijanlaadustaan minulla on ollut laimea ja jotenkin pölyttynyt vaikutelma. Koulussa, eli 1960-luvulla, hänestä ei hiiskuttu mitään. Mistä ihmeestä tämä nuiva vaikutelma on syntynyt? Ehkä se on suodattunut jonkinlaisesta kulttuurin taustakohinasta, kaukaa sivuavista vihjauksista lehdissä tai radiossa. Joka tapauksessa se merkitsee sitä ikävää tosiasiaa, että Vaaskivi oli painunut kulttuurin marginaaliin jo minun lapsuudessani. Ei merkittävä eikä tärkeä. Nykypäivän nuorille ihmisille hän lienee vielä etäisempi. Arvaisin että ehkä yksituhannesta tai kymmenestä tuhannesta tunnistaa edes nimen.
Tämä kaikki muuttui kohdaltani tänä vuonna, ”yhdellä rysäyksellä”, kun luin kaksi hänen kirjoistaan. Olin shokeerattu, niin kuin kirjoituksen otsikosta voisi arvata. Valitsin tuon otsikon myös kunnioittaakseni yhtä hänen kirjaansa, Loistava Armfelt.
On syytä antaa kirjailijasta hieman elämänkertatietoja. Tatu Vaaskivi, entinen Wahlstén, syntyi Helsingissä vuonna 1912, ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Oulussa. Hän opiskeli lehdistöalaa Helsingin kansalaiskorkeakoulussa. Vuona 1930 hän sai paikan sanomalehti Kalevan toimitusharjoittelijana, ja alkoi toimia kirjallisuuskriitikkona. Vuonna 1935 hänet pyydettiin Suomalainen Suomi - lehden päätoimiseksi kirjallisuusarvostelijaksi Helsinkiin. Hän oli Suomen johtavia kriitikkoja ja esseistejä. Hän liikkui tottuneesti pääkaupungin boheemeissa kulttuuripiireissä. Hän avioitui runoilija Elina Vaaran kanssa. 1930- luvulla alkanut kirjallinen tuotanto käsittää esseitä, tutkielmia, elämänkertoja ja historiallisia romaaneja. Vaaskivi kuoli vuonna 1942, vain 30 vuoden iässä.
Vaaskiven monipuolinen kirjallinen tuotanto heijastaa poikkeuksellisen laajaa lukeneisuutta, tarkkaa psykologista silmää ja vilkasta mielikuvitusta. Hänen kynänsä on sujuva: teksti luistaa vaivattomasti ja nautittavasti. Kirjallinen tuotanto käsittää 16 teosta, ne ovat aiheeltaan vaihtelevia, ja lajityyppeinä ovat tutkielmat, elämänkerrat, kertomukset ja historialliset romaanit. Epäilemättä jokaisen teoksen luomiseen on liittynyt intensiivistä ja syventyvää tutkimustyötä.
Tämän päivän lukijalle kiinnostavimpia ovat historialliset romaanit. Kerron hieman vaikutelmistani teoksista Loistava Armfelt ja Pyhä kevät, koska olen ne lukenut. Armfelt on tosin vielä kesken. Lisäksi aion lukea kaksiosaisen teoksen Yksinvaltias.
Loistava Armfelt kertoo suomalaisen aatelismiehen Kustaa Mauri Armfeltin (1757-1814) elämästä ja matkoista pitkin Euroopan ruhtinashoveja. Hän oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n suosikki, kuninkaan murhan jälkeen hän pakeni ulkomaille. Kirja ei muodosta yhtenäistä kertovaa romaania, pikemminkin se on sarja ajassa eteneviä kohtauksia Armfeltin elonkaaren varrelta. Ja millaisia kohtauksia: ne ovat kuin kimaltavia, värikkäitä jalokiviä, täynnä tarkkoja ja koomisiakin havaintoja. Romaanin suolana ovat lukuisat merkkihenkilöt, joita päähenkilön matka sivuaa, esimerkiksi Potjemkin, Katariina II, Fredrik Suuri, Sprengtporten, Maria Antoinette, Ludvig XIV, Aleksanteri I. Henkilökuvat piirretään tarkasti, oivaltavasti ja jopa lievällä huumorilla ja myötätunnolla.
Varakas aatelinen syntyperä tai erityisasema hovissa – yleensä se oli sama asia – toimivat tuohon aikaan eräänlaisena klubin jäsenkorttina, joka oikeutti saamaan majoitusta ja kestitystä niin pitkäksi ajaksi kuin oli tarpeen jonkun toisen klubin jäsenen luona. Ja vastaavasti se velvoitti myös tarjoamaan kestitystä. Vallitsi eräänlainen yläluokan keskeinen solidaarisuus, jota saattoivat tosin joskus häiritä valtioiden väliset ristiriidat ja poliittiset juonittelut. Tällaisessa verkostossa Armfelt liikkui.
Eräs asia tulee mieleen. On kirjoitusajankohtaan nähden ymmärrettävää, että kirjaa vaivaa lievä anakronismi. Se korostaa turhaan päähenkilön suomalaisuutta. Tuohon aikaan Suomi oli vain hädin tuskin olemassa, Euroopassa se tuskin tunnettiin tuolla nimellä. Se oli Ruotsin itäinen kolkka, ja ennen kaikkea hyvin syrjäinen, vain Venäjän läheisyys teki alueesta jossain määrin kiinnostavan.
Pyhä kevät sijoittuu Jeesuksen elämän loppuvaiheisiin, Rooman hallitsemaan Juudean provinssiin, joka sijaitsee Palestiinan eteläosassa. Kirjassa joukko seurueita tai karavaaneja vaeltaa kohti Jerusalemia osallistuakseen pääsiäisen juhlintaan. Erityisen tarkan huomion saavat Pontius Pilatus ja Herodes Antipas seurueineen, Kapernaumin synagoogan esimies Jairus ja hänen uskonkiihkoinen liturginsa Simon, sekä Jeesus opetuslapsineen. Jeesus on romaanissa jossain määrin taustahahmo, hänet kuvataan etäisenä ja hieman töykeänä, tosin myös ehdottomana auktoriteettina.
Romaanin tärkeä kuvauksen kohde on Juudean maa, sen luonto eläimineen ja kasveineen, ja ennen kaikkea kirjava väestö: juutalaiset eri lahkoineen, kreikkalaiset ja egyptiläiset, roomalaiset virkamiehet ja sotilaat sekä syyrialaiset ja persialaiset ja muut vanhojen kansojen rippeet. Ja karavaanitietä saapuvat kauppiaat. Tulihan tuolle alueelle Damaskoksen kautta tärkeä karavaanireitti, idän silkkitie, jota pitkin saapui ihmeellisiä mausteita, kalliita hajusteita ja ennen kaikkea silkkiä. Nuo idän ihmeet värittivät Juudean elämää, mutta toki tuo kauppatavara laivattiin pääasiassa Roomaan varakkaille kansalaisille.
Kirjassa lukijan ihmettelevien silmien eteen avautuu kirjava ja vilkas panoraama: puheensorinaa eri kielillä, värikkäitä vaatteita ja päähineitä, eksoottisia tuoksuja ja makuja, upeita rakennuksia ja niiden yksityiskohtia, sekä myös jännitteisiä kohtauksia eri toimijoiden välillä. Täysin erilainen kuva, kuin se, jonka olemme saaneet Raamatusta. Epäilemättä Vaaskivi on tehnyt huolellista tutkimustyötä, mutta hän myös laajentaa kuvausta ottamalla mukaan henkilökohtaiset tunteet, pyrkimykset ja kokemisen. Ja muutakin, eräässä kohtauksessa seurue yöpyy joen rannalla, kun kauhea hirviö, ilmeisesti krokotiili hyökkää muulin kimppuun. Ja aivan totta, selvittelin asiaa ja opin, että aikanaan krokotiileja on tavattu nykyistä laajemmalla alueella välimeren pohjukassa, siis ehkä myös Palestiinassa. Monia kauniita kasveja ja kasvustoja kuvaillaan myös: Vaaskivi oli kiinnostunut kasvitieteestä ja keräili itsekin kasveja.
Rooman näkökulmasta katsoen Juudea oli varsin rauhallinen pieni provinssi. Pilatus oli kuitenkin tyytymätön pestiinsä Juudean maaherrana eli prefektinä. Häntä huolestutti juutalaisten ylenpalttinen kiihkoilu. Se tosin koski enimmäkseen pyhien kirjojen tulkintoja. Pilatus oli tehnyt karkeita virheitä loukkaamalla juutalaisten uskonnollisia tunteita, kuten tuomalla legioonan sotamerkkejä Jerusalemiin ja ryöstämällä temppelin varoja. Vaaskivi kuvaa kirjassaan juutalaisten eri lahkoja. Meille ovat tutuimpia farisealaiset, jotka olivat suhteellisen maltillisia, mutta vetosivat vanhimpiin kirjoihin ja perimätietoon. Pidämme heitä Jeesuksen vastustajina, mutta oikeastaan Jeesus oli uskonasioissa juuri heitä lähellä. Saddukeukset kiistivät farisealaisten uskon enkeleihin, henkiin ja ylösnousemukseen, poliittisesti he olivat maltillisia. Essealaiset olivat jyrkän konservatiivisia ja kannattivat askeesia ja selibaattia. Selootit kannattivat aktiivista vastarintaa ja väkivaltaa roomalaisia vastaan. Tällaisessa poliittisessa tilanteessa roomalaisten järkevä politiikka oli tasapainoilua eri uskonsuuntien kanssa.
Vaaskivi oli suunnitellut kolmiosaista suurteosta Jeesuksen elämästä, mutta työ katkesi hänen kuolemaansa, ja Pyhä kevät julkaistiin postuumisti. On vaikea arvata, millainen koko teos olisi ollut, rima kun oli asetettu jo todella korkealle. Onneksi Pyhä kevät on täysin vapaa uskonnollisesta tunteilusta: se on seesteinen ja ihana kirja, jossa on myös paljon tietoa.
Lukiessani näitä kahta kirjaa mieleeni tuli väistämättä Mika Waltarin historialliset romaanit, tosin Vaaskiven tekstiin pitää keskittyä tarkemmin, jotta sen ulottuvuudet aukeavat. Varmaan Waltarikin oli Vaaskivensä lukenut. Viimeisiin romaaneihinsa Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset Waltari ymppäsi uskonnollista pohdintaa, nämä kirjat eivät olekaan kovin mukavaa luettavaa. Vaaskivi ei onneksi tähän vaiheeseen päässyt.
Vaaskivi kuoli vain 30-vuotiaana sydänkohtaukseen. Elämän viime vuosina hänen vointinsa heikkeni, eivätkä hänen
elintapansa olleet mitenkään terveelliset. Häneen sopii niin
moneen nuorena kuolleeseen taiteilijaan liitetty sanonta: hän
roihusi kirkkaalla liekillä, ja paloi nopeasti loppuun.
